somehow I knew it all turns out

Aurinko paistaa. Tuuli heiluttaa vihreitä lehtiä. Lämpö väreilee iholla. Kuiva hiekka pöllyää tiellä. Ihanaa, saa mennä ottamaan aurinko ja ulos. Saa laittaa shortsit jalkaan, hihattoman paidan päälleen ja nauttia lämmöstä. Kaikki ovat aivan sekaisin kesästä. Paitsi minä. Tätä mieltä olisin ollut parisen päivää sitten mutta nyt tuntuu kuin kesäkärpänen olisi minuakin puraissut. Tuntuu niin vapaalta vaikka sitä en oikeasti ole. Nyt tuli vihdoin sellainen kesäkesäkesäkesäkesä!!! -fiilis ja alkaa tuntua ettei se kesä kai ihan pieleen voi mennä, miten olen pelännyt. Kai. Toivottavasti. Yritän pitää mieleni positiivisena tämän asian suhteen. Väsymys painaa päälle mutta yritän sen unohtaa ja murehtia sitä vasta sitten kun kuntoni lopahtaa siltä osin ja en pääse sängystä aamulla ylös.

"Like shadows in the faded light, we're invisible
I just wanna open your eyes and make you realize..."~Invisible, Taylor Swift

     Toissa päivänä tartuin härkää sarvista. Miltei kirjaimellisesti. Tartuin epävarmaan tilaisuuteen ja katsoin miten minun käy. Kannatti. En olisi uskonut sen olevan niin helppoa. Mutta kauhulla henkeä pidätellen odotan mitä seuraavaksi tapahtuu. Mikään, ainakaan minun elämässäni ei ole ollut näin helppoa joten en tyydy laskemaan vielä päältäni suojakilpeäni. Kohta lentää nuolia minua kohti kumminkin. En ole ikinä myöskään ollut näin heikoilla vesillä. Kun jää pettäisi heti kun hengähdän ääneen. Kuulen sen jo rasahtelevan, mutta yritän olla huomioimatta sitä sillä haluan vielä hetken olla rauhassa ajatuksiltani, unohtaa kaiken ja unelmoida. Silti pelkään huomista päivää. Minun elämässäni kun ei ikinä myrskyt ja vastavirrat tule rauhassa vaan aina yllättäen ja nurkan takaa. Olen aina valppaustilassa. Voi kun saisin sen valppaustilan päälle vielä suuni kohdalle, säästyttäisiin niin monilta ongelmilta. Mutta ei se mitään. Minä olen minä. Jos joku ei kestä niin juoskoon karkuun.

           En tiedä miksi viime päivinä on tuntunut mieli avautua jollekulle. Sitten kun olisi mahdollisuus, hölötän jotain aivan muuta tai annan olla. Jos taas hölötän, kadun sitä jälkikäteen. Parempi olla hiljaa. Ei ketään kuitenkaan kiinnosta. Ennen kaikkea jos jotakuta sattuisi kiinnostamaankin, en halua että kukaan tietää asioistani. Se on minulle kuin antaisi viholliselleen viimeisen aseensa ja antautuisi. Haavoittuisi ilman syytä, ennen taistelun alkua. Tiedän että on typerää ajatella niin mutta anteeksi, en voi sille mitään. En halua että koko ajan puhutaan minusta ja minun ongelmistani. Omat ajatukseni muistuttavat minulle niistä aivan tarpeeksi kun olen niillä fiiliksillä. Haluaisin silti että minut tunnetaan. Että ystäväni voisivat sanoa tuntevansa minut. Aika ristiriitaista kun en anna heidän tuntea, mutta minkäs voit. Yritän totutella.

       Katson edelleen ihmeissäni ulkona vallitsevaa vihreyttä. Kuin olisin juuri herännyt talvihorroksesta ja alkanut tajua että muuallakin kun oman pääni sisällä tapahtuu jotain kaiken aikaa. Kuin olisin saanut silmäni vihdoin auki, kuin korvani olisivat viimein auenneet ja ahmin kaikkea ulkopuolelta tulevaa tietoa. Kuin en tietäisi yhtään mitä muualla on tapahtanut moneen kuukauteen.

"I've never gone with the wind
Just let it flow
Let it take me where it wants to go
Till you open the door
There's so much more
I've never seen it before"~Crazier, Taylor Swift

