like my nightmares that will never disappear

"What's my offense this time?
You're not a judge but if you're gonna judge me
Well, sentence me to another life

The same tricks that, that once fooled me
They won't get you anywhere
I'm not the same kid from your memory
Well, now I can fend for myself

This is the best thing that could've happened
Any longer and I wouldn't have made it
It's not a war, no, it's not a rapture
I'm just a person but you can't take it"~Ignorance, Paramore

En kestä ajatusta lopusta. Minkään. Ikinä. Kuin se pistäisi esiin kaikesta, kaikesta mitä kuulen ja näen. Mikään ei ole enää samanlaista, kuin minut olisi riistetty elämästäni mitä elin. Kuin olisin saanut potkut omasta elämästäni. Myöhästyin oman tarinani esityksen koekuvauksesta, eikä minua valittu osaan. Heitetty toiseen tarinaan ilman selityksiä, ilman armoa ja nyt pitäisi jatkaa eteenpäin tätä toisen elämältä tuntuvaa satua. Kuin pitäisi kirjoittaa kaikki uudestaan, miettiä kaikkea tarkemmin ja harkita asioita pitempään. Enkä sitä jaksaisi. Kaikki on uutta. Pienet jäänteet menneisyydestä pistävät esiin kuin valhe totuuksien joukosta ja ne satuttavat kuin puukot selässäni. Miksei kaikki voinut mennä niin että en tuntisi itseäni nyt näin kovin onnettomaksi, mitättömäksi, riippuvaiseksi, rikkinäiseksi ja yksinäiseksi? Liikaa tapahtuu liian äkkiä. Kuin olisin jäänyt junan alle vaikken edes nähnyt sen tulevan. Kuin olisin kokenut viime aikoina aivan liian monta loppua. Kuin minusta viillettäisiin pala jokaisen lopun mukana, jokainen olisin ottanut palan minusta menneessään, sitten kauas tai lähelle. Jotkut ottavat isomman palan, jotkut pienemmän. Jotkut vain kuin viiltävät haavan pelotellessaan heikkoa mieltäni uhkailullaan karata pois ja juosta pakoon tätä kaikkea. Pelkään yksinjäämistä. Saisinko minäkin juosta? Kantavatko jalkani vielä? Miten oikein kestän tätä? Miten voisin kestää enää enempää? Olen silvottu. Joka puolella itsessäni näen ruhjeita ja haavoja, heikkouksiani joitten lista vain kasvaa. Vähän vielä niin hajoan taas eteenne palasiksi.

Your lies are bleeding through your teeth
And your eyes are the only ones filling me
Your promises never really meant a thing
But they flew from your lips, so easily"~Stay Away, Paramore

En ymmärrä. En ole ymmärtänyt pitkään aikaan oikein yhtään mitään. En ymmärrä miksi tunnen olevani niin vastuussa, niin syyllinen ja niin katuva. En ymmärrä miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi. Tai miksi kaikki tuntuu niin monimutkaiselta. Vaikkei asiat oikeasti varmaan edes ole niin. Kuvittelen taas liikaa, omat ajatukseni ajavat minut nurkkaan. Ahdistun ja haluan luovuttaa. Kuin köyteni olisivat aivan solmussa mytyssä edessäni. Minun pitää saada solmut auki ennen kuin voin jatkaa kipuamistani ylöspäin. Kuin ylhäällä minua odottaisi jotain. Tulevaisuus. Jota en tahtoisi kohdata. Haluaisin asioiden pysyvän juuri näin, en haluaisi turhia isoja muutoksia jotka vain helposti vievät minulta jalat alta. Ei se määränpää vaan se matkanteko. Voisinkohan vain oikein hitaasti aikaa kuluttaen alkaa availemaan solmujani ja voisinko nyt yrittää nauttia tästä hetkestä? En, koska en osaa olla tyytyväinen ja en voi vaikuttaa ajankulkuun vaikka haluaisinkin. Voi kuinka usein itkenkään vanhojen aikojen perään ja kuinka haluaisin asiat niin kuin ne olivat silloin joskus. Eivät asiani nytkään mitenkään hirveän huonosti kai ole, mutta en osaa iloita tästä kun jään ajattelemaan ja haaveilemaan menneitä. Millon voisin viimein päästää irti? Heittäydyn vaikka tyhjän päälle jos saan vain jättää ikuisesti minua vainoavan menneisyyden taakseni. Mutten halua, en kykene, tunnen itseni heikoksi sen takia. Haluan kärsiä, haluan muistella vanhoja, turhautua, nauraa, itkeä, hakata päätäni seinään, iloita ja lopulta masentua. Kaikki se sen vuoksi etten osaa jättää asioita sikseen, en osaa olla niin että asiat rullailevat omalla painollaan ja en pysty luopumaan muistoista. Ja nyt mietitte miksi pitäisikään luopua rakkaista muistoistaan? Niin, minun tapauksessani siksi että ne muistoni eivät ole niin rakkaita, ne syöksevät minut alas kuin vailla toivoa huomisesta, alan liikaa elämään muistoissani ja en ikinä pysty siksi jatkamaan kunnolla eteenpäin. Haluaisin vain nukahtaa. Mutten uskalla, uneni eivät auta asioita, vain pahentavat oloani ja mietteitäni. Mutta jos aamulla heräisinkin ja saisin aloittaa alusta, oikeasti, kaiken. Liian hyvää ollakseen totta.

"Open your eyes like I open mine
It's only the real world, life you will never know
Shifting your way to throw off the pain
Well, you can ignore it, but only for so long

Won't come any closer
You've got to reach out a little more
More, more, more, more

You look like I did
You can't tell me to heal
And it hurts remembering
How it felt to shut down"~Careful, Paramore

Olen usein miettinyt miltä tuntuisi menettää muistinsa. Jos joutuisi aloittamaan alusta, oikeasti. Jos toinen henkilö kuvailisi kaikki erilaiset suhteet ystäviisi ja tuttaviisi uudestaan. Miltä se tuntuisi? Tyhjältä. Yksinäiseltä. Hölmöltä. Helposti harhaanjohdettavalta. Petetyltä. Vähän niin kuin minusta tuntuu nyt. Kuin istuisin pimeässä huoneessa eikä kukaan tarjoudu sytyttämään valoja. Kuin kukaan ei tarjoaisi kättään auttaakseen, kun olen horjahtamassa alas. Kyynel vierähtää ja viilentää kasvojani, kun istun hiljaa yksin tässäkin yössä ja tuijotan ikkunasta ulos tyhjyyteen. Kuin joku yrittäisi koko ajan vangita minut ja yritän juosta pakoon mutta se ei vain onnistu, aina minut saadaan kiinni. Kuin minut vietäisiin minua varten tehtyyn vankilaan ja vangittaisiin paikoilleen, yritettäisiin takoa järkeä päähäni ja yritettäisiin muuttaa väkisin kaikin mahdollisin tavoin. Rimpuilen, vastustan ja niin minut köytetään kiinni tuoliin ja käteni solmitaan yhteen. Itken ja huudan, kukaan ei ymmärrä ja niin suuni sidotaan. Kyyneleet virtaavat kasvoillani ja yritän anoa anteeksiantoa, vaikken edes tiedä mitä olen tehnyt, kadun silti ja en osaa muuta kuin pyytää anteeksi. Pimeän vankilani ovi sulkeutuu ja tunteeton kiduttajani lähtee sanaa sanomatta hymy huulillaan, en ehtinyt edes tunnistaa hänen kasvojaan. Oveni avautuu rakoselleen aina vähän väliä, mutta ihmiset tyytyvät katselemaan kauempaa, yrittävät jotenkin auttaa huutamalla neuvoja, mutta eivät silti ikinä tule sisään ja vapauta minua. Kuin kuulisin pääni sisällä naurua. Huudan naurulle takaisin suoraa huutoa, sisäisesti, koska ulkoisesti se olisi turhaa. Kukaan ei kuule. Tämänkö siitä sain kun pystytin ympärilleni tuon muurin, tuon katkeruuden ja pelon muurin joka sulki suuni silloin joskus etten puhuisi itsestäni? Mitä jos haluaisin purkaa tuon muurin nyt? Yksi tiili kerrallaan. Pääsisikö joku silloin avaamaan siteeni ja vapauttamaan tämän ikuisen vangitun sielun? Se on vasta alku miljoonista asioista. Tuolla saisi ostettua ehkä juuri ja juuri suuni auki, mutta ikuisesti jään vankilani sisäpuolelle vangiksi miettimään yksin pimeään; 'Miksi?'