If it's all been done, what is left to do
How can you hang up if the line is dead
If you wanna walk, I'm a step ahead
If you're moving on, I'm already gone
If the light is off then it isn't on
At least not today, not today, not today
'cause
Laugh it off let it go and
When you wake up it will seem
So yesterday, so yesterday
Haven't you heard that I'm gonna be okay"~So Yesterday, Hilary Duff
Makaan nurmella ja katselen kun siniseltä taivaalta ei löydy yhtään pilvenhaituvaakaan. Ruoho kutittaa jalkapohjiani ja kärpänen kipittää jalallani. Haaveilen ja pohdiskelen maailman menoa. Musiikki kaikuu läheisen talon seinään ja takaisin huulilleni laulettavaksi. Hiekka pöllyää, suljen silmäni ja en välitän muusta maailmasta. Mietin ainaisia syvällisiä kysymyksiäni ja uusia tulvahtaa mieleeni koko ajan. Silti mietin mielessäni pohjimmiltaan vain sitä yhtä ja ainaista kysymystä joka ei luultavasti ikinä haihdu mielestäni; 'Kuka oikeasti olen?'
"Let the rain fall down
And wake my dreams
Let it wash away
My sanity
'Cause I wanna feel the thunder
I wanna scream
Let the rain fall down"~Come Clean, Hilary Duff
Kaivoin esille iPodini jota en ole käyttänyt yli vuoteen, kun typerä iTunes meni hajoamaan ja en saa muokattua sisältöä. Oli vain pakko löytää musiikkia jostain muualta kuin kännykästäni. Siellä jokainen laulu huutaa jotain vanhaa tarinaa tai tapahtumaa josta vain yritän mielessäni päästä vihdoin eroon. No mitä löysin yli vuoden takaisista kappaleista? Ensinnäkin hirveästi Hilary Duffia, mutta ei se mitään, olen kaivannut näitä lauluja. Toiseksi, rivien välistä luen aivan samaa tarinaa, mutta tiedän että silloin ne eivät merkinneet minulle yhtään mitään. Paitsi pari laulua soittaa edelleen samaa salaista merkitystään ja ne laulut hyppäsin suoraan ohitse vaisusti hymyillen. Saanhan olla onnellinen että edes ne ongelmat ovat ohitse. Miksi en nyt vain osaa olla onnellinen? Tai osaanhan minä, mutta aivan vääristä asioista, ja se tekee oloni niin heikon ja haavoittuvan tuntuiseksi.
"How am I supposed to feel?
So much running through my mind
First you wanna be free
Now you say you need me
Giving mixed signals and signs
It's so hard to let you in"~The Getaway, Hilary Duff
Olen kysymerkki kaikille. Miltei kaikille. Kuka olen? Miksi olen tälläinen? Alan aina nauramaan ajatukselle että minulla olisi identiteettikriisi, kuulostaa vain niin kaukaa haetulta. Mutta näitä muita kysymyksiä mietin sitä niin useasti itsekkin ja ainoa vastaus minkä keksin on se, etten itsekkään tiedä vielä kuka olen, niin miten siitä voisin kertoa muille. Niin monia se näyttää häiritsevän. Niin monet ovat sen kanssa ok. Ensimmäiseen vaihtoehtoon tulisi vastaukseksi hiukan kaukaisemmat ystävät ja kaverit. Ja toiseen tulisi ystävät. Ei kyllä tunne minua jos luulee että tulen heti tilaisuuden tullen kertomaan kaiken itsestäni ja mainostamaan sitä minulle kuuluu. Uskomatonta että sellaista oletetaan edes. En osaa kertoa itsestäni, mitä sitten. Ei kenenkään siitä tarvitse pahemmin välittää, koita elää sen kanssa jos haluat olla kanssasi. Kerron itsestäni silti, mutta niille jotka eivät sitä kysy. Joihin luotan ja jotka tunnen ja tiedän heidät aika lailla perinpohjin. Kerron kun jaksat odottaa ja näytät olevasi sen arvoinen. Ei voi siis sanoa että olen sulkeutunut ihminen. Pelkään sitä että sellainen minusta tulee, mutta en murehdi sitä vielä. Kaikkea en silti tule koskaan kertomaan, kuin diivat joitten elämän jokaikisestä teosta ja sanasta tiedetään toisella paikkakunnallakin. Pohjimmiltani olen kuitenkin niin ujo ja tottunuut liikaa siihen ettei muille kerrota mitään, tottunut siihen että on vain pari ystävää tuntee minut oikeasti. Minulta kun ei sisaruksia löydy. Kaikki aina ihmettelevät olenko yksinäinen sen takia ja kenelle oikein jaan kaikki salaisuuteni. Ensinnäkin, kaukana yksinäisyydestä, rakastan rauhaa ja en vaihtaisi sitä mihinkään. Toiseksi, useimmilla kun on se oma sisko tai veli joka tuntee sinut perinpohjin, ainakin hyvissä sisarussuhteissa ja ne kaverit eivät sitten oikeasti tiedäkkään sinua pohjimmiltasi. Minulla on päinvastoin. Ja on hyviä ystäviä senkin edestä. Ja en välitä että kaikki eivät satukkaan tuntemaan minua hyvin, tulkoon tutustumaan jos haluaa.
Tästä tulee mieleeni se kuinka ärsyttäviä ovat ihmiset kun menee esimerkiksi kysymään tyypeiltä mitä kuuluu. Saa vastaukseksi hirveän sepotuksen hänen ongelmistaan, siinä sitten yrittää jotenkin lohduttaa ja ottaa kantaa ja siihen se keskustelu sitten jääkin. Ei voi kysyä edes pienestä pakosta mitä minulle kuuluu, kun minäkin kerran vaivauduin häneltä kysymään. Mihin jäi pieni kohteliaisuus? Onko se sitten itsekkyyttä? Tästä päästään seuraavaan aiheeseeni. Pelkään usein olevani itsekäs. Ja itsekkyyteen liittyvissä lauseenkohdissa olenkin pilkunviilaaja ja poikkeus siitä että kun en yleensä ajattele mitä sanon. Koska olen niin läheltä nähnyt itsekkyyttä, olen nähnyt vierestä kuin oppitunteja kuinka tullaan itsekkääksi, usein tylyksi ja tunteettomaksi paskoiksi. En sitä vaan voi sietää. En siedä sitä edes jos sitä tehdään muille. Tekesi mieli tukkia sellaisten omasta mielestään täydelllisten ihmisten täydelliset suut ja antaa heille muuta mietittävää kuin se oma maailma jossa elelee. Mutta minulla tuo kärsivällisyys ei kestä itsekkyyttä sitten yhtään, kuin tyyppien päissä ei liikkuisi yhtään mitään. Jos jotain liikkuisikin niin liittyisi siihen omaan ihanaan itseensä. Jos olisi hyvä itsetunto, varoisin ettei se nousisi päähän niin kuin usein surullisissa tapauksissa. Kukaan ihminen ei silti voi olla täysin epäitsekäs. Omaksi itsekkääksi puolekseni nimittäisin ehkä tuon omien oikeuksien puolustaminen, vaikken oikein tiedäkään onko se hirveän itsekästä. En ottanut muiden oppitunneilta mitään opikseni. Toivottavasti.
Olen tänään miettinyt kiitollisuutta. Kuinka usein katsomme suuremmalta näkökulmalta asioittemme laitaa? Olisimme kiitollisia kodista, perheestä, ruuasta, vaatteista, rahasta, koulutuksesta, kotimaasta, ystävistä tai ystävän menestyksestä. Usein tulee oltua tyytyväinen, onnellinen ja kiitollinen esimerkiksi ystävistä, kun he piristävät, ymmärtävät, sanovat ihania asioita ja antavat meidän ymmärtää ettemme ole niin kamalia kuin aina kuvittelemme. Mutta ei voi olla kiitollinen esimerkiksi kodista, aivan liian tavallista että kaikilla on katto päänsä päällä. Mutta mitä jos ei olisikaan? Ei ole silti noin vain helppo olla kiitollinen jostain arkipäiväsestä asiasta mutta aina voi yrittää ja opetella. Siitä että olisi vilpittömästi onnellinen ystävän onnesta ei tule keneltäkään itsestään. Siihen tottuu ja oppii ajattelemaan että ystävän onni vaikuttaa varmasti positiivisesti myös minuun ja osaa iloita hänen puolestaan. Tämän kaiken takanahan itsekkyys. Voivatko heidän tyyppisensä ihmiset koskaan olla syvästi kiitollisia toisen puolesta?
"I can't believe it's really you
Been so long, you look good
I hear you're doing really well
Don't ask me, let me tell you"~Play With Fire, Hilary Duff
 |
No entäs minä sitten ja aina niin mutkikkaat tunteeni? Tuntuu kuin katsoisin suoraan kirkkaaseen auringonpaisteeseen. En näe ollenkaan mitä tuleman pitää. Varovasti silmiä siristellen kokeilen jalalla kohtia jotka uppoavassa laivassani kantaisivat minut turvallisesti seuraavaan päivään. Kaikessa rauhassa. Haluaisin vain sulkea silmäni ja tipahtaa. Tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Yksinäisyyteen jonka olemassa oloa en ikinä ennen ole ymmärtänyt ja arvostanut, vasta sitten kun siitä kärsin. Mutta jos vain antaisi periksi ja jatkaisi elämää. Mutta kun en voi, en halua, en pysty, en kestä ja vielä kerran en halua. Kuin sydämestä vietäisiin iso pala pois mukanasi. Tuntuu mahdottomalta tehtävältä unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Ei kaiken tämän jälkeen. Ei siinä mitään järkeäkään, kaikkien uhrausten jälkeen. Miksi edes ajattelen tälläistä kun kaikki on hyvin? Ei edes tarvitse heittää pyyhettä kehään. Mietin silti tämän kaiken takana luovuttamista. Olen vain niin uupunut tästä kaikesta vaikka kaikki onkin nyt hyvin. Tämä kaikki vain silti on niin hankalaa. Vai onko? Teenkö siitä vain itselleni taas vaikeampaa ja kuvittelen tämän kaiken? Ei, ei tällä kertaa, todisteet puhuvat liikaa puolestaan kaiken tämän takana. Mitä kaiken tämän takana oikeasti on? Haluan niin kovasti sen tietää ja epätoivoisena noukin jokaisen sanan, teon, merkin ja ainoankin tiedonmurusen tapaisenkin ja tutkin niitä aina siihen asti että luovutan ja menen jatkamaan tätä omituista tarinaa. Mietin miten tämä tarina loppuu. Ja etenkin että milloin. En halua minkään tarinoistani loppuvan. Ikinä. Miten kestäisin? Jos kaikki pitäisi aloittaa alusta, ei jäisi ketään, esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle saisi minut ihan pois raiteiltaan. Pelkään menetystä enemmän kuin mitään. Riippuvainen jokaisesta tarinasta. Jokainen tarinani on niin erilainen ja ainutlaatuinen. Jokainen on minulle niin tärkeä ja pelkään että liiankin tärkeä. Että menen taas niin rikki kun yhdenkin menetän. Masentuisin taas. Kuinka heistä välitän aivan liikaa ja heitä rakastan. Tässä vaiheessa voi sanoa että jokainen tarina on yksi ystävä tai läheinen elämässäni, jos ei ollut vielä valjennut.
Taas kerran tunki niin moni samaan aikaan luun kurkkuuni, että tuntuu että tukehdun. Puhetaito on kovin katoavaista. Hymyilen vaisusti mutta sisäisesti kuolen nauruun. Mietin vain sitä milloin sen puhetaitoni saan takaisin ja mikä tämän minua niin ärsyttävän ja häiritsevän katoamisen aiheuttaa. Yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertainen vastaus; pelko. Kaiken sen takana, aina. Milloin minkäkin pelko jos missäkin tilanteissa. Mutta mitä minulla on pelättävää? Melkein se kaikki on menneisyyttä josta voisin nyt päästää irti ja unohtaa. Silti ajattelen etten ikinä pääse siitä taakasta eroon. Että mitä tahansa nyt teenkin ja sanonkin, tulen kuulemaan siitä maanantaina koulussa...ei kun siis syksyllä...ei kun siis milloin? Ja tämä oli vain yksi esimerkki. Kuka kertoisi minulle viimein sen helpottavan asian että ei tarvitse enää ikinä ajatella noin? Ainakaan kyseisistä henkilöistä. Mutta entä ne pelot jotka ovat vielä arkipäivää? Pelkoa siitä että joku saa tietoonsa jotain liikaa, pelkoa siitä millaisena ihmiset näkevät minut, pelkoa siitä mitä ilmeeni ja eleeni näyttävät ulospäin, pelkoa siitä etten ole sellainen ihminen kun olen kuvitellut, pelkoa siitä vahditaanko jokaista liikettäni ja kuunnellaanko jokaista sanaani tarkasti, pelkoa siitä olenko mitätön, mitään sanomaton ja onko oikeasti väliä olenko täällä vai en, pelkoa siitä välittääkö kukaan oikeasti siitä olenko hiljaa vai puhunko, olenko näkymätön, pelkoa siitä välittääkö kukaan oikeasti, pelkoa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä hittoa minun oletetaan tekevän ja mitä minun pitäisi tehdä ja mikä olisi oikeaa tehdä. Pelkään. Se saa suuni hiljenemään. Mutta en halua pelätä. Haluan olla juuri sellainen kuin olen ja sanoa mitä on sanottavana. Mutta tässä tapauksessa sanat eivät vain tule ulos suustani. Yksikin väärinymmärretty sana, teko tai katse. Ja mitä vielä tämän pelonkin takana? Pelko siitä onko tämä kaikki vain niin katoavaista.
When I tell them that you're out of your mind
Nobody believes me
When I tell them that there's so much you hide
Such a long way back
From this place that we are at
When I think of all the time I've wasted
I could cry
So when this goes down, I'm the one who will be blamed
Your plan is working so you can just walk away"~Stranger, Hilary Duff
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti