together 'cause I never gave up

"And it's a sad picture, the final blow hits you
Somebody else gets what you wanted again
You know it's all the same, another time and place
Repeating history and you're getting sick of it"~Change, Taylor Swift

Tunnen itseni tyhjäksi. Kuin olisin tyhjä kuori, josta sielu ja tunteet karkasivat pois jo kauan sitten. Tunnen itseni tunteettomaksi, mutten tiedä oikein miksi. Kuin olisin toivottoman heikko ja väsynyt jatkamaan. Kuin en välittäisi muusta kuin murheistani, vaikka niistäkin nyt vain kaukaisesti. Kuin muu maailma ja muut tapahtumani olisi mitättömiä sattumia, jotka vain vilahtavat silmieni ohitse kuin ohikiitävät maisemat. Kuin vaihtuvat tunteeni ja ajatukseni. Mikään ei ole pysyvää ja itsesuojeluvaistoni tykyttää yhtä lujaa kuin sydämeni. Kaikki uppoaa ympäriltäni ja paikat joilla seistä kuivilla alkavat loppua. Kohta hukun muiden mukana, mutta vielä hetken pystyn seisomaan huteralla alustallani huutaen avunhuutoja. 'Kukaan ei kuule sinua. Aivan turha huutaa. Kohtalosi on sinetöity.'  Ahdistaa ja sisäinen juoksutahtini nopeus kohoaa koko ajan. Kohta en enää vaan jaksa ja luovutan. Ajatus saa minut vihaamaan itseäni entistä enemmän ja pitämään itseäni säälittävänä luovuttajana. Aiheutan tätä itse itselleni. Tekisi mieli vain ravistaa itseni hereille tästä unelta tuntuvasta kertomuksesta ja tukahduttaa kaikki vanhat tunteet, sanat ja teot, pistää kaikki unohtamaan eilinen ja aloittaa aivan alusta. Alkaa oikeasti elämään.

En ole luovuttaja. Vaikka nyt tuntuukin vahvasti että muuta en nykyään keksikkään tekemistä. Mutten oikeasti ole luovuttaja, en ole ikinä ollutkaan. Aina olen taistellut ylpeänä itseni ja toisten puolesta. Ikinä en ole hyväksynyt kohtaloani, vaan väkisin ryhtynyt puolustukseen ja silloin asiat ovat päättyneet paljon onnellisemmin kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan. En ole suostunut päästämään irti, ennen kuin itse siitä liikaa kärsin ja kidun. Se sai minut tuntemaan itseni todella vahvaksi. Mihin tämä kaikki oma tahtoni on kadonnut? Ilman vastustamistani asiani olisivat niin erilailla. Olisin luopunut niin paljosta, niin tärkeistä asioista elämässäni, sellaisista asioista joita ilman en osaisi kuvitella eläväni. En ole päästänyt irti vaikka mikä olisi, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, mutta niitäkin katunut jälkikäteen niin paljon ja kärsinyt lisää. Mieluummin kärsin kun päästän irti. Nyt olen suostunut kompromisseihin, joita ennen en olisi harkinnutkaan. Olen pelännyt, vaikkei ole mitään pelättävää. Olen päästänyt suustani lauseita, joita en ikinä olisi uskonut kuulevan sanovani. Olen alistunut, jättänyt sikseen ja tuntuu kuin alkaisin nauttia siitä. Miten olen muuttunut yhtäkkiä tälläiseksi? Olenko väsynyt puolustautumaan? Kuin olisin nyt aivan eri ihminen kuin se pieni tyttö jolla oli vastalause kaikkeen, oikeasti kaikkeen, luokan hölösuu jonka suuta kukaan ei saanut suljettua. Tunnettu liukkaasta kielestään ja hänen silmissään loisti aina valo. Hänellä oli mielipide kaikkeen ja hän varmasti sen myös sanoi. Hän näytti tunteensa ja silloin kukaan ei säästynyt myrskyltä jonka hän purki sisältään. Oikea riitapukari, häntä vastaan ei kannattanut ruveta vastarintaan, olisit kuitenkin hävinnyt. Hän ei tuntenut sanan 'luovuttaa' merkitystä, kukaan ei yltänyt hänen vertaisekseen mutta silti kosto oli hänen lempipuuhansa heti väittelemisen jälkeen. Hän ei lannistanut mistään ja hän tarttui aina toimeen. Hän näki kaikessa toivoa. Hän oli innostunut kaikesta ja välitti, mutta oikealla tavalla. Hän jäi usein yksin, muttei se häntä estänyt. Hänellä oli unelmia, jotka sittemmin murskattiin. Hän oli väärinymmärretympi kuin nykyinen versionsa, mutta hän ei huomannut sitä, saati välittänyt siitä, hän jatkoi eteenpäin. Hänen elämäänsä ei kuulunut muuta kuin iloa ja nauruja. Tässä vaiheessa joku voisi sanoa että sellaista se lapsuus on mutta ei, se olin minä, oikea minä. Mitä sille pikkuihmisille oikein kävi? Hän kasvoi isoksi ja alkoi pelätä.

         Näen itsessäni silti niin paljon samaa kuin tuossa entisessä minässäni että meinaa kaipuu iskeä kuin kylmä vesi niskaan. Ja kyllähän tekstin seastakin tunnistaa tuttuja piirteitä, kuten kostonhimo, taistelutahto, liukas kieli ja ainainen jopa liika tunteikkuuteni. Toiveeni olisi kasvattaa sisälleni takaisin tuo pieni lapsi, jota kukaan tai mikään ei pysäyttänyt ja jatkaa elämää yhtä toiveikkaana eteenpäin kun hän, turhia murehtimatta. Tuon lapsen minähahmon minä tunnen. Tätä nykyistä muunnelmaa totuudesta en. Enkä haluakaan tuntea, koska se ei ole se kuka haluan olla. Haluan pitää itsestäni, niin kuin ennen. En halua olla massaa. Haluan olla väriläiskä mustavalkomaalauksessa. Haluan olla minä, en kukaan muu.

"And it's not theirs to speculate
If it's wrong and your hands are tough
but they are where mine belong and
I'll fight their doubt and give you faith
with this song for you

And you'll say don't you worry your pretty little mind
People throw rocks at things that shine
But they can't take what's ours
The stakes are high
The waters rough"~Ours, Taylor Swift

Kuin ympärilläni olisi oman muurin lisäkseni nyt rakentunut toinen muuri. Muuri rakentuu luottamuksesta, välittämisestä, ymmärryksestä, sinnikkyydestä, rohkeudesta, periksiantamattomuudesta, toivosta ja yksinkertaisesti ystävistä. Se muuri suojelee minua nyt lisävahingoilta ja näyttää turvallisemman tien huomiseen. Valaa toivoa ja uskoo minuun. Näyttää valoa pimeyteeni ja yrittää saada minut käsittämään ettei minun kaikkea tätä tarvitse kohdata aina yksin. Tietää miltä minusta tuntuu tai ainakin yrittää ymmärtää. Yrittää nostaa minua ylös, vaikka painan vastaan että haluaisin vielä jäädä kovaan maahan makaamaan. Lohduttaa ja auttaa kun en enää jaksa. Kuivaa kyyneleeni, ottaa minua kädestä kiinni ja jatkaa matkaa rinnallani huomiseen.

Ehkä sitten joskus näinkin.

Enää en silti tunne itseäni niin yksinäiseksi. Kuin pieni kipinä olisi nyt viimein saatu syttymään nuotiooni. Jota myös sanoilla usko ja toivo voitaisiin kuvata. Se kaikki johtuu tästä rauhasta ja hiljaisuudesta, mikä edelleen huokuu sekä ympärilläni että mielessäni. Mutta aivan kuin se yrittäisi nyt kertoa jotain aivan muuta sanomaa kuin ennen. Yritän kuunnella. Mutta ei mitään. Tässäkö se sitten oli? Ehkä olen tullut vain kuuroksi, mutta näköni ainakin on palautunut. Näen sen, näen sen selkeästi lähestyvän. Toivo. Pelastus. Helpotus. Jään odottamaan pelastusvenettäni, joka pian noukkii minut turvaan ennen hukkumista. Vaikka mitä tapahtuisi en palaa tähän pisteeseen enää. Ainakaan näitten syitten turvin. Ei ei, en sitä voi luvata. Tiedän liian hyvin itsekin että jonain päivänä asiat kääntyvät taas aivan ylösalaisin ja minun on pakko noudattaa painovoimaa ja palata tänne pohjalle. Mutta nyt ei ole sen aika. Nyt on minun aikani istua hiljaa, nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta, ennen kuin sydämeni hiljaa ja hitaasti tässä samalla lohkeilee läpikotaisin rikki. Kärsin, mutten välitä tai huomioi sitä nyt. Mutta vielä yksi asia; en vieläkään aio päästä irti ja enää en aio luovuttaa.