      Aivan kuin olisin aloittanut uuden luvun oman elämän kirjastani. Kuin olisin aloittanut alusta. Kaikessa. Unohdin murheeni, kohtaan huomisen jotenkuten pystypäin ja katson miten minulle käy. Kuin edellinen tarinani olisi saanut jotenkin edes onnellisen lopun ja olisi aika unohtaa se ja jatkaa eteenpäin. Tuntuu todella helpottavalta, mutta hiukan tyhjältä. Mutta iloisuuteni takana näen edelleen liian selkeästi kaikki ne heikkouteni ja kaiken sen mikä minussa on vikana. Näen liian selvästi asiat jotka sattuvat minua eniten, joiden kautta minua olisi helpoin satuttaa kuin rikossarjoissa konsanaan ja pelkään niiden julkitulemista. Kivi on silti sydämessä, eikä hievahdakkaan edes hyvän oloni ansiosta. Ja samaan aikaan herkkä omatuntoni kolkuttaa miltei kaikesta. Mutta en anna minkään häiritä onnellisuuden tunnettani. Kuin joku olisi viimein antanut luvan jättää kaiken taakseen. Juosta pois katsomatta taakseen. Kohotan katseen hieman varovasti tulevaisuuteen ja unohdan menneisyyden, tai ainakin yritän unohtaa. Keskityn siihen tulevaisuuteen sitten kuitenkin vasta kun se onkin jo edessäni, mutta nyt nautin pääni sisällä vallitsevasta rauhasta ja hiljaisuudesta ja haaveilen armottoman paljon. Silti tunnen että kyllä ne ajatukset siellä edelleen ovat, ne minua niin masentavat, surraavat pääni takaosassa, mutta nyt pääni sisäiset pikakelaukset ovat vaihtaneet niin nopealle kelausasetukselle etten voi niitä enää murehtia. Nautin niin näistä hetkistä. Tuntuu kuin mieleni huutaisi vain yhtä asiaa; "Rentoudu, ei hätää!" En oikein tiedä mistä se johtuu mutta parempi näin kun miljoona asiaa mieltä painamassa. Edellisen kirjoitukseni hukkumisteoriassani olen nyt tainnut päästä kunnolla hengittelemään pinnan yläpuolelle. Mieleni huokaisee helpotuksesta miltei joka hetki kun saan viimein hengittää. Tunnen itseni vahvemmaksi, mutta haavoittuvaiseksi sen takia että pelkään totuttelevani liikaa siihen että menee hyvin ja en olekaan valmistautunut yhtäkkiseen myrskytuuleen. Uupunut ja onnellinen. Siinä kaksi sanaa jotka kuvaisivat minua juuri tällä hetkellä. Ja uupunutkin vain tämän typerän valvomisen ja viikkojen huonojen yöunien takia sekä osaksi myös tästä liiasta ajattelusta ja stressistä. Kunhan tästä pääsisi lomalle voisi pyyhkiä tuon toisen adjektiivin pois, nukkua kunnolla ja jäisi jäljelle vain tuo yksi. Ja toivon ettei se hetkeen muuttuisi mihinkään, kun en nyt jaksaisi saati haluaisi murehtia enää. Tuntuu kuin mikään ei voisi minua pysäyttää. Mutta helposti voisikin, mutta vain harvat asiat enää, joita heikkouksikseni voisi kutsua. Kuin pieni tämän hetkinen fiilis -minäni hyppisi nyt yläpystyä 24/7 niinkuin ennen aina. Se pikkukaveri onkin ollut pitemmän aikaa jo puolikuolleena, joko surullisena, mököttävänä tai epätoivoisena. Mutta selviydyin tästä kaikesta ja olen itsestäni ylpeä. Helpompi lähteä lomille, kuin aloittaisi puhtaalta pöydältä. Kuin kaikki nyt vain olisi loksahtanut paikoilleen. Palat löytäneet omat paikkansa, jotta minun olisi nyt hyvä olla edes hetken. Silti itseäni en saa kokonaiseksi sitten mitenkään, rikki aina ja ikuisesti, mutta siltä osin tyydyn kohtalooni. Ystäväni joka on kuullut kaikki murheeni ja valitteluni jo useamman kuukauden ajan, tapasi aina sanoa että kyllä kaikki järjestyy vielä hyvin. Niin sanoi moni muukin ja heitä pitäisikin kiittää tuesta. Ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin, kaiketi siis ihan hyvin. Tai sitten vain pääsin siitä kaikesta yli ja aloitin jollain lailla tietoisesti alusta. Mutta en sitä rupea miettimään. Kaikki tuntuu niin helpolta. Näinhän sen olisi aina pitänyt olla -fiilis kaikuu mielessäni. Olisi vain pitänyt aiemmin jatkaa eteenpäin ja unohtaa, mutta ilman sitä taistelua en olisi tässä näillä mielin juuri niiden ihmisten kanssa joiden kanssa juuri haluaisinkin olla. Suurimmilta osin olen helpottunut. Tiedätte varmaankin piirretyistä sen kuinka sirkat laulavat kun jonkun päässä kun ko. henkilön pään sisälle ei liiku sillä hetkellä oikein mitään tai sen kuinka pieni pölypallo vierii kuvan ohi kun on aivan hiljaista ja autiota? Ihana palata takaisin sellaiseen. Tervetuloa minun arkeeni.

"And in this crazy life

And through these crazy times
It's you, it's you
You make me sing
You're every line
You're every word
You're everything

You're every songAnd I sing along
You're every minute of my every day
'Cause you're my everything"~Everything, Michael Buble