Tänään olen miettinyt hirveästi mitä sanon seuraavaksi. Ongelmilta en silti tahdo nähtävästi väistyä, joten en tiedä onko tästä mitään ennakkoapua normaalitilanteeseen, kun sanon ennen kuin ajattelen. Mietin pidetäänkö minua feikkinä. Kun koulussakin olen/olin yhtäkkiä iloinen ja suurimman osan masentunut ja hiljainen. Jos minua tuntee edes vähän, kyllä pitäisi tietää että olen aito ihminen. Tunnen itseni silti usein feikkiksi, sählä kun olen ja kaikkea. Teenkö sitten muka usein muuta kuin olen sanonut ta luvannut? En. Teenkö sitten usein jotain mitä en tarkota? Voi kyllä. Teenkö sitten sen kaiken vahingossa ja kadun myöhemmin syvästi? Voi kyllä. Menenkö aina sieltä mistä aita on matalin? Ehen. Kierrän sieltä mistä aita on rikki. Tajusitte idean. En silti ymmärrä miksi osa ihmisistä pitää minua niin huomaavaisena ihmisenä ja toiset välinpitämättömänä. Jos v*ttuilen, välitän! Yksinkertaista. Alan vasta nyt itsekkin sen tajuta! En kettuile jos en näe sitä tarpeellisena, jos en nää saavani vastausta tai en pidä ko. tyyppiä mahtavana ihmisenä. Nyt sain teidät ajattelemaan että "mitä hittoa?!!" No, ilkeä kettuilu on erikseen, harvoille ja valituille. En siis ole paha. Enkä välitä jos saan turpiini kettuilusta väärille tyypeille, lyön kovempaa takaisin, enkä ennenkään mitenkään alakynteen ole kenellekkään jäänyt, tai niitä tarinoita en kenellekkään tietenkään kerro. Kaikki tämä. Miksi? Siksikö että haluan olla ärsyttävä, jokaisen pahin painajainen? Ehei, minä välitän.
"I said it 'cause I can"~The Lazy Song, Bruno Mars
Tunnen itseni heikoksi ja liian varomattomaksi ollessani näin hyvillä mielin. Silti sen kaiken takana mietin mitä
seuraavaksi tapahtuu. Lasini keikkuu sen välillä onko se puoli täysi vai puoli tyhjä. Kaiken sen jälkeen, mikä olisi typerintä tehdä juuri kun on päässyt yli tästä kaikesta? No tietenkin alkaa miettiä pienessä mielessään mitkä ovat seuraavat murehtimisen aiheeni. Pelätä hullun lailla jokaista askeltaan ja vilkuilla pelokkaana sivuilleen kuin odottaen jotain. Mutta en keskity siihen nyt. Sitten vasta kun kaikki asiani ovat sirpaleina kädessäni ja yritän tärisevin käsin niitä korjata edes joten kuten sinnepäin, kuten matikan tunnilla tehtyjä idioottimaisia älykköpalikoita, niin silloin on aika murehtia. Mutta ei nyt.
"Today I don't feel like doing anything
I just wanna lay in my bed
Don't feel like picking up my phone, so leave a message at the tone
'Cause today I swear I'm not doing anything
I just wanna lay in my bed
Don't feel like picking up my phone, so leave a message at the tone
'Cause today I swear I'm not doing anything
Nothing at all
Nobody's gon' tell me I can't"~The Lazy Song, Bruno Mars
Fiilikset ovat hiukan tyhjät kun ajattelen ettei ensi viikolla joudukkaan kouluun. Ehkä se johtuu vain siitä että pelkään sitä että jään yksin. Olen suunnitellut kesästäni tasan 4 päivää. Jotkut joille olen tästä asiasta kertonut ovat olleet kannustavia ja jotkut masentavia. Mitä sä sitten aiot kesällä oikein tehdä -tyyppisiä lausahduksia tulee joka suunnalta, jotka saavat minut vain surulliseksi. Onneksi jotkut ovat kannustavia. En halua suunnitella aikaa eteenpäin. Mitään, ikinä. Haluan vain tehdä sillä hetkellä sitten sitä mitä huvittaa tai olla tekemättä. Että kannattaa varoa, jos saan päähänpiston tulla katsomaan sinua, saatat löytää minut kohta ovesi takaa ... ;)
Niin koulut sitten loppuivat. En sitä vieläkään ole oikein sisäistänyt. Sitä nimittäin etten tule enää ikinä palaamaan tuonne käytäville ja en ole enää kahlittuna sinne jossa kaikki tietävät menneisyyteni. Henkisesti olen silti se tyttö joka miltei itkee viimeisenä päivänä, lukitsee itsensä luokan oveen ja ei suostu lähtemään. Fyysisesti en sitä vielä ole tehnyt. Tässä kohdassa tekisi mieli sanoa että yläasteella kaikki oli niin helppoa ja rentoa ja nyt alkaa se oikea opiskelu. Mutta en sano. Sillä ainakaan minun tapauksessani se ei ollut. Nyt kerronkin teille omista kouluvuosistani yläasteella. 7. luokka oli yksi painajainen joka tuntuu niin kaukaiselta. Mietin usein kuinka selvisin siitä. Oman luokkansa koulukiusatun kohteena menetin uskoni ihmisiin ja ennen kaikkea menetin sen kykyni puhua koulussa, puolustaa oikeuksia ja annoin kaikkien talloa minut jalkoihini. Sitä puhekykyä koulussa en sitten saanut vieläkään takaisin. Silloin menetin jollain tapaa minulle tärkeän ystävän ja löysin toisen jonka kanssa aikaa vietin aina kun mahdollista. Hän oli ainoa valopilkkuni pimeässä, uskoni ihmisiin ja toivoni siitä etten ole niin hirveä ihminen kuin kaikki minulle huutelivat. Hän jollain tapaa muutti minua, antoi sen verran voimaa että jaksoin sen seuraavan viikon koulussa. 8. luokka. Jollain tapaa tilanne rauhoittui muttei kuitenkaan. Aina tuli jotain uutta. Ystäväni etääntyi hiukan, mutta oli aina tukenani vaikka hänellä olikin nyt paljon enemmän ystäviä. Tunsin itseni täysin ilottomaksi hänen rinnallaan, mutta hän sai hymyn itkuisille kasvoilleni. Hän tunsi kaikki minun huoleni ja auttoi ja niin minäkin yritin hänelle hiukan epäonnistuneesti tehdä. Tunsin itseni silti mitättömäksi ja viimeinenkin positiivisuuden häivähdykseni oli kadonnut viimeistään siinä vaiheessa kun aloin riidellä useammin äitini kanssa ja kuulin häneltä tuon kaiken mitä muutkin koulussa huutelivat. Ei ollut hyvä olla kotona saati koulussa. Enemmän silti pidin olla kotona. Niihin aikoihin olin ahdistuneempi ja masentuneempi kuin olen koskaan ollut. Juoksin taksista kotiin, oikeasti juoksin. Pääsin kotiin. Lukitsin ovet huolella takana. Juoksin taas omaan huoneeseeni, suljin oven ja käperryin peiton alle. Tuijotin kattoa, seinää tai televisiota ja söin jotain tuskaani siihen asti että oli aika käydä nukkumaan. Ja sitten itkin ja rukoilin. Tämä rutiini jokaikinen päivä koulun jälkeen. Tässä vaiheessa voin viimein kertoa viime kesästäni. Kesä ennen 9. luokkaa. Ripari. Ainoa pakollinen tehtäväni kesälle. Tuntui mahtavalta viettää viikko kahdestaan ystävän kanssa, oli se sitten leiriolosuhteissa tuntemattomien kanssa tai ei. Kun minut miltei vuosi sitten kärrättiin Arramajalle hirveän laukkuarmeijani kanssa ja jätettiin sinne oli ilmeeni varmaan sekava. Samalla innostunut, samalla epätoivoinen. Mutta en välittänyt, kyllä me selviäisimme siitä. Ei ole enää 'meitä', vaikka niin yritätkin vieläkin joskus mainita sivulauseissa. Joskus on parempi luovuttaa ja jättää sikseen. No, yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Menetin ystäväni ja kuollakseni odotin milloin hän kertoisi kaikki salaisuuteni muille. Leirin alku meni riidellessä ja viettäessä aikaa kyllä sellaisessa seurassa että ansaitsisin mitalin. Istuin vain mökissämme, tuojotin kattoa tai luin Aku Ankkoja, kun alapuoleltani alapediltä kuului milloin nyyhkytystä, milloin vaimeaa musiikin ääntä. Ainoa ilo taisi olla raamikset ja keskustelut, mutta nekin niin lyhyitä. Sitten kun taskukirjat loppuivat (luin niitä oikeasti varmaan 10!) otin itse itseäni niskasta kiinni ja menin uuteen porukkaan. Sain hirveän säälin ja lohdutuksen yllätyksekseni päälleni, täysin tuntemattomilta ihmisiltä. Ja niin heistä tuli ystäviäni, tärkeitä sellaisia vieläpä ja aloin ajattelemaan onko tälläisiäkin ihmisiä olemassa, kaikkien niiden koulun idioottien jälkeen. Lopulta en olisi halunnut lähteä pois, takaisin todellisuuteen. Ja niinhän minut kärrättiinkin takaisin kotiin ja viikon sen jälkeen olin jälleen kerran taas aika masentunut ja odotin vain että joudun kouluun. Mutta uudet ystävät eivät antaneetkaan minun jäädä yksin kotiin itkemään. He veivät minuut mukanaan aluksi pakolla miltei kaikkialle minne menivät ja ehkä silloin sain nähdä että elämää on kodin ja koulun ulkopuolellakin. Muutakin seuraa kun mennä juomaan kaikki viikonloput niin kuin minä koulussa kuuntelin luokkalaisteni juttuja. Siinä se kesä meni heidän kanssaan ja kotona en ollut miltei yhtään päivää, onnekseni. Paras kesäni ikinä. Ai miksi? No vertailunkohteeni olivat aika surkean laimeita. Lainasin kirjastoautolta yli 100 kirjaa ja yksi kerrallaan luin ne parvekkeella, yksin kotona. Ehkä siksi en enää lue kirjoja, sain yliannostuksen. Mutta sellaisia oli minun kesäni siihen asti, joten olihan tuo yksi ihan yliveto. 9. luokka. Kesällä olin saanut itsevarmuuteni takaisin mutta niinhän se valui alas kuin vessanpöntöstä kun astuin koulun ilmapiiriin. Syksy meni ex ystävän kanssa riidellessä ja tunsin itseni heikoksi, petetyksi ja odottelin päivää jolloin kuulisin kaikki salaisuuteni toisten suilta. Sain erään minulle niin hirmuisen tärkeän ystävän takaisin ja hänen valoisuudellaan jaksoin tuon masentavan syksyn. Talvella ajattelin jo että uudet ystäväni kesältä olisivat unohtaneet minut, mutta niinhän minut taas raahattiin mukaan, mielelläni kyllä siis menin, oikeasti. Samoihin aikoihin aloin erästä vanhaa ystävääni katsoa toisin silmin ja hänestä sain korvaamattoman tuen, jota en ikinä unohda. Talvi. Uusi kaveriporukka ja niillä mentiinkin sitten loppuun asti. Mahtavin puoli vuotta ikinä tuossa paikassa. Niin hauskaa meillä oli, en sitä ikinä unohda. Se kaikki sai jollain lailla minut unohtamaan ne kaikki menneet tuolla samaisessa paikassa. Sai minut olemaan onnellinen. Muutenkin keväällä olen saanut ympärilleni niin monta uutta tukipylvästä ja ystävää, etten tiedä miten kiittää. En halua teistä ikinä luopua, on jo nyt ikävä, toivon ettette minua unohda ja toivottavasti pysyttekin mukana kun tarinamme jatkuu ensi syksynä aivan eri ympäristöissä ja uusien ihmisten ympäröiminä. Mutta katsotaan nyt ensin miten tässä kesässä käy.
Nyt mietitte millainen olen nyt. Itsevarma ja valmiina ottamaan kylmää vettä niskaan. En välitä enää. En ole kyllä pitkään aikaan välittänytkään, kunhan nyt viimein sain sulkea tuonkin oven perässäni ja juosta karkuun kourassa päättötodistus josta olen hiton ylpeä. Muuta? Hämmentynyt. Iloinen. Odottava. En ole yhtään tottunut uuteen hiustyyliini ja se on häiritsevää. Rättiväsynyt. Jännittynyt. Haikea. Sekaisin. Kaihoisa. Todella sarkastinen ja täynnä purkamatonta energiaa. Ylpeä. Ikävöivä. Hymy korvissa asti. Onnellinen. Tunnen itseni pidetyksi pitkästä aikaa ja se on ainoa asia mistä välitän aina eniten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti