Mikään ei voi onnistua. Mitään ei tapahdu. On hiljaista. Murehdin esimerkiksi ärsyttäviä ihmisiä jotka jättävät kaiken sikseen, eivät jahtaa unelmiaan vaan odottavat sellaisen tipahtavan taivaalta eteensä. Jos olisin sen tapainen henkilö, olisi minut persoonallisuuteni vuoksi poljettu maahan niin paljon enemmän kuin nyt, kun vastustan kaikkea ja puolustan omia oikeuksiani. En ymmärrä miten muut pärjäävät tässä elämässä vain myötäilemällä. Ensinnäkin hermoni ei kestäisi sitten yhtään ja toiseksi taistelun avulla ei minun ole tarvinnut luopua minulle tärkeistä ihmisistä. Ei ole monesti tarvinnut antaa periksi jostain tärkeästä arvosta tai ystävästä. Valitettavasti joskus ystävästä ja sellaisen kaukaisen unelta tuntuvan ajan ajatteleminen kääntää vain puukkoa sydämessäni. Mutta lähes aina olen jaksanut taistella heidän puolestaan (ja heitä vastaan...) ja uskonut heidän aina palaavan, luottanut heihin ja kertonut kuinka tärkeitä he ovat minulle, taistellut heistä viimeiseen asti. Eivätkä he mihinkään silloin ole lähteneet. Miksi nykyään en siihen enää kykene? Annan heidän vain mennä. Mihin taistelutahtoni (tässä asiassa onneksi vain) katosi? Mutta huomaan usein aiheuttavani ongelmani aivan itse, ne vain kerääntyvät kaikki luokseni ja kovasti pitävät siitä kuinka huolehdin liikaa kaikesta. Oikea ongelmamagneetti. En voi syyttää kuin itseäni tälläisen taakan kantamisesta. Kenelle taakkaani jakaisinkaan, minua ei vain ole opetettu avautumaan omista asioistaan. Sukuvika kun suksi ei luista, isäni on aivan samanlainen haaveileja mietiskelevä tyyppi niin kuin minäkin, kun olen yksin. Se häiritsee ja vaivaa. Kuin näyttäisin omia heikkouksiani muille "ulkopuolisille". Ja olenhan sitä toki kokeillut, avautumista nimittäin, ystäväni on nytkin aika hermostunut kuinka huonosti asiani ovat (tietenkin kerron vain huonot asiat, iloiset asiathan ovat arkipäivääni muitten silmissä) ja siihenhän se päättyi ettei hän osannut auttaa. Silti hän jaksaa edelleen ottaa osaa ja hiukan avittaa kun kohtaan ongelmiani mistä olen hänelle kertonut. Onhan hän melkein ainoa joka tietää melkein kaiken minusta, tässä vaiheessa puhun siis omasta henkilökohtaisesta terapeutistani. Murehdin sitä että hän murehtii liikaa minun asioitani ja se tekee oloni vain pahemmaksi. Itseäni syytän kun olen tälläinen kun olen. Usein mietin tulevaisuuden ammatikseni terapeuttia. Sitähän teen miltei päivittäin, kuuntelen muiden ongelmia ja autan, osaksi sen takia ehkä olen niin hajalla, niin miten kestäisin sen kaiken? No en mitenkään. Valkoinen, pyöreä ja pehmustettu huone kutsuisi aika nopeasti. (Uskon että nytkin, tälläkin hetkellä valkotakkiset miehet etsivät minua jossain ison haavin kanssa viedäkseen minut hoitoon jonka joku ystävä tai vihollinen on minulle hommannut. Sitä odotellessa...) Tunnen vain olevani liikaa vastuussa muidenkin asioista ja syytän niistä itseäni. Kuka välittäisi minun sydänrukastani?
"I guess this is good-bye and good luck
I can't be what you want me to be.
I'm sorry for changing
I'm sorry it had to be this way
But, I won't apologize for who I am."~I Won't Apologize, Selena Gomez
Miksi pyytää anteeksi? Miksi odottaa? En jaksa, en kestä, en salli itseni enää tehdä sitä. En halua enää ikinä saada itseäni tälläiseen jamaan missä olen ollut ja olen nyt. Miksi pitäisi kärsiä? Miksi pitäisi välittää? En halua, mutta en siihen itse voi vaikuttaa. Ehkä voisinkin vaikuttaa vointiini, mutta en halua. Tässä tulee esiin se masokistinen puoleni. Oudolla tavalla pidän siitä kun menee huonosti. Miksi?! En tosiaan tiedä ja se itseänikin kummastuttaa. Haluaisin vain olla niin kuin ennen. Aikakone olisi mahtavinta ikinä. Mutta haluaisinko sitten vaihtaa elämäni jonkun toisen elämään? Ehen, pidän tästä, en tälläkään hetkellä näe kuin pari hassua asiaa mitkä olisivat oikein ja hyvin mielestäni elämässäni, sellaisia asioita mihin olisin tyytyväinen, mutta jollain kierolla tavalla haluan kuitenkin nähdä tämän oman kirjani loppuratkaisun. Joka toivon mukaan on onnellinen.
Viimeaikoina on unirytmini mennyt aivan sekaisin. Nukkuisin päivät ja valvoisin yöt. Ja sitten kun illalla kerrankin väsyttäisi, ei ole mahdollisuutta käydä nukkumaan. Tai sitten vain valvon ja mietin vailla määränpäätä ja ajantajua. Kauankohan tätä on kestänyt? 2 tai 3 viikkoa? Siitä voitte päätellä kuinka uupunut olen. Vaikka sitä olen kyllä nyt aivan muutenkin. Viikko pitäisi vielä kestää valvoa niin alkaisi loma ja voisin virallisesti palata tähän ns. kesärytmiini. Eräälleni ystävälleni tätä juttua selitin ja hän kysyi minulta mietinkö ja murehdinko asioita liikaa ennen nukkumaan menoa. Vastasin että; "Tietenkin, mutta sitä olen tehnyt aina. Ei se siitä voi johtua. Ehkä viime aikoina vain tavallista enemmän, ehkä se on syy". Hän hymyili ja sanoi että toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Omat sanomiseni mietityttävät usein itseäni jälkikäteen, niin kuin tässäkin tapauksessa. Pitkään iltani ovat olleet pimeässä istuskelua ja murehtimista, joka ei näytä tekevän minulle hirveän hyvää. Ehkä yksi seikkani joka tekee minusta haavoittuvaisemman yksilön ovat omat ajatukseni jotka iltaisin vainoavat minua ja en saa niiltä rauhaa. On pakko miettiä, murehtia, muistella vanhoja ja itkeä menneitä. Teen siis itse itseni rikkinäiseksi. Vanha sanonta "Olet itse itsesi pahin vihollinen" on siis periaatteessa minun tapauksessani totta. Mutta miten voisin lopettakkaan? Haluan kyllä, mutta vanhoista tavoistaan on niin vaikea päästä eroon ja sen olenkin todistanut jo aivan liian monta kertaa.
Viime päivinä on tosiaan tuntunut siltä kuin eläisin kaksoiselämää. En tiedä miksi tämä tunne minut valtaa aina ajan tullen. Kuin olisi loppuen lopuksi sittenkin vain 2 erilaista minää, se kiltti kuunteleva hyvä ystävä ja se paha tunteeton vittuilija (anteeksi kiroilu). Haluaisin tietenkin olla pelkästään tuota ensimmäistä vaihtoehtoa mutta eipä onnistu. Tulinen tempperamenttisuus vain on aika suuri osa minua ja eiköhän se kuulu siihen omien oikeuksien puolustamis -taktiikkaankin. Mietin vain onko ketään joka olisi nähnyt kunnolla ne molemmat puoleni? Aivan kuin tutustuessa tiedottomasti päättäisin kumpi puoli itsestäni ko. henkilölle näyttäytyy. Jotkut jäävät roikkumaan inhottavasti siihen välillä, kun se toinen osapuoli ei taistelekkaan vastaan tai halua olla ystäväni ja silloin en osaa oikein tehdä ko. henkilön kanssa oikeen mitään järkeen käypää. Anteeksi siitä. En hallitse itseäni. Haluan mutta en pysty. Se on joko tai. Siitä kai johtuu usein tuo "olen niin hankala ihminen" -valitukseni. En vain jaksaisi itse puoltani valita, valitse sinä, osoita se jotenkin ja jatketaan elämämiämme. En kestä enää mitään muuta, olen liian uupunut vaihtaakseni päätöstäsi.
"I don't wanna be the girl that has to fill the silence
The quiet scares me 'cause it screams the truth
Please don't tell me that we had that conversation
'Cause I won't remember, save your breath
'Cause what's the use?
The sun is blindin'
I stayed up again
I am findin'
That's not the way I want my story to end
When it's good, then it's good, it's so good 'til it goes bad
'Til you're trying to find the you that you once had
I have heard myself cry 'never again'
Broken down in agony, just tryin' find a friend"~Sober, P!nk
Todella pelottavan todenmukaista ^ Ehkä sillon kun nukun kirjoitan unissani lauluja ja lähetän niitä eri laulajien levytettäviksi? Siinä todellista kaksoiselämää. En lakkaa silti ikinä hämmästelemästä kuinka löydän laulujen sanoista niin tunteitani kuvaavia pätkiä ja on välillä kuin itse olisin laulun omin käsin kirjoittanut. Ja usein kuuntelemani laulut itkettävätkin minua. Aivan kuin ne sanoisivat ääneen totuuden jonka olen tiennyt sisälläni jo kauan aikaa. Ja kappas, siinä löytyi taas yksi heikkouteni. Kuka voi sanoa että olen vahva ja itsevarma ihminen? Olen siitä salaa ylpeä että minua pidetään sellaisena, mutta en silti sitä ymmärrä. Mutta se onkin ulkokuoreni. Sisällä asiat ovat aivan päinvastoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti