broken up to pieces

Koko ajan kuin hiekka valuisi sormien välistä. Hiekkani on kaikki mitä minulla on, ja kuin se sisältäisi kaiken; ystäväni, tunteeni, aikani, toiveeni, muistoni ja ajatukseni. Yritän napata hiekanjyviä käteeni, mutta ne livahtavat karkuun. Kuin en onnistuisi taas missään. Haluan juosta karkuun. Ei mistään kuitenkaan mitään tule. Mutta mihin menisin? Ei minulla ole määränpäätä, vai onko? Kuka huolisi minut luokseen? Ennen kaikkea kuka antaisi minun lähteä? Kaikki tuntuu loputtomalta, ikuiselta, turhalta ja muutenkin niin sekavalta. Kukaan ei oikeasti ikinä voi ymmärtää näitä sisäisiä tuntemuksiani. Kuin olisin hajonnut peili joka tuo kaikille huonoa onnea. Ajatukset menevät kuin tv:n tekstitykset pääni sisällä, mutta niin lujaa etten ehdi niitä lukea. Kun nyt saisin hetken rauhan mielessäni ajatuksiltani kun en niitä kykene ajattelemaan. Kuin mieleni olisi tyhjä kuin autio niitty keskellä hylättyä metsää. Kuin voisin hetken huokaista, istua sinne paikoilleen, olla huolehtimatta mistään. Ai huokaisenko nyt viimein helpotuksesta? En. Koska kohta tämä hulluus alkaa taas ja en saa missään rauhaa. Ja sitten kun jotain saan ajateltua, alan haaveilla, totun liikaa ajatuksiini ja kun kohtaan tosielämässä asia onkin aivan erilainen kuin harhakuva mihin olen tottunu. Ja joka kerta se tulee shokkina nurkan takaa. Typerät totuudet. Ehkä kuvittelinkin ne kauniit ja hyvät hetket. Se ajatus saa minut surullliseksi joka kerta. Mielessäni vilahtaa kuvia menneistä hetkistä, unohdetuista kerrotuista sanoista ja sanoinkuvaamattomista yhteisymmärryksen tunnelmista kaukaisuudesta. Haluan palata niihin hetkiin, nauttia ja unohtaa tulevaisuuden. Kuka keräisi palaseni yhteen kun en itse siihen kykene? Ehkä olen kuin sellainen palapeli, jota ei saa kasaan kun jokunen palanen on hajonnut tai kadonnut matkan varrella. Mutta haluan olla taas kokonainen. Haluan olla taas vapaa. Katson ikkunasta kun tuuli lennättää vanhoja lehtiä kohti auringonlaskua ja toivon vain että voisin lähteä niiden mukaan. Unohtaa kaiken. Aloittaa ehkä alusta. Aivan kokonaan. Jossain muualla. Kaukana täältä. Unohdettuna ja luovutettuna. Mutta en halua unohtaa sinua.

"I'm not surprised, not everything lasts
I've broken my heart so many times, I stopped keeping track
Talk myself in, I talk myself out
I get all worked up, then I let myself down

I might have to wait, I'll never give up
I guess it's half timing, and the other half's luck
Wherever you are, whenever it's right
You'll come out of nowhere and into my life

And I know someday that it'll all turn out
You'll make me work, so we can work to work it out
And I promise you, that I give so much more than I get
I just haven't met you yet"~Haven't Met You Yet, Michael Buble

Viime aikoina tuntuu kuin minua olisi vedetty kuin nallekarhua kilpaa erisuuntiin pikkutyttöjen käsissä. Kaikki haluavat minun olevan jotain. Joku ihminen elämässäni nyt saattuu kaipaamaan lohduttajaan niin minusta nimitetään sellainen, aina eri ihmisten tarpeiden mukaan. Etenkin perhe ja ystävät antavat minulle liikaa kenkiä, jotka minun pitäisi täyttää. Mutta olen aika pieni, mitätön ja heikko ihminen, jonka jalankokokin on aika pieni. En voi kyetä kaikkeen mitä ihmiset minulta nyt vaativat, haluavat ja odottavat. Kuin olisi valittava ketä palvella. Kaikkia ei tarvitse miellyttää, mutta sitähän minä juuri haluaisin. Haluaisin aina sitä mitä en voi saada. Kuin lapsi joka itkee kaupan karkkiosastolla tikkarin perään jota ei voi saada. Mutta takaisin aiheeseen. En voi olla kaikkea mitä ihmiset haluavat minun olevan. Vaikka tuntuu että toteutan liikaakin heidän toiveensa, jokaiselle luon oman minähahmoni ja sille annan lisäksi paljon enemmän hermoja kun minulta löytyy ja hän saa mennä auttamaan ihmisiä. Pelastamaan jonkun päivän, kun minä saan siitä kunnian. Minua revitään erisuuntiin ja en tiedä mihinpäin lähteä pyytäjän mukaan vaiko antaa olla. Ehkä juuri siksi minulla on miljoona sivupersoonaani, koska rakastan miellyttää ihmisiä. On ihana saada joku nauramaan tai hymyilemään vaikka olisi huonokin päivä. Ei sen parempaa tunnetta ole olemassakaan, ainakaan minulle. Mutta silti en suostu muuttamaan arvojani heidän vuokseen. Haluan olla oma itseni. Mutta nyt tuntuu kun en enää jaksaisi vastustella. Ihan sama. Mitä minulle on tapahtumassa? Silti tuntuu että jokaiselle tuntemalleni ihmiselle on olemassa oma minäni. Siihen päälle omat sen hetkiset mielialani ja tunteeni henkilöä kohtaan niin aikamoinen sekametelisoppa on siis kyseessä. Mistä tämän asian sitten huomaa, että olen aivan erilainen eri ihmisille? Edelleen vetoan hyvään esimerkkiini siitä kuinka toisen mielestä en osaa olla minuuttia hiljaa ja toisen mielestä en ikinä puhu mitään. Tai toisen (tai useimpien ja minun...) mielestä olen totaalinen sählä ja toiset väittävät että olen kypsä ikäisekseni. Toinen sanoo että kanssani on niin helppo olla ja toiset muistavat aina muistuttaa kuinka hiton hankala olen. Ota siitä sitten selvää.
          Tunteikkuuteni on kadonnut ja vienyt itkun miltei kokonaan mennessään. Ja nyt tuntuu kuin olisin vain kivi ja sekin vain sen takia etten itke. En halua enää itkeä. En jaksa enää itkeä. En lödä syytä itkeä vaikka mieleni huutaa miljoonaa eri vaihtoehtoa siihen ja kaikkia niitä samaan aikaan. Kuin pääni taas räjähtäisi. Muita mielialojani? Hämmentynyt. Surullinen. Salaa hiukan onnellinen. Helpottunut. Jännittynyt. Odottava. Nyt hiukan positiivisempi, mutta silti pelokas. Nurkkaan ahdistettu. Helposti harhaanjohdatettava. Uupunut. Haikea. Harhaluuloinen. Niin väsynyt. Hankala. Jollain tavalla silti kaukaisesti vihainen. Pohjalla. Kuin hyppäisin jäätävän kylmään veteen aina kun yritän ajatella. Mitään. Tärisen ja haluan pois tuosta ikuisesta kylmyyden tunteesta. Olen ollut täällä jo niin kauan etten välitä kuin kylmänväreistä sydämessäni jotka pistävät aina välillä. Olen jo löytämässä reitin rantaa kohti, yritän sukeltaa sitä kohti, mutta tiedän jo että kohta minut yritetään taas hukuttaa takaisin siihen syvään päähän, joten hidastan matkaani kohti lämpöä ja rauhan tunnetta. Säästän siis voimiani, sillä tiedän että menee kauan ennen kuin olen oikeasti kuivalla maalla tästä kaikesta. Kurkotan kättäni veden pinnalle mutta kukaan ei nosta minua oikeasti ylös. Antaa vain välillä minun hengittää pinnan yläpuolella ennen kuin katoaa murehtimaan omia ongelmiaan. Ja sitten taas vajoan. Ahdistun omista ajatuksistani, masennun, kukaan ei auta ja katoan lopulta syvyyksiin ikiajoiksi.

"No more gas, in the red, can't even get it started
Nothing heard, nothing said, can't even speak about it
On my life, on my head, don't wanna think about it
Feels like I'm going insane

Put on your pretty lies, you're in the city of wonder
Ain't gonna play nice, watch out you might just go under
Better think twice, your train of thought will be altered
So if you must falter be wise"~Disturbia, Rihanna