Cry cause it all begins again
Here you are
And so am I
And we try to be true
Try because we're only passing through
Cry peace
Cry hate
Cry faithlessness
Then just have a little faith"~Cry, Hilary Duff
Viime yönä itkin. Itkin kun luin omaa edellistä blogitekstiäni. Todella typerää. Tuntuu vain kuin kaikki se olisi vasta nyt valjennut minulle kun luin sitä tekstinä edessäni, omaa kirjotustani. Kuin se olisi nyt virallisesti totta eikä vain mielikuvitustani. Tänään päivällä itkin. Itkin ilosta ja nauroin itseni kipeäksi. Hymyilin ja nauroin pitkästä aikaa aidosti. Tuntui kuin kaikki olisi hyvin, maailmassa olisi vain me ja naurumme, mikään ei tulisi ikinä muuttumaan, olisi ikuisuus aikaa vain meille, vaihtaa kuulumisia, miettiä elämää ja vain nauttia toistemme seurasta, kun tosiasiassa oli jäljellä vain parisen tuntia. Tänään illalla itkin. Itkin julkisesti. Itkin ikävää, tulevaa kaipuuta ja loppua. Kuin kaikki nämä asiat olisivat tulleet todeksi vasta nyt, vaikka olen voinut näitä odottaa jo pitemmän aikaa. Itken nyt. Taas kerran kun luen itse juuri kirjoittamaani tekstiä. Kuin kaikki olisi niin lopullista. Kaikki juoksevat pois luotani ja en edes yritä estellä. Mikä minulla oikein on? Miksi itken? Miksi luovutan?
"I never said thank you for that.
I thought I might get one more chance.
What would you think of me now,
so lucky, so strong, so proud?
I never said thank you for that,
now I'll never have a chance."~Hear You Me, Jimmy Eat World
Tunteet myllertävät kuin aallot myrskysäässä. En tunnista enää mitään tunteitani. Minkä vain kuvittelen ja mikä onkin totta? Miksen näe missään toivoa? Kuin viimeinenkin valo olisi viety lampustani ja nyt istun pimeässä yksin. Mietin liikaa kenelle paljastaa itsestäni jotain tiedonmuruja. Mietin liikaa menneitä ja unohdun muistelemaan. Muistatko vielä sen kun makasimme laiturilla, katselimme taivasta ja puhuimme tulevaisuudesta? Muistatko sen kerran kun sanoit ensimmäisen ja viimeisen kerran minulle "Olen pahoillani, anteeksi"? Onko millään mitään merkitystä jos minä olen ainoa joka välittää? Ainoa joka murrehtii ja masentuu ja senkin kaiken niin typeristä asioista. En pysty lepäämään ennen kuin näen loppuratkaisun. En halua enää kärsiä. Haluan elää ja jatkaa eteenpäin. Sinun kanssasi tai ilman. Mutta en sitä itse tahdo päättää, tule mukaani tai käänny pois.
"Meet me here beneath the burning skies
Where the ocean comes and takes us from all of our lies
You never said that you were coming back
I have waited although I have found the place you hide
I imagine what it must be like
To have everything you need and not be satisfied
Run the water until it burns
And you cant see through the waves that crash into your prey
Watch you as you leave
But I will drown until you care
Going under
Getting close to what we cannot recognize
Floating face down in the lies
Here we are without a trace
But the lies we used to blame
and you're so far away"~Swim In Silence, Paramore
Kaukana. Aika jolloin olin onnellinen tuntuu olevan niin kaukana. Aika jolloin sanoimme hyvästit tuntuu kaukaiselta muistolta, samaten aika jolloin ymmärsimme toisiamme. Tai se että edes joku yritti ymmärtää minua ja sekavia ajatuksiani tuntuu harhakuvalta. Kuin katselisin vanhoja valokuvia joista ihmisten päät ovat sutattu. Kuvat kiitävät ohitseni ja yritän tarttua yhteen, katsoa sitä ja tunnistaa henkilöt, mutta en näe ketään. Kuin en haluisi nähdäkkään ketään. Vain olla yksin ja miettiä. Joka ei ehkä tällä hetkellä olisi se kaikista paras vaihtoehto. Miksen voisi saada enemmän vaihtoehtoja? "Unohda tai yritä. Päätä mitä haluat." Mutta en halua päättää, se tuntuu liian isolta ja raskaalta. Päättäköön joku puolestani. Minulle on ihan sama. Luovutanko? En halua mutta en tiedä kauanko kestän pitää vastarintaa aivan yksikseni. Miksi pitäisi olla yksin? Saanko huutaa viimein apua? Selitykseksi sanoin jo eräille että on vain minä ja ongelmani. Pelastaudu vielä kun voit. Minä en vaan voi. Enää. Miksen saisi kääntyä takaisin ja kohdata asioita pystypäin uudestaan, eikä aina olla se sivusta katsova vastarannankiiski. Miksen saisi pyytää anteeksi ja peruuttaa asioita edes siten? Olla kerrankin se rohkea ja kypsä. Aivan kuin olisin hipun verran aikuistunut. Ennen olisin menettänyt kärsivällisyyteni jo ajat sitten ja turvautunut nokkelaan kieleeni ja katsonut mitä tulevan pitää. Mutta ei. Nyt odotan, mietin ja siten masennun. Kumpikohan niistä sitten olisi parempi vaihtoehto? Molempia on kokeiltu ja molemmilla aika lailla samanlainen lopputulos, joka ei ole niin onnellinen kuin esimerkiksi hymy päivisin kasvoillani. Tiedän mitä haluan. Nyt pitää vain odottaa vaikka kuinka tekisi mieli pistää kaikki aivan sekaisin. Aivan kuin se olisi ainoa asia mistä ikinä täällä puhun. Kaiken sekaisin pistämisestä, kaiken vastustamisesta ja muista vahvoista vastustuskamppanjoistani. Aivan kuin silloinkaan olisin tyytyväinen. Silloin haluan vain rauhaa, hiljaisuutta ja tasaista elämäntietä. En vain osaa päättää. En ole niin vahva miltä näytän, onko tämä syvällinen mietiskelevä omatunto -puoleni sitten heikkouteni? En ole niin vahva kuin itse kuvittelin, mutta saahan palapelistäkin lopulta kokonaisen kasaamalla. Jos siihen vain olisi voimia. Kaikki vain tuntuu hajoan käsiini. Pienetkin ja minua koskemattomat asiat rikkoutuvat pirstaleiksi vaikka vain läsnäoloni ansiosta. Ja miksi huolehdin ja otan vastuun niistäkin? Haluan elellä rauhassa sillä asenteella ettei mikään voi minua pysäyttää, niin kuin ennen. En halua ottaa taakakseni kaikkea tälläistä pientä, turhaa ja mitätöntä, niin kuin nyt. En halua välittää näin.
 |
| Ota minut mukaasi jos päätätkin paeta tätä kaikkea. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti