that damn thing's called destiny

Rakastan salaperäisten kuvien lisäämistä tänne, joten alussa mietin että olisin laittanut tähän postaukseen vain nuo kuvat, sillä mielestäni ne kertovat kaiken kohtalosta. Joka onkin päivän aiheeni. Jälleen kerran. Mutta tottakai haluan kirjoitella mielipiteeni ja ajatukseni noiden ehkä vähän mitäänsanomattomien kuvien takana. Niin kohtalo. Tänään tuota ikuista mysteeriä pohdin, jonka kanssa kamppailemme päivittäin. Tai ainakin minä painin. Jos pitäisi selittää mitä kohtalo oikein on, mitä siinä sitten sanoisi? Minä sanoisin että jollain tavalla tapahtumat ja asiat oli ennalta määrätty näin. 'Määräytynyt tulevaisuus'. Mietin usein onko sellaista asiaa kuin kohtalo olemassakaan. Jos se onkin pelkkää satua. Tai että kaiken takana olisi jälleen kerran Jumala. Mutta vahvasti silti uskon että on olemassa jokin joka on määrännyt tapahtuman kulun tai jokin joka saa sinut tekemään jotain. Useinkaan kun en ajattele ennen kuin sanon tai teen, mietin jälkikäteen mikä sai minut niiin tekemään. Kuin minut olisi tönäisty mukaan tuohonkin tapahtumasarjaan. Mikä sai minut eroamaan sinusta? Mikä sai sinut vaihtamaan suuntaa? Kuin käsien kosketus. Yritämmekö saada käsiämme takaisin yhteen vai näyttääkö kuva vain sen kuinka ne menevät koko ajan kauemmas toisistaan? Yritämme liikaa. Aina kaikessa. Ja niin kädet jäävät puolitiehen. Jokainen näkee kuvan omalla tavallaan, sitten positiivisena tai negatiivisena. Kuka sitten tarttuu käteeni kun tipahdan? No se toinen käsi jota kuvassa ei näy, joka on ollut kiinni toisessa kädessäni lujaa kaiken aikaa ja pitänyt kiinni, kannatellut. Mutta eikö olisi parempi olla jos olisi kuin turvaverkosto, että myös se toinen käsi saisi viimein tavata parinsa? Että toisessa kädessä toinen käsi saisikin otteen ja ettet varmasti luisuisi takaisin alas. Ei aina tarvitse sitä toista, jos tietää ja elää siinä varmassa tunteessa että se toinen käsi on ja pysyy.

Tunnen muuttuneeni ihmisenä viime kuukausien aikana. En tunne olevani enää yhtään se sama heiveröinen tyttö, joka syksyllä itki kohtalon aiheuttamaa ivaa. Tunnen silti olevani kohtalon heiteltävissä, kuin kohtalon lempikohde. Jälleen kerran katsotaan vierestä ja ihmetellään kuinka kauan tuo heikko ihminen jaksaa tätä kannatella. Mutta kaikkea ei vain ollut tarkoitettu jatkuvaksi. Ja niin se tarina sai katkeran lopun. Minä olen kuin tyttö juoksemassa pois. Mitä tunteita kuva minussa herättää? Samalla hiukan vihaa, katkeruutta ja kylmyyttä. Samalla niin paljon enemmän surua, myötätuntoa ja sääliä. Ketä kohtaan? Sinua vai minua? Siihen en osaa vastata kuin että molempia. Etenkin myötätuntoa sinua kohtaan, mutta se kaikki oli osa omaa valintasi. Olinko vain este joka hidasti sinua tulevalla matkallasi? Tunnen kuvasta etenkin surua, siitä että tämän kaiken ei olisi tarvinnut loppua ja siitä ettet enää ikinä tule sanomaan minulle aidosti välittäväsi minusta. Sääliä sinua kohtaan, menetit samalla kasvosi kun käänsit takkisi. Menetit nimesi ja arvokkuutesi. Nyt sinusta puhutaan kuin onnettomasta lopusta, kuin menehtyneestä ystävästä joka ei enää ikinä palaa luoksemme. Oliko sekin kohtalon aiheuttava koettelemus elämässäni? Testattiinko taas kerran kauan kestän mukana ennen kuin lasken irti. Kuin olisin alunalkaen tiennyt loppuratkaisun, mutta enhän voinut mitenkään arvata sen olevan mitenkään tälläinen. En olisi ikinä lähtenyt mukaasi jos olisin tiennyt. Olisin säästynyt niin monilta kyyneliltä, riidoilta ja etenkin itseni soimaamiselta. Tunnen tämän kaiken olevan edelleen minun vikani. En olisi ikinä totuttautunut siihen tunteeseen että olit ainoa joka välitti, jos olisin tiennyt tämän luvun olevan viimeisemme. Kuka olisi uskonut että lasken irti niin nopeasti ja jään tyhjän päälle vapaaehtoisesti. Osaan minäkin yllättää, et ole ainoa.

Kohtalon pilkkaa. Kaikki tämä. Miten asiat voisivat olla erilaisin tapahtumankuluin? Mietin millaista kaikki olisi. Syytän itseäni ja käperryn sisäisesti kokoon. Mutta minkä sille enää mahdan? En mitään, mutta silti en lakkaa soimaamasta itseäni. Jos kasaisin palat yhteen edes joten kuten samanlaiseksi kuin tarkoitus, hieman vääristyneeksi palapeliksi, voisinko nähdä itseni onnellisena? Miten voisin heittäytyä sellaiseen, paljastaa kaiken, laittaa itseni likoon? En mitenkään. Myöntäminen ei auttaisi yhtään mitään. Joutuisin syvemmälle pinnan alle kuin koskaan ennen, enkä nousisi ylös. Se olisi jotain liian suurta. Mahdotonta. Kuolleena syntynyttä ja se ajatus saa minut itkemään. Miksi kaikki on minulle niin tärkeää? Mikä sen aiheuttaa että välitän liikaa? Mikset silti voisi oitää minua kädestä, halata ja sanoa olen aina kanssasi? Tulla takaisin sanoa anteeksi, unohtaa menneet ja jatkaa siiä mihin jäätiin, nauraen vastaantulleille kohtalon ivoille joista sittenkin selvittiin. Mutta se tapahtuma voisi käydä toteen vain pääni sisällä, joka räjähtää juuri tälläisten eri mahdollisuusten paljouden takia. Miksi? Miksi piti käydä näin?

Anteeksi. Miksi se on niin hankala sana. Vaiettu. Unohdettu. Hiljennetty. Hävetty. Mitä siinä on niin pahaa? Miksi niin useille se on niin hankalaa? On hankala myöntää virheensä ja pelkonsa. Miksei vain voi jättää sikseen ja antaa anteeksi? Unohtaa. Ja etenkin antaa anteeksi toiselle. Kohtalo, jos sellaista on olemassakaan, sai sinut tekemään tälläistä tai sitten vain se oli sitä mitä halusit. Kasva aikuiseksi ja opettele itse nostamaan hiukan itseisarvoasi toisen silmissä. Pyydä anteeksi. Myönnä ettet ole täydellinen pyhimys niin kuin näet itsesi. Ei kukaan voi selvitä elämästä sanomatta kertaakaan anteeksi, vaikka jotkut sitä yrittävätkin. Onko se sitten oikeaa kylmyyttä ja tunteettomuutta? Sillä sanalla on vain niin iso kynnys tulla sanotuksi. Kuin ei vain voi antaa periksi. Ei voi luovuttaa. Ei voi ikinä suvaita sitä että häviää. Itse taas olen sellainen että omatuntoni soimaa minua siihen asti että pyydän anteeksi ja sen jälkeen en saa rauhaa, vaan oikeastaan kaikki mitä teen on sen jälkeen anteeksipyytävää ja katuvaa. Minun kynnykseni on pieni. Mutta ei kenelläkään voi olla niin suuri ettei voisi yrittää edes ymmärtää toista. Miksi sen pitää olla niin hankalaa? Miksi siitä pitää tehdä vielä hankalampaa tarkoituksella? Miksei voi myöntää vain ja jatkaa elämää? Pitää sekoittaa toisen pää sanoilla ja saada tuntemaan kuin minä olisin aina se kaiken syy ja minun pitäisi pyytää anteeksi, välttääkseen itse nöyryytyksen, tappion. Tuntuu kuin olisin ainoa joka välittää. Mistään. Ja miksi, miksi tämän kaiken pitää olla niin hankalaa??

Unelma. Haave. Ovatko ne kaikki kytköksissä kohtaloon. Ovatko haaveet ja unelmat turhia jos kaikki on ennalta määrättyä? Haaveiden tavoittelu ja toteuttaminen. Jos ne ovatkin vain rohkaisua ihmisille, jotta jaksaa jatkaa eteenpäin? Mitäänsanomatonta. Jos kaikki onkin vain naruilla kiinni olevia nukkeja ja tapahtumia, joita kohtalo sitten heiluttelee minne haluaa, kenenkään tunteista välittämättä. Joskus joku naru vain katkeaa. Joskus sen saa solmittua yhteen, vielä kestävämmäksi uudeksi ihmeellisen tarinan aluksi, joissain tapauksissa monta solmua narussa vain vahvistaa köyttä.  Ja joskus naru on vain kulunut tai kulutettu loppuun, joko väsymyksestä tai toisen valinnoista. Joskus langat ovat jo valmiiksi rikki, erillään. Tai sitten sen narun vain itse hioo poikki tai toinen osapuoli katkaisee köyden, pakenee rikospaikalta ja jättää asian sikseen. Kuin kolmas osapuoli määräilisi tämän kaiken. Kohtaloko? Typerä kohtalo! Haaveeni ja unelmani on saada langat omiin käsiini, kunnolla, vielä jonain päivänä. Nyt ne vain lipsuvat käsistäni ja yritän niitä tärisevin käsin kerätä kasaan että saisin paremman otteen. Ehkä minulla vain on liikaa naruja. Mun minkäs sille voin. Katkaisisinko muka naruja vapaaehtoisesti vain oloni parentamiseksi? En tietenkään, on vain saatava tukeva ote, tasapainotettava asioita ja vaikutettava itse asioidensa kulkuun. Miksi se on niin hankalaa minulle?


 

Tunteeni.  Kuin taas vietäisiin kuin tuulen riepottelemana ympäriinsä. Liittyykö sekin kohtaloon? Pääni sekoaa liiasta ajattelusta ja tämä kaikki tuntuu yhdeltä pitkältä unelta. Kaikki tuntuu niin sekavalta, sumuiselta ja taianomaiselta. Yritän ravistaa päätäni ja saada jonkunlaisia selkeitä ajatuksia, sanoja ja mielipiteitä muodostettua. Kuin minut olisi tungettu pieneen lasilaatikkoon. Kuulostaa todella oudolta mutta siltä minusta tuntuu. Yritän huutaa, mutta kukaan ulkopuolella ei kuule tai ole kuulevinaan. Kukaan ei ymmärrä miltä minusta tuntuu. Kuin katsoisin kaikkea huuruisen lasin takaa, yritän pyyhkiä sumua pois mutta se muodostuu lasiin aina uudestaan. Pääni on taas kuin puulla päähän lyöty. Miten tässä näin kävi? Ajantajuni on karannut kesälomalle. Kuin olisin taas nukkunut pari päivää, useitten tapahtumien ohitse ja nyt minut heittettiin takaisin toimintaan ja en ymmärrä yhtään mitä on tekeillä. Silti vaikkei kukaan kuulekkaan sisäistä huutoani, tuntuu kuin joku silti miltei säännöllisesti yrittäisi koputtaa lasikoppiini ja pyrkii sisään. En tiedä päästääkkö vai käännyttääkö takaisin. Tunnen itseni sen takia hiukan pidetyksi, mutta silti mietin kaipaako kukaan oikeasti? Onko kaikki vain pientä kohteliaisuutta ja vanhaa totuttua kaavaa? Mutta ei se siltä tunnu, koskettaa ajatella etten olekaan se pakonomainen riippakivi joka roikkuu mukana, jonka kanssa vain on pakko olla. Velvollisuus. 

