you don't let me twist and turn the truth

"What I'm standing on is sinking in
And I don't have a clue how to get off of it
But when I look at you there is hope
It's like you see the sadness in my eyes
You read the blue between the lines
You could be the one to hold me when I wanna cry"~Underneath This Smile, Hilary Duff

Tuntuu kuin olisin kahlittu. Sidottu. Loukussa. Kahlittu. Nurkkaan ahdettu. Hiljennetty. Laitettu ruotuun. Rangaistu. Alistettu. Ja tästä en pidä, sillä kuin suuni olisi se mikä on vaiennettu, siksi etten voisi sanoa mitään väärää. Kuin en saisi sanoa mitään normaalista poikkeavaa, mitään vaiettua totuutta tai oikeastaan mitään normaalia vastustavaa mielipidettäni. Kuin suuni edessä olisi lukko. Sinulla on siihen avaimet. Mutta niin on minullakin vara-avaimet, mutta en niitä uskalla käyttää. Parempi olla hiljaa. Antaa olla. Etten pilaisi taas tätä kaikkea.

"They say you know when you know
I don't know

I didn't feel
The fairy tale feeling, no
Am I a stupid girl
For even dreaming that I could?

If it's not like the movies
That's how it should be
Then my world will stop spinningAnd that's just the beginning"~Not Like The Movies, Katy Perry

Kuin minut olisi pakotettu istumaan tähänkin, kirjoittamaan ja rutistamaan itsestäni ulos tämäkin teksti. Kuin olisin vain pieni mitätön nukke jota joku korkeampi taho riepottelee sattumista toisiin, sinne minne haluaa sitten minut viedäkkin. Joskus mietin onko se Jumala. Minua retuutetaan sinne minne muut ihmiset haluavat mennä. Ja minä seuraan kuin eksynyt koiranpentu. Tottelen liikaa ja suostun revittäväksi eri suuntiin. Eihän se haittaa kun olen jo palasina. En vain haluaisi totella. Olla muiden vietävissä. Tallottavissa. Nyt kun tunnen suuni kiinni ommelluksi tuntuu kuin olisin toisten määräiltävissä. Saanko päättää mistään itse? Pystyisinkö siihen edes kun en ole ikinä muutenkaan kunnolla hallinnut oikein mitään elämässäni? Raotin kahleitani hieman ja miltei heti tuli isku kasvoihin kahdesta eri suunnasta. Olen siis nyt vain hiljaa, vaikken haluakkaan taas kerran että todetaan kaiken olevan minun vikani. En suostu siihen, sanon vastalauseen, minut ymmäretään väärin ja päädytään taas samaan lähtöruutuun, johon en halua enää koskaan joutua koska en sitä enää jaksaisi. En jaksaisi käydä sitä kaikkea taas uudestaan läpi ja lopulta aina todeta että olen hirveä ihminen ja kaiken pahan alku ja juuri. Se saa minut repimään itseäni sisäisesti vielä enemmän palasiksi, se ainainen takaisinpaluu lähtöviivalle ja kaikki ne syytökset. Parempi olla hiljaa ja myöntää kaikki ennenkuin syytökset pahenevat ja romahdan sisäisesti. "Minä se olin, tunnustan!" Sitä en kyllä suostu silti sanomaan. Tarpeeksi kova pala minulle olla jostain asiasta hiljaa, vaiti ja antaa olla. Puren huulta, tirautan pari kyyneltä, hakkaan päätäni hieman seinään ja jatkan elämää taas hieman katkerampana kuin ennen. Minua revitään taas eri suuntiin kuin suosituinta nallekarhua leikkitarhassa. Pidän kyllä siitä että ihmiset välittävät minusta, tottakai, mutta kiitos riittää jo. Olen jo miltei kuivilla joten saisinko nyt rauhan ainaisilta kysymyksiltä "Onko kaikki nyt varmasti hyvin?" jne ja kaipaisin vain sitä niin rakastamaani yksinäisyyttä ja tilaa ajatuksilleni. En halua kaiken pyörivän ympärilläni vain siksi että minulla sattui menemään huonosti viime kuukaudet. Se on nyt ohi, saanko olla nyt yksin ja rauhassa? Ehkä tämä on minulle hyväksi. Ehkä tämä kaikki on minulle vain jonkinlaista koettelua. Kuinka kauan jaksan ennen kuin hajoan taas? Kuinka kauan kestää kärsivällisyyteni joka on tunnettu hyvin lyhyenä? Kuin tämä kaikki olisi yhtä oppituntia elämänkoulussa. Kuinka oppia antamaan periksi. Olen viime aikoina huomannut että ympärilläni on niin monta ihmistä joista olen riippuvainen. He ovat ne jotka saavat minut antamaan periksi aivan liian helposti, epäminämäisellä tavalla, eli ilman taistelua. Heitä arvostan liikaakin, heidän mielipiteistä välitän liikaakin ja he saavat minut todellakin ruotuun parilla sanalla, vaikken sitä aina ulospäin näyttäisikään. Heidän mielipiteillä todellakin on vaarallisen paljon vaikutusta minuun, he masentavat minut hetkessä ja piristävät vielä suuremmalla voimalla. Tunnen itseni heti niin heikoksi, voimattomaksi ja yksinäiseksi hetkeäkin ilman yhtäkin heistä. Ehkä siitä tämä kaikki romahtamiseni johtui, en ymmärtänyt asioiden tärkeyttä ennen kuin ne menetin, mutta vasta nyt se alkaa minulle valjeta. En ymmärrä miksen ole ajatellut asiaa ennen näin. Olen heikko. Miksen siis suoraan sanoen siis vain riippuvainen tai pakkomielteinen minulle niin tärkeistä ihmisistä? Ja nyt pelkään että heitä muodostuu lisää. Lisää ihmisiä jotka vaikuttavat niin heikolta ja pieniltä tuntuviin valintoihini ja päätöksiini. En silti pärjäisi ilman heitä. Voisiko 'heitä' kutsua vain sanalla ystävät? Ehkä enemmänkin muutamat harvat ihmiset jotka ymmärtävät sisintäni ja ajatuksiani eniten, ystäviä tai kavereita joista välitän liikaakin ja ns. suelunkumppaneita, jotka vain tajuavat minua jotenkin eri tavalla kuin toiset.

        Olen uuden elämän kirjani luvun alussa, mutta haluan liikaa hyppiä katsomaan tulevaa seuraaville sivuille ja mennä masentumaan edellisille sivuille ja miettiä sitä kuinka tässä nyt näin kävi ja rypeä kaikessa siinä itsesäälissä. Silti nyt joka kerta kun sinne edellisiin muistoihin hyppään on se kuin vapaaehtoisesti puukko työnnettäisiin selkääni. Joka kerta. Pidän siitä jollain tapaa. Haluaisin sääliä itseäni vielä enemmän ja itkeä aina sitä samaa asiaa; surra ja miettiä sitä miksen saa ikinä muuttaa menneitä. Sitä kun nytkin yritän surra koko ajan, tulee miltei heti joku ja nostaa minut takaisin tähän hetkeen ja lohduttaa. Minun ei anneta enää mennä takaisin. Sitten millään. Juoksen takaisin päin, mutta aina on joku pitämässä kädestäni kiinni etten pääsisi takaisin siihen jamaan missä olin. Joten olen kiitollinen tuesta ja jään tälle sivulle missä seison tänään hieman heikkona, katson asioita päivä kerrallaan ja yritän epätoivoisesti unohtaa menneet. Nautin tästä hetkestä ja tilanteestani silti nyt niin sanoinkuvaamattoman paljon. Riemuitsen sisäistä rauhaani ja alan viimein nähdä myös kaiken sen mikä elämässäni on hyvin. Silti vilkuilen taakseni ja kätken kyyneleeni henkilöiltä jotka pitävät kädestäni kiinni ja eivät anna minun mennä takaisin. Heti kun jonkun ote hellittää juoksen ja pienen heikkouden hetken haaveilen sitä kaikkea mitä minulla olisi ja miten asiani olisivat jos olisin tehnyt, valinnut tai sanonut silloin joskus kauan sitten toisin. Sitten palaan todellisuuteen ja itken.

"We're both apart of the same story
Not on the same page
Well it freaks me out inside
So maybe you should just beware

Don't take it personally 'cause
You and me we're wrong
So move on"~Between You And Me, Hilary Duff

En anna, salli ja halua sinun jatkavan eteenpäin. Ilman minua. Ja olen onnellinen että huomasin juuri asian olevan tosi myös toisinpäin. Huomaamme koko ajan jotain uutta valoa pimeydessä. Luulin että toivo oli menetetty, mutta aina joku tuli ja loi uskon sydämeeni. Ja sillä muiden antamalla vahvalla uskolla seison nyt tässä ja voin viimein hengittää syvään, rauhoittua ja todeta viimeinkin että kaikki on niin kuin ennenkin. Että kaikki on hyvin. Ettei ole hätää. Ei tarvitse enää juosta pois. Voisi vain pysähtyä loputtomalta tuntuneeen juoksun jälkeen, istua viereesi ja sanoa "Joo, niin ajattelinkin". Silti juoksen sisäisesti vieläkin pakoon. Siitä tunteesta en pääse eroon vaikka oloni on niin tyyni, rauhallinen ja väsynyt sisäisestä juoksustani. Jonkun vain pitäisi pysäyttää minut ja sanoa ääneen minulle "Lopeta jo! Tuolla tapaa tapat itsesi!". Muuten juoksen taas siihen asti että olen sisäisesti niin puhki että nukun melkein kokonaisen viikonlopun ylitse. Mutta antakaa minun juosta vielä hetki. Vaihdan suuntani kuitenkin heti kohti typerää menneisyyttäni vielä hetkeksi ja mietin sitä kaikkea, masennun ja säälin itseäni. Sitten palaan takaisin todellisuuteen ja itkemisen jälkeen totean ettei kaikki olekaan niin huonosti ja yritän jatkaa kävellen matkaa seuraavalle sivulle.

"I've been keeping secrets under all these lights
But when you're around my defenses go
You don't let me run away from you"~Underneath This Smile, Hilary Duff