I want reasons for why things are the way they are

"I need a sign to let me know you're here
All of these lines are being crossed over the atmosphere
I need to know that things are gonna look up
'Cause I feel us drowning in a sea spilled from a cup
And losing sight of having dreams
In a world that what we want is only what we want until it's ours"~Calling All Angels, Train 

Tämän kirjoittaminenkin tuntuu tuskalta. Täydeltä tuskalta yrittää puristaa itsestään mietteitäni niistä asioista mitä pakoilen, pelkään ja mitä en kestä ajatella. Tuntuu että aina kun kirjoitan tänne itken kun luen omia tekstejäni ja ymmärrän asiat oikeasti vasta silloin. Nyt yritän väkisin raottaa ajatuksiani, jotka ovat lukkojen takana olleet jo neljä päivää. En halua avata niitä. Ilman asioiden liikaa ajattelua on niin helppoa. Huomaan etten ole murehtinut oikeastaan mitään, niin kuin ennen. En halua jatkaa tekstiä eteenpäin. Mutta kunnianhimoni ei kestäisi sellaista kolausta, joten raotan lukkojani ihan hiukan ja suljen ne sen jälkeen takaisin mieleni uumeniin. 

"Everyone knows that I'm ten feet under
Till you come along and brighten my day
Everyone knows that you kill the thunder
The roaring in my brain
You've given me the strength
To see right through the haze"~Shine, Hilary Duff

Synkät tosiasiat paljastuvat toinen toisensa jälkeen, mutta en ole kuulevinani niitä. Ajattelen vain että asiat voivat muuttua. Tunnen itseni typeräksi. Hyväuskoiseksi hölmöksi. Huijatuksi ja sinisilmäiseksi. Heikoksi, armahdetuksi ja unohdetuksi. Epätoivoiseksi ja säälittäväksi. Riippuvaiseksi ja mitättömäksi. Pieneksi, hennoksi ja pelokkaaksi. En halua enää pelätä. Tämä kaikki tuntuu pakkohoidolta. Kuin minut väkisin revittäisiin toisaalle, vaikka itse haluaisin istua paikoillani ja nauttia heikoista hetkistäni. Joita nykyään on aivan liikaa. Eilen huomasin että pystyn ajattelemaan kunnolla. Tuntuu ettei se enää satu. Olenko turtunut kipuun? Kuin asiat yrittäisivät näyttää minulle että olen väärässä, kaikessa mitä teen. Tunnen itseni voimattomaksi. Mikä järki jatkaa matkaa jos aina päädyn tähän samaan pisteeseen mistä aloitinkin. En uskalla ajatella, kuin silloin odottaisin iskua kasvoihin joko itseltäni tai joltain muulta. Äkkinäistä herätystä tosimaailman tapahtumiin. Kuin olisin lähtöviivalla. Juoksen juoksemistani, satutan itseäni aina vain jatkamalla juoksuani, sillä tiedän etten koskaan voi saapua maaliin ja huokaista helpotuksesta. Jospa jäisinkin nyt tähän juoksuratani viereen istumaan nurmelle, rauhoittumaan ja jatkaisin matkaani aivan toiseen suuntaan. En muista elämääni sellaisena. Kuin silloin olisin aivan yksin. Aika ennen tätä tuntuu kaukaiselta unelta, tyhjältä ja vaivattomalta. En halua lähteä. En ainakaan yksin. Kuin ei olisi muita vaihtoehtoja kuin tämä säälittävä räpiköintini. Kuin hukkuisin jos nyt luovutan. Mutta asia ei ole niin, siihen ajatukseen olen vain liikaa totuttautunut. Siihen että kulkisit aina vierelläni. Älä mene. Jos menet, tule edes välillä käymään. Älä unohda minua. Älkää kukaan unohtako minua vaikka tiemme risteävätkin tässä hieman. Polkumme ei ole vielä edes eronnut, mutta jollain sairaanloisella tavalla on jo nyt hirveä ikävä. Yritän heikosti yrittää ymmärtää ettei tämä ole loppu. Vaikka siltä se tuntuu.

"But they feel, like words to me
Stop thinking, you can run over me
If I can't see what's infront of me, it's a mystery
But then apparently things just ain't the same
And I'm ready for change"~Fading, Rihanna

Kaikki tuntuu minun syyltäni. Ehkä minä olen se syy. Mietin aivan liian usein; 'Oliko sekin minun syyni?'. Toistan mielessäni virheitä ja syitä, joilla vain sekotan päätäni. Kuin joillain tapaa silti olisin viaton tapahtumiin mitä ympärilläni sattuu tapahtumaan, vaikka sattuisin olemaan osasyyllinen siihenkin tapahtumavyöryyn. Jos olisin tehnyt toisin olisiko asiat erilailla? Totta kai olisivat, mutta tuo ikuinen kysymys on eräs niistä ainoista asioista jotka painavat mieltäni tällä hetkellä. Itken edelleen sen takia. Muuten mietin nyt vain kaikkea mitä olen ikinä sanonut tai tehnyt, niitä sanoja ja tekoja joita jälkeen päin kaduin ja valintojani jotka osoittautuivat lopulta vääriksi. Miksen huomannut virheitäni silloin? Mistä olisin ikinä tiennyt senkään tien johtavan näin reunalle? Silti soimaan koko ajan itseäni kuinka saatoin olla niin hyväuskoinen ja kuinka olen elänyt niin kauan turvallisessa ja samalla niin vääristyneissä tunnelmissa onnellisuudestani. Haluan kuulla sen syyn jonkun toisen suusta, miksi asiani ovat juuri näin kun ovat. Kestäisinkö kuulla sen? En ja ajatus saa minut tuntemaan sellaiseksi että olisin muille vain taakka, este, velvollisuus. Jollain tapaa sisälläni silti tiedän oikeat syyt, seuraamukset ja rangaistukset mutten ota niitä huomioon. Ehkä juuri siksi etten niitä voi kohdata. Parempi vain vihata itseään ja syyttää itseään, toisten sijaan. Mutta silti mietin miksi ja miten onnistun aina valitsemaan vaihtoehdoista sen väärän. Onko se vain huonoa tuuria vai aiheutanko tätä itselleni jotenkin? Miksi olen tälläinen liian varovainen, kuin pelkäisin ihmisiä mutta mistä se ajatus oikein on muodostunut alitajuntaani? Raastan itseni kappaleiksi miettimällä tälläistä. Kuin jokin tönäisisi minut toiseen suuntaan, jonne sitten jatkankin matkaani väsyneenä, vaikka tiedän että se toinen reitti olisi ollut se oikea. Miksi minulla on ominaisuus ainaisesti joutua ongelmiin? Vai kuvittelenko sen kaiken? Nyt lakkaan kuvittelemasta, jatkan eteenpäin, noukin mukaani toivonrippeet sirpaleitteni joukosta ja odotan mitä seuraavaksi tapahtuu. En halua enää jäädä jalkoihin tallottavaksi. En halua enää murehtia. En halua enää itkeä. En halua enää mennä mukana, haluan itse valita suuntani ja jatkaa matkaa omaan tahtiini. En halua olla näin heikko, varomaton, läpinäkyvä ja helposti haavoittuva. Nyt on minun aikani nostaa suojakilpi eteeni ja lähteä mukaan taisteluun. Tekisi vain mieli huutaa, hyppiä tasajalkaa ja riehua. En kestä tätä hiljaisuutta, vaikka se kertookin totuuden jota yritän väistellä kaikin mahdollisin tavoin. Murenen kun ajattelen kuinka paljon osaan listata heikkouksiani ja huonoja puoliani, mutta kasaan itseäni sitä mukaan kun yritän epätoivoisesti unohtaa menneet ja muistella hyviä asioita mitä minusta on joskus sanottu. Ne tuntuvat vain hiukan lohdulliselta tönäisyltä eteenpäin, että sen jälkeen jaksaisin jatkaa matkaa yksin. Mutten jaksa, en yksin.

"So we've been outnumbered, raided and now cornered
It's hard to fight when the fight ain't fair
We're getting stronger now from things they never found
They might be bigger but we're faster and never scared"~Change, Taylor Swift 

Kuin sieluni revittäisiin kahtia, kun yritän saada suuni auki ja puhua. Kuin sisällä oleva liekkini tukahdetuttaisiin äkkiarvaamatta, kun yritän hymyillä. Kuin rintaani työnnettäisiin puukko, kun tunnen itseni jälleen kerran hirveäksi ihmiseksi. Kuin minulta loppuisi happi, kun yritän selvitä tästä kaikesta kunnialla. Kuin palaisin sisälläni, kun yritän ajatella sitä mitä välttelen ajattelemasta. Kuin sydämeni murskattaisiin vielä enemmän palasiksi, kun kohtaan totuuden jota pakoilen. Kuin tikari pistäisi läpi keuhkoistani, kun yritän hengittää rauhassa. Kuin käpertyisin kokoon, kun ymmärrän että minusta puhutaan toisaalla. Kuin sokaistuisin tuskallisesti, kun yritän arvailla tulevaisuutta. Kuin pieni pala minusta kuolisi, tässä hiljaisuudessa, tiedottomuuden, kylmyyden ja tunteettomuuden tilassa. Entä jos en jaksa enää? En anna näiden asioiden häiritä vaan hiljaa vaikeroiden tuskasta jatkan hymyssä suin eteenpäin. Ja se tuntuu yhdeltä isolta valheelta. Vääristynyttä tämä kaikki. Kuvittelen liikaa. Tunnen itseni feikiksi, vaikka hymy onkin luultavasti se oikea tunteeni sillä hetkellä kun näet sen huulillani. Silti hymyily tuntuu vaikealta, vaikka se miltei itsestään ilmestyykin suulleni vaikka olisin huonolla tuulellakin. Kyyneleet ovat paljon helpompia. Kuin saisin näyttää miltä oikeasti tunnen sisälläni, ei sitä mitä vain sanon koska sanon aina kaiken olevan hyvin. Kuin sisälläni tulvisi ja helpottaa päästää se ulos. Mutta kukaan ei näe, joten onko sillä mitään väliä. Onko tämä kaikki turhaa? Ei minulle, minulle se on selvitymistä ja asioiden liikaa miettimistä. Mietin välittääkö kukaan. Minä ainakin välitän. Liikaa ja liian monesta. Mutta kukaan ei sitä tule ikinä näkemään niin kuin minä. Ja se saa oloni tuntemaan yksinäiseksi. Jollain tapaa vihaan sitä kovaa kuorta joka ympärilleni on muodostunut vuosien aikana. Haluaisin olla se joka itkee tv -ohjelmaa katsoessa ja melkeinpä jokaisen muunkin tilaisuuden sattuessa kohdalle. Jos minä itken, kaikki katsovat kammoksuen ja vierastaen, kuin olisin eri henkilö kuin ennen kyyneleitä. Muurissani alkaa olla aukkoja, alan vähitellen välittää liikaa taas muiden ihmisten mielipiteistä ja sen tunteen tunnistaminen ahdistaa. Yritän tilkkiä muurini aukkoja mutta samassa joku potkaisee lujaa muuriani kohti ja kaadun, pyörryn ja jään makaamaan yksinäisen linnani kylmille lattioille ja vuodatan oikeat tunteeni huutamalla ja itkemällä samaan aikaan niin että muurini vavisevat ja raikaavat totuuksia. Mutta kukaan ei niitä kuule. Vaikka haluaisin kuinka että kuulisi. Usein viime aikoina on tuntunut siltä että pyörryn kohta. Se on varmaan se tunne etten jaksa enää. En tiedä miten alkaa purkaa muurejani. Olen liian heikko ja helposti johdateltavissa. Tai siltä ainakin tuntuu, sen totuudenmukaisuudesta en osaa sanoa. Jospa vain romahdutan kaiken ympäriltäni yhdellä voimakkaalla iskulla? Kaikki alkaisivat näkemään minut, huomaamaan minut ja kuuntelemaan minua. Pelkään että silloin kukaan ei välitä. Ja silloin olisi se hetki että minä välittäisin aivan liikaa siitä ja pelästyisin sitä kaikkea. Lopulta masentuisin ja muurit vähitellen ilmestyisivät takaisin ympärilleni. Etten välittäisi liikaa ja näyttäisi tunteitani, jotta voisin tulla toimeen ihmisten kanssa. Jotta voisin hengittää ja jatkaa elämääni eteenpäin edes joten kuten.

Siinä yksi totuus, jota en itselleni haluaisi myöntää.