         Pari kirjoitusta takaperin puhuin hukkumis -vertauskuvastani. Siihen verraten uudestaan nyt olen selkeästi jo miltei rannalla, voin jo miltei koskettaa kuivaa hiekkaa ja hengitellä raikasta ilmaa, mutta hieman vaivalloisesti. Niin lähellä, niin kaukana. Istun kylmässä veden rajassa ja katson vastakkaiseen suuntaan. Sisäisesti uin koko ajan, en saa rauhaa siitä kun ajattelen vieläkin että "Ui, pelasta itsesi! Vai haluatko vapaaehtoisesti hukkua?!". Kehoani kylmää, tärisen ja jokainen ajatukseni huutaa vastaan toiselle: "Päästä irti, mene, luovuta!" ja käskisi minun vain lopettaa jännittämisen ja heittäytyä virran vietäväksi takaisin pinnan alle ja pohjalle. Saan itseni poistolaltaan helposti parilla esimerkiksi tälläisellä ajatuksella. Pää veden yläpuolella on sekavampi kuin alapuolella ollut, sekavampi muutenkin kuin koskaan ennen. Hörppään jäisen kylmää vettä suuhuni kaiken aikaa päin tulevasta aallokosta ja meinaan tukehtua jokaisesta uudesta huomaamastani pikkuseikasta jonka laineet minulle lavertelevat. Tunnen jääväni aallon alle ja en mahda sille mitään. Sen tuomat ajatukset yrittävät kuristaa minua sisältä päin ja sitten kun olen lopettanut vastaantaistelun, huuhtoa minut lopulta sitten lopullisesti pinnan alle. Yritän selvitä hengissä itseltäni, yritän taistella vielä vastaan, mutta käteni ei lakkaa tärisemästä. Mutta yritän epätoivoisesti selvitä minua piinaavista ajatuksista ja ihmettelen että olen selvinnyt jopa tänne asti vaikka olen näin heikko ja rikkinäinen, yritän olla siitä onnellinen. Tunnen kyynelten silti valuvan kasvoiltani ja sekoittuvan veteen yhdessä katkeruuteni ja poispyyhittyjen ja kiellettyjen ajatusteni kanssa. Läikytän vettä että ne kaikki kammottavat asiat menisivät pois luotani, mutta aallot tuovat ne aina takaisin luokseni, en pääse niistä eroon. Ahdistun kun totean tosiasioita yksi toisensa jälkeen aaltojen tuomien omien kiellettyjen lauseiden perusteella ja se saa minut tekemään mieli mennä itse hukuttautumaan, ilman tuomiota, vapaaehtoisesti. Tälläisillä vaiheilla olen tuntenut olevani jo vähän aikaa, kuin ulkoa opittua rutiiinia tämä kaikki tuska ja vielä se että olen niin yksin. Siristän vetistyneitä silmiäni ja näen kuin vastaantulevassa auringonpaisteessa rannalla näkyisi hahmon ääriviivat. Hahmo lähestyy, kysyy onko jokin hätänä ja yrittää auttaa. Ja hahmo on se joka välittää minusta, ainakin yrittää ja se on jo paljon. Ja hahmolleni tekisin mitä tahansa samanlaista vastapalvelukseksi, hän tietää sen. En oikeasti vielä tiedä kuka hahmoni on, on liikaa vaihtoehtoja ja hänen kasvonsa ovat kuin sutatut kun niitä yritän hahmotella. Mutta se hahmo on tärkeä päähenkilö tässä elämän seikkailuromaanissani, siksi että hän on hän joka nostaa minut viimein rannalle, kuiville ja antaa lämpimän pyyhkeen ympärilleni, halaa, poistaa viimein sen kylmyydentunteen ja sanoo että kyllä kaikki järjestyy vielä parhain päin. Koska välitän hahmostani liikaa ja enemmän kuin muista, se hahmo upottaa minut vielä nopeammin takaisin syvyyksiin kun lähtee kävelemään pois ja sanoo ettemme tarvitse tälläistä.