The one that wins will be the one that hits the hardest
But I don't mean it
I mean it, I promise
Da da da, da da"~Please Don't Leave Me, P!nk
Kokonaiseen viikkoon en ole kirjottanut tänne. Joka päivä se on käväissyt mielessä, mutta olen sen aina tiedottomasti ajatuksissani kieltänyt, koska ainoa asia minkä tänne olisin saanut laitettua olisi ollut tuo yllämainittu laulun pätkä. Ajatukset eivät vain suostu tulemaan paperille, koska en suostu uskomaan sitä että ne olisivat totta. Ja vaikka jotain olisin tänne saanut kirjoitettua se olisi ollut epämääräisiä ja erillisiä lauseen tapaisia sanarykelmiä, joista olisi voinut lukea aivan liikaa rivien välistä.
Meedion kykyni pettivät. Taas kerran. Luulin tunteneeni sinut. Ja hitto miksi tämä kaikki kostautuu aina minulle? Maa murenee jälleen kerran jalkojeni alta mutta sinä et sitä tajua, koska et ymmärrä tai enää edes jaksa välittää etten oikeasti ole ihminen jonka kuvittelet minun olevan. Onneksi sentään jotkut ymmärtävät minunkin kantaani. Aivan kuin keräisin sotajoukkoja, ketkä ovat minun puolellani ja ketkä sinun. Hajotan porukkamme. Juuri kun yritin leikkiä aikuista, tein kypsiä päätöksiä, annoin periksi ja pyysin anteeksi, niin sinä kerroit sen kaiken minkä olen aina pelännyt kuulla. Kiitos aivan ***** paljon. Jos kerran minun laivani uppoaa, haluan sinut kyllä ehdottomasti miehistööni!!
Anteeksi tuohtumiseni. Yritän rauhoittua.
Siinä se nuorten leiri meni. Apua, siitä on jo viikko. Mihin tämä aika oikein katoaa? Kuitenkin, mahtava fiilis ja muistot jäivät ja varmasti myös aika villi ensivaikutelma meidän porukasta myös, mutta ei se mitään. Jäipähän heti totuudenmukainen vaikutelma meistäkin hulluista. Sain tutustua uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin ja elvyttää pitkästä aikaa välejäni vanhoihin joita olin kaivannut jo pitkän aikaa. Oli oikeasti aivan mahtava viikonloppu ja niin hauskaa että näistä jutuista jutellaan vielä pitkään. Kiitos kaikille mukana olleille jotka tekivät leiristä ainutlaatuisen positiivisen viikonlopun! PENSUO RULAA!
Todella huvittava (tai no huvittava ja huvittava...) tilanne tähän väliin mikä tapahtui tällä viikolla luokkalaiseni ja minun välillä.
Hän: "Sä se sit oot ollu tollanen hiljanen hissukka kaikki kolme vuotta." [ilkeähkö hymy]
Minä: "Joo, niin oon ollu. [kiroilua], mut mä en todellakaan oo sellanen oikeesti!" [naurua]
Ja sen jälkeen kävelin pois ja toinen osapuoli keskustelusta jäi niin hämilleen seisomaan aloilleen niin hölmistyneen näköisenä että nauratti. Tästä voi vähän päätellä minkälainen kuva luokkalaisillani on minusta ja rivien välistä kuinka minä heitä vihaan. Ei enää kauaa niin pääsen heistäkin viimein eroon. Se on yksi niistä harvoista asioista mistä voisi nyt olla tyytyväinen.
Kaikki on niin hankalaa. Ainakin minun tapauksessani. Lapsena oli niin paljon helpompaa. Leikittiin vailla huolenhäivää ja ei mietitty lainkaan tulevaisuutta kahta päivää pidemmälle. Ei tarvinnut. Elettiin hetkessä ja oltiin kiitollisia mitä pienimmistäkin asioista. Pidettiin hauskaa ja ei oikein välitetty suuremmin mistään. Mikään ei ollut vakavaa tai sitä ei vain otettu vakavasti. Ei välitetty muiden mielipitestä, oltiin omia itsejämme. Haaveiltiin tulevaisuudesta, aikuisuudesta ja mietittiin yhdessä mitä meistä tulee isona. Riideltiin, tai ehkä enemmänkin kinasteltiin, korkeintaan siitä kuka jää hipaksi leikissä tai kuka pääsee etupenkille autossa. Ystäviä sai miltei jokaisesta uudesta ihmisestä, ei ollut odotuksia ja pidettiin hauskaa niin kauan kun sitä riitti. Kaikki olivat toistensa kavereita.
En vain osaa kirjoittaa tuntemuksiani juuri nyt joten tässä pari (tai vähän enemmän...) kysymyksiä mitä mietin juuri nyt.
Mitä jos en enää jaksakkaan? Miksi olen aivan yksin vai olenko? Auttaako kukaan? Mitä hyötyä mistään on? Mikä on kohtaloni? Miksi aina minä? Miksi en voi hallita mitään elämässäni? Mitkä ovat oikeat tunteeni ja mitkä vain harhaa? Minkä takia välitän? Miksi odotan aina aivan liikaa? Olenko itsevarma vai täysin vailla itsevarmuutta oleva ihminen? Minne olen matkalla? Mitä haluan? Mistä unelmoin? Miksi rukouksiini ei vastata? Mikä saa minut odottamaan turhia asioita? Minkälainen ihminen olen pohjimmiltani? Miksi ihmeessä en pidä siitä kun asiat rullaavat omalla painollaan? Kuinka kaikki voi aina olla näin hankalaa? Miksi en ikinä ole tyytyväinen? Mistä saan voimaa aina jatkaa eteenpäin? Miksi tuntuu ettei mitään tapahdu, ettei mikään tule ikinä muuttumaan? Miksi itken mutten itkekkään? Miksi luotan vaikken luottakkaan?
Ja vielä yksi; Mitä jos tämä kaikki onkin unta? Mietin tätä usein. Mitä jos heräänkin lastentarhasta päiväunilta vieressäni ihminen jota tulen tulevaisuudessa vihaamaan niin paljon. Entä jos sekin oli vain unta? Näinkin unessa vain sellaisen kohtauksen? Mitä jos herään, katson peiliin ja näen itseni vanhana. Jos tämä hetki onkin unta? Mitä väliä sitten on teoillani, sanoillani ja valinnoillani nyt? Voi jooko jooko jooko, saanko sitten pistää kaiken aivan sekaisin???
 |
| "Ihan kuten ennen </3" |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti