sometimes we're like stars, we fall to make someone's wish come true

Vuotta 2011 on jäljellä enää pari tuntia. Itken, nauran, kiitän ja katkeroidun samaan aikaan, kun yritän hahmottaa vuoden tapahtumia, ajatuksia, hetkiä ja tunteita. Tuntuu kuin kaikki olisi taas vain osa jotain paljon minua suurempaa suunnitelmaa, pientä nukkea koetellaan henkihieveriin asti ja nyt viimein annetaan hetki hengittää. Vasta vuoden viimeisinä päivinä ajatukseni alkavat punoutua yhteen käytökseni kanssa. Että vihdoin ymmärrän, näen, tunnen ja annan periksi. Ironista saada tälläinen valaistumisen tunne vuoden viimeisinä päivinä. Kuin pääni olisi käännetty viimeinkin hitain ja varmoin ottein ja hiukan väkisin toiseen suuntaan, että viimein näkisin. Näkisin sen kaiken mitä minulla jo on. Käännetty pois sieltä haaveilemasta kaikesta mitä minulla voisi olla. Jos olisin tehnyt niin, jos olisin tehnyt näin... En voi olla muuta kuin kiitollinen, siitä kaikesta mitä tänä vuonna on tapahtunut. Ymmärrän nyt. Itken, mutta onnesta.


"Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää"

"Minä yhtäkään hetkeä tuhlata en enää saata"

Tämä vuosi oli kolmella sanalla sanoen hektinen, mahdoton ja sekava. On ollut hetkiä kun en ole kyennyt muuta kuin itkemään, hetkiä kun olen tuntenut pystyväni mihin vain.
Jotain positiivista? En joutunut luopumaan, mistään rakkaasta tai tärkeästä asiastani, verrattaen vuoteen 2010, vaikka se ei tunnukkaan enää niin katkeran suloiselta kuin silloin. Kaikkeen tottuu? Tai sitten olen vain alkanut enemmän välittämään vasta nyt? Jos en olisi niin typerän vaativa voisin sanoa saaneeni miltei kaiken toivomani vuonna 2011. Sain pitää asiat niin kuin ne olivatkin, vaikka liian moni asia muuttuikin syksyn myötä ja liian monet tiet erosivat. Joidenkin kohdalla tuntuu että pieni ero vain vahvistavan.
     Kiitos kun olette jaksaneet minua, niinä huonoinakin hetkinä. Tahtoisin vielä jonain päivänä osata kertoa kaikille joista oikeasti välitän, mitä heistä ajattelen. Uuden vuoden lupaukseksi en sitä lupaa, kuulostaisi liian pelottavalta ottaa niin iso askel ja avata suunsa. Vuodessa on kasvettu tähän, ehkä ensi vuonna voin kurkoittaa jo niin korkealle.


"Mitä vapaudeks luulin mä seurasin eksyksiin"


Koko vuoden tuntuu kuin olisin vain ollut hukassa. Etsimässä paikkaani ja itseäni tämän taivaankannen alla. Huolehtinut, murehtinut ja riuhtonut itseäni irti kahleistani. Vaikka koko ajan olen tiennyt saavani auki ne silloin kuin vain haluan. Mutta ilman niitä kaikkia koettelemuksia, niitä kaikkia yöllä valutettuja kyyneleitä ja huoneeseen lukittautuneita viikkoja, en olisi tässä nyt sellaisena kuin olen. Osaan viimein oppia virheistäni, muuttaa asenteitani ja huokaisten huomata kaiken lopulta jotenkin taianomaisesti päätyvän parhain päin. Lupaan yrittää kasvattaa luottamustani itseeni ja muihin ihmisiin ensi vuonna. Yritän jopa pitää lupaukseni. Olen liian väsynyt pärjäämään yksin.

 "Olen väsynyt ikävään, pettynyt turhuuksiin"


Välitän ihmisistä aivan liian paljon. Pelkään että menen kohta liian pitkällä. Että olen valmis mihin tahansa heidän vuokseen. Mutta ilman heitä ei olisi mitään, ei olisi minua. Pelkään menetystä, petosta ja loppua, joka hengenvedolla vain enemmän tärkeiden ystävieni ollessa lähellä. Olen väsynyt välittämään, kuin se veisi minusta kaiken voiman jonka tarvitsisin ylösnousemiseen vaikeina aikoina. Mutta ei elämästäni löydy mitään toista niin ihanaa asiaa kuin ystäväni, joista voin olla kiitollinen tänäkin uutena vuonna. Vuosi on vain avannut silmiäni kaikin tavoin.
    Vuoden aikana minua on sanottu monesti hyvin empaattiseksi ihmiseksi. Nauroin asialle, koska en koe olevani hyvä asettumaan toisen asemaan. Kaikki väärä vain tuntuu nyt oikealta. Näen toisten silmin, yritän ymmärtää ja auttaa. En halua enää olla sillä toisella puolella, haluan olla samalla puolella. Yleensä huomaan liian myöhään mitä kukakin minulle merkitsee, mutta vähitellen olen oppinut ennakoimaan. Koska en halua sanoa hyvästejä sitä tajuamatta. Roikun lahkeessasi loppuun asti.



"Tahtoo empimättä, heikkoutta toisen ymmärtää"


Miten mikään voi satuttaa näin, kasvattaa ja ojentaa, muokaten sisintäni, luuhistaen maahan kerta toisensa jälkeen, silti nostaen aina ylös. Yhtä vuoristorataa. En silti voi ehkä ikinä ymmärtää miksi ja mitä varten koetellaan minua aika ajoin näin. Jotta vuodattaisin sen viimeisenkin kyyneleen, että aamulla voisin taas hymyillä.     Valheita.    Mutta ei se mitään, kuin uhrautuisin hyvän asian puolesta. Ensi vuonna yritän pitää tämän onnellisuuden tunteen mikä vallitsee sisälläni juuri tällä hetkellä. Teen itse paremman vuoden. Ja yritän uskoa valoisaan huomiseen, sillä tiedän sen sieltä vielä joskus koittavan. En luovuta.


"Silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen"

all I want for Christmas is......

"I don't want a lot for Christmas
There's just one thing I need
I don't care about the presents
Underneath the Christmas tree
I just want you for my own
More than you could ever know
Make my wish come true
All I want for Christmas is You

I don't want a lot for Christmas
There's just one thing I need
I don't care about the presents
Underneath the Christmas tree
I don't need to hang my stocking
There upon the fireplace
Santa Claus won't make me happy
With a toy on Christmas day
I just want you for my own
More than you could ever know
Make my wish come true
All I want for Christmas is you
You baby

I won't ask for much this Christmas
I don't even wish for snow
I'm just gonna keep on waiting
Underneath the mistletoe
I won't make a list and send it
To the North Pole for Saint Nick
I won't even stay awake to
Hear those magic reindeers click
'Cause I just want you here tonight
Holding on to me so tight
What more can I do
Baby all I want for Christmas is you
Ooh baby
All the lights are shining
So brightly everywhere
And the sound of children's
Laughter fills the air
And everyone is singing
I hear those sleigh bells ringing
Santa won't you bring me the one I really need
Won't you please bring my baby to me... "~All I Want For Christmas, Mariah Carey

Joulussa on yksi huono kääntöpuoli, mikä aina tuppaa unohtumaan. Olen alkanut vakavasti ottaen miettimään olenko kunnon materialisti, sillä ongelmani sattumoisin liittyy lahjoihin. Pettymys. Olen huomannut, että miltei jokaisessa joulussa on se katkeruuden pisto. Se huokaus kun huomaan kiiltävien paperien kasan haudanneen minut alleen ja lahjojen jo loppuneen (ja väitän vielä ihmisille etten ole lellipentu, ainoa lapsi, ketä minä huijaan?!). Eikä paketista ikinä löydy sitä mitä todella haluaisin...

Hyvä Joulupukki, tiedän että olen hankala lapsi. Myönnän sen, yritän ymmärtää sitä. Ensi vuonna yritän
kuitenkin tehdä parannuksen, (vaikka äiti ei siihen uskokkaan) mutta tiedän että tonttusi tulevat huomaamaan muutoksen. Olisi kiva jos ensi jouluna paketista löytyisivät nämä hartaimmat toiveeni:

1. Maailman valta (tämä idea on vielä kehitysvaiheessa ja hankala toteuttaa. Enkä tiedä miten sen saisi mahtumaan pakettiin...)

2. Anteeksianto (kuulostaa katkeralta mutta tämä on pakkomielteeni numero 90720428. Haluan saada mielenrauhan, kaikilta ja kaikelta. Haluan aloittaa alusta)

3. Päivä jonain toisena henkilönä (haluan laajentaa näkökulmaani, ehkä siksi olen aina niin kiinnostunut muiden ajatuksista. Mutta mahdollisuus katsoa vierestä kun minä kävelen ohitse, elän, nauran ja käyttäydyn kuulostaa houkuttelevalta. Haluan oppia virheistäni)

4. Ajatustenlukutaito (pelottavaa, mutta niin houkuttelevaa... Olisi kiva myös hallita välillä ihmisiä mielen kautta! Tästä päästään takaisin siihen vallan havitteluun...Kuulostan ihan tulevalta terroristilta, no sehän on kiva)

5. Rikas aviomies (melko iso paketti pitäisi olla ja samaan hintaan kuuluisi tietenkin valtava timanttisormus, kartano, keltainen Prosche ja tonnettain rahaa (kenkiä, vaatteita, koruja, laukkuja ja taas kenkiä ja niin edelleen....). Tämän kaiken voisi korvata myös ammatin löytymisellä (on inhottavaa olla näin epätietoinen)

6. Taikavoimia (sisältäisi myös tiketin Tylypahkaan ja kyvyn muuttaa menneisyyttä. Tai haihdutetaan se samantien kokonaan taivaan tuuliin (pakkomielle numero 359873598573). Loitsuja olisi myös kiva hallita ja oma Nimbus 2000 olis kans kiva ja tietenki kaikki Weasleyn Welhowitsit -pilailutuotteet)


+7. Että asiat pysyisivät juuri niin kuin ne ovat. 8. kohta voisi olla se että pääsen eroon tästä hemmetin ristiriitaisuudesta.

Ei ei pukkirakas, en ole suuruudenhullu. Kaikki maallinen tuntuu vain liian helpolta palalta haalia itselleen. Mut jos saisit nämä toimitettu ensi vuodeksi niin olisin iloinen ! Kiitti !

Terveisin minä vain :)

annyversary ♥

 Muistot. Kumpa niitä voisi säilöä kuin Harry Potterissa konsanaan pieniin kristallipurnukoihin ja katsella sitten kuin elokuvana jälkikäteen omia ajatuksiaan ja sattumuksiaan. Popparit kouraan lauantai-iltana ja katsellaampa mitä viime vuonna tänään tapahtui ja niin pois päin.

 Mietin jo kolmatta päivää kaikkea vanhaa, niin hyvää kuin pahaakin, miltei unohtunutta tapahtumaa tai kommellusta. Mietin miten kaikki nekin sattumukset ja kohtalonoikut oikeastaan vaikuttavat ihmiseen. Kuinka typerästi huomaan vain ja ainoastaan sen miten pahat asiat ovat vaikuttaneet itseeni. En varmaan koska opi arvostamaan kuinka ne hyvät tapahtumat vaikuttavat myös itseeni, ne asiat jotka lopulta aina nostavat minut ylös sieltä masennuksesta.
 Huokailen ikävöiden kuinka haluisin palata johonkin hetkeen, hakkaan päätäni seinään kuinka haluaisin pyyhkiä tuon muiston pois kaikkien mielestä. On siinä varmasti näky joulutontuilla, jotka kurkkivat ikkunani takana. Lopulta palaan aina niihin hyviin muistoihin ja hiukan katkerana vertailen muistoja nykyhetkeen. Sieltä täältä viime  ja tästä vuodesta yhdistelemällä saisin elämän, josta olen joskus vain uskaltanut unelmoida. Kaikki tuntuu olevan vain omista valinnoistani ja asenteestani kiinni. Tuntuu kuin kaikki olisi jotenkin ihmeellisesti mahdollista, vain pienen työn ja järjestelyn takana. Ehkä tämä on sitä jouluntaikaa. Taikaa tai ei. Aion pienistä palasistani nyt koota elämän, nautittavan sellaisen. Mutta olisi helpompi jatkaa ilman menneisyyttä. Voisinpa vain sulkea tämän muistojen tulvan. Tuntuu kuin pystyisinkin siihen, mutten halua. Ehkä nekin palat sopivat vielä jonain päivänä yhteen ja muodostavat kauniin kuvan.
 Vuosi on miltei kulumassa loppuun. Koko ihmisskaalastani taidan olla ainoa ihminen joka huomaa ja ymmärtää, kuinka hirveästi olen muuttunut ihmisenä yhden vuoden aikana. Tästä kohden alkaa se hitaasti mutta varmasti nouseva opintieni. Opettelen elämään, olemaan minä, käyttäytymään, hiljenemään, kuuntelemaan ja ymmärtämään. Mutta kukaan ei huomaa muutosta. Lohduttavaa. Mutta ei se mitään, kunhan itse ymmärrän etten palaa siihen entiseen ja aiheuta lisää niitä pahoja muistoja, ongelmia aiheutan tälläkin taktiikalla aivan riittämiin. Mutta hyvää vuosipäivää uusi minä ♥

Ainiin ja hyvää joulua :)

the only way is up

"Here I go, this is my confessional
Without you, I don't even have a pulse
I am so delusional

When did I become such a hypocrite?
Double life, lies that you caught me in

Trust me, I'm paying for it

'cause I'm such a tragedy"~Dancing With Tears In My Eyes, Kesha

Elämäni on taas kuin suoraan laulun sanoista, mutta elämäni jatkuu kun laulun sanat jäävät kesken. 

Kadun, joka hetki, vaikket sitä näekään minusta ulkoisesti. Kadun tekojani, sanojani, tekemättä jättämiäni. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa. Tämä on minun tunnustukseni. Yritän tästedes myöntää, kantaa vastuun, osata hävitä ja antaa anteeksi. Olet jotain liian arvokasta hävittäväksi. Liian paljon olen tehnyt työtä saadakseni tämän haluamani elämän, muistuta minua huonoina päivinä etten luovu siitä kaikesta vapaaehtoisesti. Sillä aamuni alkaa valjeta. En haluaisi palata enää entiseen. Se että haluan muuttua, kertoo jo paljon. Ainoa tie on ylöspäin tästä. Alaspäin ei ole enää edes vaihtoehto. En ole ikinä ollut luovuttajatyyppiä. Ilman sinua, kuin ei minulla olisi pulssiakaan. Näen kaiken niin erilaisella tavalla nyt. Kuin voisin olla vapaa, jos vain haluaisin. Mutta haluanko? Harhaluuloisena kaikki tuntuu suuremmalta, niin surut kuin ilotkin. Haluaisin vankemman itseluottamuksen. Jotten jokaisesta sanastasi näkisi sitä synkempää puolta. Että jonain päivänä voisin katsoa suoraan silmiin.

Viattomuus paistaa rivien välistä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Teeskentelenkö vain ja vedän draaman puolelta loput? Tekeeköhän tämä tekopyhyys minusta kaksinaamaisen? Viimein tuntuu hyvältä olla juuri minä, herätä aamulla, nousta ylös ja kohdata uusi päivä ja haasteet. Olla minä, vaikken tiedäkkään kuka olen.

Kaksoiselämää; salailen ja väistelen sitä todellisuutta ja totuuksia, elelen siinä rinnakkaismaailmassani jossa mustuus on sitten kunnolla mustaa ja valoisuus sitten oikeasti valoista. Elämäni kuin ikuista vuoristorataa, jossa pitäisi kestää mukana oksentamatta. Yritän vain parantaa mainettani, niin itseni kuin sinunkin silmissäni. Luultavasti katkeraan loppuun asti, koska kadun valheita joista jäin kiinni. Itselleni en ikinä anna anteeksi ja tätä kipua tunnen vain siksi että jonain päivänä saisin anteeksi myös sinulta. 

Maksan hinnan siitä, kuinka haluan muuttaa itseäni ja elämääni parempaan. Kuinka sinnikkäästi yritän pitää samat ihmiset rinnallani, sillä silloin kaikkeni perusta romahtaisi altani. Mutta kukaan ei sitä näe. Haluan sinun huomaavan, mutta toisaalta haluan vain pysyä huomaamattomana. Olen maailman ristiriitaisin olento. Muutenkin taidan olla aikamoinen tragedia. Kuinka hyväuskoinen olen voinut oikeasti olla, kun olin ajatellut pysyväni ehjänä ikuisesti, ettei mikään todella pääse sinne syvälle sydämeeni asti ja varastaisi sitä? Tyhjä ja vuotava kolo vasemmalla kohdalla rinnassani. Vaikeroin ja silmäni täyttyvät kyyneleistä. Mutta tämä on sellaista hyvää kipua.

the stage of fate

Ymmärrän nyt, juuri tällä hetkellä, ihan liian monta puolta itsessäni. Muserrun palasiksi ja voimattomana yritän kasata itseäni kuin palapeliä, jotta jaksaisin edes itkeä. Mikään pala ei osu kohdalleen.

Hukutan ajatukseni pinnallisuuteen. Vilahdan punaisen verhon taakse ja hengitän raskaasti. Ajatukseni hakkaavat kuin fyysiset iskut ja päätä särkee. Taivas on sininen, taivas on sininen, ajattelen ja jatkan hymyilemistä. Ymmärrän nyt. Kuin vallasta huumaantuna huomaan kuinka osaan rakentaa itselleni minkälaisen minäkuvan tahansa, minkälaisena vain haluan kenellekin ihmiselle näyttäytyä. Saan olla kuka tahansa ja seuraavassa hetkessä vaihtaa roolia. Heilautan viittaani ja katoan varjoihin. Pohjimmiltaan silti olen se ikuinen pelokas ihmisen alku uskottelee itselleen olevansa kehityskelpoinen langeten aina uudelleen ja uudelleen samoihin heikkouksiinsa. Jatkaen ikuista takaa-ajoa. Kilpailu itseäni vastaan, kuin olisin itse suurin heikkouteni jonka haluan vain piilottaa katseilta ja haihduttaa olemattomiin. Ymmärrän, etten oikeasti osaa vihata ketään. Jälleen uusi roolihahmo ilkeine kommentteineen, joista yhtäkään sanaa hän ei oikeasti tarkoita. Se kaikki viha kääntyneenä itseeni, jonka muunnan feikin itserakkauden puolelle; "Ah, olen niin ihana!" Kunnon diiva.
          Liian väsyneenä ja vähän nukkuneena kaikki tuntuu masentavammalta ja draamakuningatar puolellani saan kaiken kuulostamaan puolet pahemmalta kuin todellisuus oikeasti on. Ironisinta, että tuhrin kasvoni kyyneleisiin samalla kun luen ystävän 10 sivuista viestiä ja kirjoitan viestiä: "Kyllä se siitä :)" Valehtelijaksi minua sitten pitäisi kutsua? Tämän muurin läpi ei sitten tulla, olen kova kuin kivi ja blaa blaa. Toisella puolen näkisit sen pelokkuuden joka saa silmäni kiilumaan tässäkin yössä kosteina, koska en osaa luottaa ihmisiin. Haluan muuttua, jotta voisin näyttää sen oikean puoleni. Päättäväinen viisastelija jonka yli ei noin vain astua on yksi perushahmoistani. Mutta oikea puoli... Niin minkä niistä? Niinpä. Haluan vain juosta, näytellä itseni ulos tästä ja loihtia kasvoille takaisin tuon maskin, jonka takaa voisin katsella vierestä muitten iloista elämää ja jättää huomioimatta sen oman pahan olon. Olen aina vain välittänyt enemmän muista kuin itsestäni. Mistäs tämä herkkä ihminen ilmestyi? Aha, hän menikin jo. Kuin palaisin sisältä välittämättä siitä, vaikka kärvennyn jatkan vain hymyn piirtämistä kasvoilleni. Mietin sitä kaikkea mitä voisin saada, jos uskaltaisin astua takaisin lavalle. Ehkä kerrankin haluan vain ja ainoastaan valokeilaan. Antaisin yleisön nähdä ne kaikki miljoona puoltani kaikkine ristiriitaisuuksiin. Olla välittämättä kelpaanko vai en. Voisiko nyt olla minun hetkeni loistaa? Nyt sen päätin. Haluan olla minä. Haluan nousta takaisin lavalle ja huutaa. Kerrankin tavoittelisin niitä tähtiä joita itse haluan, en niitä mistä muille olisi hyötyä. Ensimmäinen askel. Ei, ehkeivät he hyväksy minua sellaisena kuin olen. Toinen askel, itken ja pitelen hädissäni muuristani joka luuhistuu aina vain kun lähestyn kolmatta porrasta, mutta jatkan silti. Kurkotan, mutten ikinä onnistu yksin, asia jota en tule ikinä ymmärtämään. Kohtalon ivaa, kun luuhistun viimeiselle portaalle.


"There's a fire starting in my heart
Reaching a fever pitch and it's bring me out the dark
Finally I can see you crystal clear
Go ahead and sell me out and I'll lay your ship bare

See how I'll leave, with every piece of you
Don't underestimate the things that I will do
There's a fire starting in my heart
Reaching a fever pitch and it's bring me out the dark

The scars of your love remind me of us
They keep me thinking that we almost had it all
The scars of your love, they leave me breathless
I can't help feeling

Baby, I have no story to be told
But I've heard one of you and I'm gonna make your head burn
Think of me in the depths of your despair
Making a home down there as mine sure won't be shared

We could have had it all
Rolling in the deep
You had my heart inside your hand
And you played it to the beat"~Rolling In The Deep, Adele

tick tock tick tock...

"Kerro miksi on vaikee
Olla nyt ja uskaltaa
Kerro miksi on vaikee

Hengittää ihoa paljasta vasten,
Nauraa silmät veessä, päästää ulos kyyneleet
Hengittää, olla kaltainen lasten
Nauraa silmät veessä, päästää ulos kyyneleet

Rajan toisella puolen joukot liikkuu jo,
Pitkin ruosteista siltaa laskee aurinko

Rakasta mua nyt, kun tätä onnea pelkään niin,
Rakasta mua nyt"~Hengittää, Juha Tapio

Tämä kaikki on vain koitosta johonkin suurempaan, olen tottunut ajattelemaan. Mitä jos se kaikki onkin jo tässä, vierelläni, ympärilläni, hallussani, kaiken aikaa, enkä osaa olla niistä tarpeeksi onnellinen? Jos tämä kaikki onkin jo tässä. Nykyisyys onkin tulevaisuutesi? Tekisitkö jotain toisin huomenna? Olisitko pettynyt?

Jos aikasi onkin jo tässä? Mahdollisuutesi käsissäsi, se yksi ja ainoa? Etkä osaa nähdä sitä, heität sen menemään odottaen aina jotain parempaa. Aika valuu kuin hukkaan ajatellen sen kestävän ikuisesti ja odottaen aina sitä parempaa huomista. Jos sitä ei ikinä tulisikaan, mutta kun olet jo näin kauan odottanut et raaski poiskaan lähteä. Ja aika vain kuluu, eikä välitä että jäät jälkeen haaveillessasi.

Lähdet luottavaisin mielin pois, kun viimeiset sanasi toiselle olivat 'Minä vihaan sinua'. Ainahan on huominen. Huomenna voit asian eteen tehdä jotain, tai ehkä ylihuomenna. Sulkisitko oven takanasi, jos tietäiset sen menevän nyt lukkoon?

Liian herkästi lukitsen ovia, edestä ja takanani. Uskon liian usein niiden vielä jonain kauniina päivänä aukeavan uudestaan, nyt on vain minun aikani juosta pakoon, paeta vastuuta ja unelmoida helpommasta huomisesta. Eristäydyn, liikaa uskon pärjääväni aivan yksin, vaikka tiedän jo pian hajoavani. Ja sitten yhtäkkiä huomaankin lukkojen toiselle puolen jääneen jonkun toisenkin. Enkä pääse enää ulos. Aika tikittää. Ovieni tällä puolen katumus, tuo ahdistava matkakumppani, jos tekojaan ei saa anteeksi itseltään, saati toiselta. Kuin et voisi ikinä päästää irti siitä pahasta mikä kalvaa jokaisen hymysi takana. Et voi pyytää enää anteeksi. Sillä sen ihmeen aika kului jo loppuun, eikä enää ikinä palaa takaisin. Et vain halua uskoa sitä, että menenit mahdollisuutesi. Elät unelmissasi onnellisena ja unohdat nykyhetken, unohdat katsoa peiliin täällä todellisuudessa ja huomata itkeväsi. Rukoilet anteeksiantoa ja yrität unohtaa.

Jos huomaisinkin aikani jo loppuneen. Huomaisinkin huomenna olevani jossain tuolla valkeudun toisella puolella. Ikävöin jo nyt liikaa tätä kaikkea, etenkin niitä harvoja hetkiä jolloin tunsin todella eläväni. Olisin pettynyt liian moneen asiaan itsessäsi ja lyhykäisessä elämässäni. Olisi liian vaikea käsittää etten ikinä oppinut pyytämään apua, kertomaan tunteistani tai osoittomaan kiintymystäni. Katuisin niitä sanoja joita sanoin, niitä sanoja joita jätin sanomatta.

Haluan muuttua. En halua aina vain katua.

Hiljaa jään miettimään tämän tekstin kyyneleitten jälkeen mitä kuvittelisin tekeväni huomenna tosiaan jotain toisin. Mutta katson vain vierestä ja en saa liikahdettua tuumankaan vertaa. Minä vain hymyilen. Ainahan on huominen.

only from the heart you can touch the sky

Miksi on niin hankala puhua? Kertoa miltä tuntuu, aukaista ajatuksiaan ulkomaailmalle, tunnustaa tai myöntää? Kuin ne sanat voisivat näyttää sen heikon puolesi, mutta samalla myös ratkaista kaiken. Kun voisit viimein hengähtää ja ajatella; Ei se niin hankalaa ollut. Muurieni sisäpuolella yritän nyt epätoivoisesti murtaa niitä sisältä käsin. Näen jo valon, joka leikittelee kasvoillani. Näen jo sinut, olet kaunis, miksen saisi kertoa sitä?

Nousen aivan vääristä syistä aamulla ylös sängystä. Reippaana uuteen aamuun, joka kerta niin toiveikkain mielin, ajatellen jotain liian pinnallista ja katoavaa. Jos tätä rupeaisi todella pohdiskelemaan olisi lopputuloksena huomen aamulla tulos, että haluaisin vain maata ja olla siinä, nyt ja ikuisesti. Antaa maailman unohtaa olemassaolosi ja jatkaa matkaansa ilman sinua. Roikun vielä mukana ja yritän olla unohtumatta. Mietin liian usein olenko unohtuvaa sorttia oleva ihminen. Olenko ajatuksissasi? Ja millaisen ihmisenä ja mitä merkitsen?

Liian usein mietin haluaisinko olla joku toinen tässä elämän roolipelissä. Mutta kun en halua, useimmiten. Olen onnellinen olla juuri se idiootti joka olenkin. Haluaisin vain etulyöntiaseman seuraavaan pelikierrokseeni. Haluan olla hyvä edes joskus. Haluan ansaita paikkani tässä. Haluan olla edes hipun verran arvostettu. Mutta jos nyt saisin nuo satujen kolme toivetta, en kyllä oikeasti tietäisi mitä vastata. En vain vaatimattomuuttani, enemmänkin valinnanvaikeuttani. Mutta ne olisivat jotain pieniä ja yksinkertaisia asioita, helpotusta arkielämääni, josta oikeasti pidän, kunhan se ei vain aina olisi näin rankkaa, monimutkaista ja hankalaa. Maailmanvalta ajatus olisi sitten asia erikseen...

Kuin kaikki hymyilisi. En vain anna itsesi nähdä sitä puolta. Näen vain sen vakavuuden, kuin en osaisi nähdä sitä valoisuutta, vaikka istun pimeässä. Kuin eläisin mustavalkoisessa maailmassa, josta yritän nyt paeta ihailemaan todellisuutta hämmästynein silmin. Huomaan kaiken olevan taktikointia, kuin vain mielenkiintoani yritettäisiin pitää yllä, antaa se pieni toivo jolla jaksan aina huomiseen päivään. En tosiaankaan haluaisi olla näin riippuvainen. Haluaisin vain elää ja nähdä toisten hymyt.

Kuin osaisit lentää, mutta pelkäät korkeita paikkoja. Pelkäät että löydät itsesi hetkesin kuluttua maasta, kaikkien jalkojen alta tallottavana. Pelkäät muuttumista. Seuraavassa sekunnissa kaikki voikin olla toisin ja siipesi ovatkin kadonneet, jolloin putoat. Uskot ihmisiin. Ehkä joku ottaa sinut kiinni alhaalla.

Aivan liian usein unohdan itseni ja menen vain muiden mukana. Mutta ehkä sittenkin olen jo sellainen ihminen, joksi olette minut muokanneet. Varjoissa lymyävät vielä tempperamenttisuus ja itsensä hyväksyminen. Mutta olen erilainen. Luokseni on hankala tulla, muurieni yli hankala kiivetä. Ehkä vain koettelen ihmisiä, kuka oikeasti välittää niin paljon murtautuakseen sisään? En haluaisi ihmisten luovuttavan, mutta en tiedä kuinka auttaa heitä. En omista vielä Tähkäpään hiuksia, jotka voisin heittää tornistani. Pitää vain olla luovuttamatta, sillä minut pitäisi tuntea juuri sieltä sisältä, että voisi oikeasti ymmärtää tuntemuksiani. Miksi kukaan muu ei näe sitä huikeaa kasvatusta, jonka läpi olen hoiperrellut viimeisen vuoden aikana? Jonka aikana olen täysin unohtanut vanhan itseni ja löytänyt ehkä sen henkilön, joka oikeasti haluaisinkin olla. Haluan olla 'ystävä'.

I'm yours

"Well you done done me and you bet I felt it
I fell right through the cracks, now I'm trying to get back"

Elämäni on kuin vuoristorataa.
Tasaisessa kohdassa hengitän syvään, katselen taivasta ja kokoan viimeisiä voimanrippeitäni huutaen sisäisesti apua.
Jokaisen alamäen lähestyessä itken ja pyörin itseni uneen, ahdistun omista ajatuksistani, omista kehittelemistäni tapahtumasarjoista, jotka myöhemmin huomaan olleen niin kaukana oikeasta. Eli siis aivan turhaa.
Alamäessä vain istun, istun ja tuijotan seinää, kuin kuivun sisältä ja lyön täysin tyhjää. Ei ole mitään.
Ylämäessä olen aivan sekaisin. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä, olen kaiken alapuolella, heikko ja kyvytön yksilö, joka yrittää vain löytää paikkaansa täältä ikinä onnistumatta. Täysin hukassa.

Entä jos nyt olen edellä mainittuja kaikkia yhtä aikaa?
Mitä jos en jaksakaan kannatella tätä kaikkea enää?

Olen takaisin kuvitellussa lasilaatikossani. Ihmiset ihmettelevät lasin toisella puolen ja osoittelevat. Kukaan ei kuule, kaikki vain näkevät ulkokuoren. Kukaan ei välitä sisäpuolesta, kunhan ulkona näkyy se ainainen hymy. Pinnallisuus huipussaan. Heti joku huomauttaa jos en hymyile. Laatikkoani tönitään eri suuntiin, koetellaan jälleen kerran kauan kestän ennen kuin luovutan ja pyydän apua. 'En ole näin heikko ja avuton' itken itseni uneen. Ironista.

"But I won't hesitate no more, no more
It cannot wait, I'm sure, I'm yours
 

Well open up your mind and see like me
Open up your plans and damn you're free
Look into your heart and you'll find love love love love

There's no need to complicate, our time is short
This is our fate, I'm yours"

En halua vastustella. Yksinkertaisesti haluan vain olla onnellinen.

Jos totuus on liian vaikea elämänkumppani, saanko jatkaa matkaa valheeni kanssa?
Nauraa ja sulkea oven takanani.
Unohtaa sen oikean puolen tarinaa ja jatkaa kertomasta iltaisin itselleni sitä kaunista satua, joka päättyy aina niin onnellisesti.
Olla välittämättä.
Katsoa maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa.
En.
Kuin se olisi jotenkin väärin. Kiellettyä. Mahdotonta.
No tietenkin, koska se ei ole totta. Käännän selkäni totuudelle pelkästä pelosta. Valhe on helpompaa, mutta satuttaa liikaa ajan myötä. Antakaa minulle hetki aikaa. Vain olla ja miettiä.

Jos vain avaisin silmäni ja katsoisin maailmaa suoraan silmiin voisin tosiaankin löytää jotain muuta kuin aina ahdistavien ajatusteni luoman mielikuvitusmaailman.
Näkisin kuin toisten silmin.
Huomaisin sen pienen yksityiskohdankin.
Arvostaisin sitä mitä minulla jo on.
Ymmärtäisin ettei se ole niin vaikeaa.
Tajuaisin olevani vapaa. Tavallaan. Ehkä vapauteni on olla kahleissa?

Aika kuluu kuin tiimalasin hiekka valuen hiljalleen loppuun.
Mitä jos myöhästyn?
Kuin maailma pyörisi vain sen ajatuksen ympärillä että on pakko. Juuri nyt ja heti, koska aika tikittää. Viimeinen mahdollisuus. Nyt tai ei koskaan.
Haluan ulos tuosta ajatustavasta.
Minulla on oma aikani. Eläkää mukana.

"And bending over backwards just to try to see ya clearer
But my breath fogged up the glass
And so I drew a new face and I laughed

I guess what I'm saying is there ain't no better reason
To rid yourself of vanities and just go with the seasons
It's what we aim to do
Our name is our virtue"~I'm Yours, Jason Mraz

 

Jotakin jonka vuoksi nousta ylös aamulla. Valhe ja ikuinen uskottelu alkavat painaa mieltä jo liian aikaisin. Tarvitsen kipinän sytyttämään valon, jota voin seurata. Että jokainen aamu jaksaisin piirtää sen hymyn huulilleni ja kohdata uuden päivän, vaikkei eilisestäkään olisi vielä päässyt ylitse. Esittää kuin ei välittäisi. Yrittää esittää tietävänsä minne mennä, vaikka tulevaisuudessa on aivan hukassa. Yrittää nähdä, vaikka oikeasti on aivan sokea tietyille seikoille, joita ei suostu vain uskomaan. Mutta että olla oikeasti iloinen, eikä vain se tyhjä hymy pakotettuna kasvoilleen. Olla se vahva, jonka muurin ylitse ei pääse kukaan. Särkymätön. Uskomattoman helppoahan tuo maski on pukea päälleen. Vain unohtaa ja jatkaa eteenpäin, koska en tähänkään voi ikuisesti jäädä. Murehtia sitten omalla ajalla öisin, kun pää on niin täynnä ajatuksia, että sekoaa, jolloin tekisi mieli vain oksentaa. "Oksentaa" myöskin. Kaikki ulos. Eli puhua. Puhuminen, siihen opitaan ja kasvetaan. Tai sitten siitä tehdään mahdottoman ahdistavaa painajaista, jossa kaikki jahtaavat minut nurkkaan, niin kuin minulla. Mutta sitä tunnetta ei voi ymmärtää muut kuin minä, kuinka vaikeaa se on. Mutta haluan, että ymmärrät. Ymmärrät minua. Juuri minua. Se on aivan liian lähellä. Että voisin sanoa että tämän taivaan kannen alla on edes yksi ihminen, joka ymmärtää ja tuntee minut perin pohjin.  Olen sinun. Etkö näe?

 

 

I'll be there for you too

Ole vain siinä.

Vierellä.

Ihan hiljaa.

Kuuntele,

pakokauhun valtaista hengitystäni.

Ota kädestäni,

purista lujempaa.

Rauhoita,

älä anna minun juosta pois.

Älä välitä kyyneleistä,

ne kuuluvat elämään.

Tulkitse,

anteeksi etten osaa puhua.

Yritä ymmärtää,

sillä tarvitsen sinua tukenani.

Anna anteeksi,

yritän opetella olemaan parempi ihminen.

Hyväksy,

minut sellaisena kuin olen.

Kerro,

että välität.

Ole aina siinä,

sillä en kestäisi katsella kun lähdet pois.

Älä unohda,

sillä tiedän etten minä ikinä unohda sinua ♥

On ihanaa huomata yllätäen olevansa tärkeä, kaivattu ja näin ihmeellisen rakastettu.

Sitä on välillä hankala muistaa, saati ymmärtää, tälläinen hankala kuin olen.

Kiitos parhaasta syntymäpäivästä ikinä :)

too close to freedom

Katselen niityllä ympärilleni. Aivan hiljaista. Vain kaukainen tasainen ääni. Kylmä tuuli tuivertaa kasvojani ja saa puremaan huulta kivusta. Siinä minä vain seison. Tuijotan kaukaisuuteen ja huomaamattani valutan kyyneleitä. Ihmettelen hetken itseäni ja käännyn jähmeänä tuijottamaan kädessäni lepäävää kelloa. Mistä se oikein ilmestyi? Kuin tyhjänä tuijotan viisareita. 5 minuuttia...10 minuuttia...15 minuuttia...20 minuuttia... Aika vain kuluu katsellessani, viisari liikkuu eteenpäin pääni lyödessä täysin tyhjää. Välillä hengitän syvään kuuluvasti, kuin muuta en voisi. Kuin joku olisi laskenut kaiken ilman pihalle keuhkoistani ja nyt se pitäisi kerätä uudelleen talteen. 35 minuuttia... Mitä ihmettä oikeen teen? Yritän liikahtaa, mutta pakonomaisesti lysähdän pehmeälle nurmelle makaamaan. Takaraivoon jomottaa ja alan tarkkailemaan tuota yläpuolellani avautuvaa pilvetöntä taivasta. Täysin tyhjä. Kuin minä. 45 minuuttia... Turhaudun. Mikä ongelmani on, huokaisen ja katseeni lipuu maahan. Käteni tärisee siinä parin tuuman yläpuolella maasta. Yleensä tässä vaiheessa pudistaisin päätäni ja ajattelisin jälleen kerran säälittävyyttäni, mutta nyt tyydyn vain katselemaan kättäni. Kello tipahtaa kädestäni maahan, aivan huomaamatta. Tunto karkasikin ruumistani jo 55 minuuttia sitten... Sisäisesti vain juoksen pelokkaana eteenpäin taakseni katsomatta, kun ulkoisesti olen kuin paikoilleni jäädytetty ruumis. 75 minuuttia... Kuin rauha virtaisi lävitseni ja hukuttaisi jokaisen ajatukseni pinnan alle niiden yrittäessä hengittää ilmaa vesirajan yläpuolella; samaan aikaan rauhoittava ja ahdistava tunnetila. 90 minuuttia... Milloin tämä oikein loppuu? Kaksi tuntia rikki... Kohotan katseeni kellosta ja vaivihkaa kyynel vierähtää kasvoilleni kuin viimeinen elollinen merkkini. Pyyhin sen äkkiä pois, äkkinäinen liike saa kaiken silmissäni sumenemaan ja ilman ajatuksen häivähdystäkään suljen silmäni ja jään kuuntelemaan kellon tikitystä jossain vierelläni. Hiljalleen nukahdan. Sekavat uneni ovat vain välähtäviä ja samantien katoavia kuvia. Kurotan lähemmäs lukkojani avain kädessäni, saan avaimen lukkoon ja käännän avainta... Samassa herään säpsähtäen. Aivan liian lähellä vapautta. Oliko se vain unta? Mieleni lyö jälleen tyhjää ja syvä huokaukseni kaikuu korviini. Ei, se ei ollut unta. Lämmin rauhan tunne valtaa jälleen ruumiini ja tukahduttaa ajatukseni. Mutta mihin ne kaikki ajatukseni ovat sitten kadonneet? Katson pelokkaana ympärilleni etsiskellen niitä ainaisia ahdistavia vihollisiani, jotka eivät ennen näin ole ikinä antaneet minulle hengitystilaa saati rauhaa, mutta en löydä etsimääni. Mielessä kaikuu vain yksi lause.  "Kyllä sä pärjäät"

these little things will never come in between

I try to told myself that everything's not going to be this hard. It's just so simple; nothing's ever going to be that much problem anymore. That's now in the past. Right?

Please believe my words. I'm bad at showing my feelings. I try to work on that. Try to understand and accept me like the way I am.

I think it's time to face your fears and calcute that sign from my face. I can't forever hide and run away. This stupid play must stop, I want to be myself.

I'm lost and don't know where to go. All these truths make me all confused. Can you show me the way back at the start?

One life. Milions of posibilities. I'm not going to waste any of them. I maybe stand there by myself but I know that there's many people hiding outside the photo.

A one little thing makes me happier than the 5 big ones. I just care about the little things that don't really even matter, someday they might have been grown to the big important ones.

'The smile is the light of the window of your face that tells people you're at home.'

Would you like to be my friend and just be at home for me?

promises really are just lies with pretty ribbons tied around them

"Herätys on nyt,

Uni häviää

Uni jossa naurat,

En muista enempää"

Epätoivo, joka vain kalvaa sisältä, saa silmäni sumenemaan ja jalkani pettämään alta.

Onko tämä vain oma valintani?

Olla tässä ja tuijottaa tuota muuttumatonta seinää. Hiljaa.

Olenko kuin tuo seinä?
Täynnä tyhjiä lupauksia, ontto sisältä ja muuttumaton?

Nauran ajatukselle ja kelaan muistojani taaksepäin.
Huomaan kasvaneeni ihmisenä viimeisen vuoden aikana kahden vuoden edestä.
Naiivista hermoille käyvästä höpöttäjästä on tullut monen verran paljon hiljaisempi ja edes jotenkin enemmän vakavammin otettava pohdiskelija.
Joskus pudistelen päätäni hymyillen yläilmoja kohti. Kaikki tuntuu vain niin 'ylemmiltä tahoilta' järjestetyltä kantapään kautta -tyyppiseltä kasvutarinalta. Kaikki ennalta kirjoitettua? Sitä en tiedä, mutta siltä se usein tuntuu."This was meant to be this way"

"Kumpi meistä tahtoi tämän elämän?"

Kukaan ei voi valita täysin paikkaansa täällä. On tyydyttävä siihen mitä saa. Hyväksyttävä asiat mitä ei voi muuttaa, muuttaa niitä mitä on muutettavissa. Liian usein ryven itsesäälissä ja mietin miten kukaan silti voi olla tukenani, vaikka olen tälläinen idiootti, jota kukaan ei edes kunnolla tunne. Silti löytyy aina joku huolehtimaan, että onhan minulla joku jolle puhua.

Pärjään kyllä, tiedän sen nyt.

Kaadun usein, mutta nyt tiedän että nousen aina lopulta ylös.

Jos et kestä tätä idioottia, lähde pois. Sinulla on ollut aikaa, olisit jo lähtenyt jos siltä olisi tuntunut, koska kipukynnys on ylitetty jo aikoja sitten. Ole sitten siinä ja ole kanssani onnellinen.

"Sinä olet ihme

Ja suuri sittenkin

Sinulla on ilmaa ja kyky hengittää

Olkapäällä kyyhkynen,

Vaikket sitä nää"~Sitkeä Sydän, Juha Tapio

Se tunne kun odotukset ovat vain liian suuret. Kurotat ylemmäs unelmaasi, muttet pääse sinne ilman apua.

Jäävätkö sanat vaille tekoja? Olenko vain tyhjänpuhuja? Saanko kauttasi itsesäälini loppumaan, takaisin uskoni siihen etten ole paha ihminen?

Jokainen sana ei voi aina jäädä vaille tarkoitusta. Ei aina ja ikuisesti.

Ja uskon parempaan huomiseen.

Tarkoitan jokaista sanaani, aina. Ymmärrä se. Unohda. Anna anteeksi. Anna minun muuttua.

Tarvitsen vain aikaa ja ymmärrystä.

Mutta kiitos tikapuista, minä kiipeän nyt ylös, toteutan unelmani ja puhdistan maineeni, todistan sanani todeksi. Olen edes hetken verran parempi ihminen.

passer-by

"Ohikulkijoiden askeleita siltaan

Salaa silmänurkkaan pyyhkii hihansuun

Ja sä tiedät ettei näe

Sun sydämees ei yllä

Sun kipuus kukaan muu"~Niin Kuin Sinäkin, Juha Tapio

Olenko sinulle vain joku?

En halua olla vain "joku".

Haluan olla "hän". Kuka hän onkaan.

"Hän" on kuitenkin joku tärkeämpi tässä kuviossa. Joku paljon parempi ja rohkeampi ihminen kuin pieni ja rikkinäinen minä.

Joku muu. Kuka tahansa kuitenkin. Hän, joka onkin samalla puolella, eikä aina vastaan.

Hän, joka jääkin paikoilleen eikä juokse pois. Hän, joka pyytääkin luokse, eikä torju luotaan.

Olen vain ohikulkija kaikkien elämissä. Haluan olla jotain pysyvämpää.

Auta minua. Ojenna kätesi, kun en sitä itse uskalla tehdä. Että pysyisin juuri tässä. Vierellä. Tukena. Iloissa ja suruissa. Mukana.

Kaunis mielikuva vain vilahtaa silmieni ohitse kuin ikkunan takana.

Käsistäni tipahtaa tuo pieni lappu täynnä ahdistusta. Tekisi mieli vain itkeä. Miten olen saanut itseni tälläiseen jamaan?

Olenko niin säälittävä etten voi muuttua edes sen vertaa? Antaa kerrankin periksi. Hävitä. Luovuttaa.

"Vaikka maailma loppuu, alkaa se aina uudestaan"

Olet maailmani, joka ei kestä enää romahtamista.

En tahdo tuhlata enää aikaa. Haluan olla vierelläsi, puhua tai vain istua hiljaa. Olet tärkeä. Tarvitseeko muuta syytä?

Saisinko vielä mahdollisuuden?

Tiedän, että olen tässä. Tiedän, että sinä olet siinä. Mutta haluan olla läsnä. Haluan olla se "joku", joka on sinulle tärkeä.

Millään muulla ei ole väliä.

"Minä olen jossain täällä

Kanssa yksinäisen kuun

Valvon kunnes tähdet hiipuu

Nousevaan aamuun 

Olen jossain täällä

Onnellinen, kun ikävöin sua"~Jossain Täällä, Juha Tapio

...

Ystävät ♥

let me keep searching and be insecure

Haluan tuntea tuulen kasvoillani ja lähteä kävelemään vastakkaiseen suuntaan, eksyä ja palata kotiin. Haluan olla vapaa. Itsenäinen. Minä. Omata takaisin omat mielipiteeni ja taisteluntahtoni. Haluan repiä kahleet irti ja hypätä. Jäädä tyhjän päälle. Haukata happea ja aloittaa taas alusta. Päätyen samaan kahlitun tunteeseen. Loputon takaa-ajo. Ikuinen kehänkierto, koska ei voida luottaa. Lopputuloksena yksinäisyyden ja hylätyn tunne jokaisena hetkenä riippuvaisuuden vallassa. Tunnen tulevani hulluksi.

Jokainen hetki kuin heittäytymistä tuntemattomaan. Maton vetämistä jalkojen alta. Alttiiksi vaaralle jäämistä, vaikka voisit juosta pakoon. Valittua ja vapaaehtoista, maassa makaamista vaikka voisit lentää.

Sekainen mielentila, pistävä kaipuu ja itsesääli eivät anna rauhaa. Typerää. Mutten voi sille mitään. Jokin vain pitää minua tässä näin, paikoillaan. Uhrina ja helppona saaliina. Pienikin töytäisy ja kompastun omiin jalkoihini.

Se tunne kun et voi muuta kuin hymyillä. Et halua muuta kuin hymyillä. Tunnet itsesi aivan mahdottoman typeräksi, mutta ah... niin onnelliseksi. Ja samaan aikaan ei tee mieli tehdä muuta kuin itkeä ja tuntea itsesi säälittäväksi. Mitä voit siis tehdä? Seota ja kuihtua sisältä käsin.

Mutta haittaako se jos olenkin valheen takia onnellinen tai onneton?

Mutta valhe ei enää ole valhe, satu, kuvitelma tai harhaluulo. Kaikki tämä tuntuu unelta, josta en halua ikinä herätä. Sisintäni kalvaa ja tekisi mieli vain puhua, mutta istun jälleen kerran yksin, hiljaa ja tuijotan seinää. Ei tämä ole todellisuutta. Ei kaikki voisi olla niin kaunista. Se on totta, vaikkei se silti tunnu. Todellisuutta, haparoivaa, epävarmaa ja niin särkyvää. Mutta joskus vielä kokonaan ehjää.

Ehjä kuin peili edessäsi josta minua tuijottavat tyhjät ja ilmeettömät kasvot. Rikkinäinen, kuin maa jalkojeni alla, haluan turvaan.

Tunnen itseni vahvaksi, mutta samalla niin pelkuriksi. Liian riippuvaiseksi. Pettynyt itseensä, mutta silti olen onnellinen. Enkä silti edes tiedä miksi itken. Mutta kyyneleet eivät tule ulos. Miksi aina pitää rakentaa se kova muuri ulkopuolelleni? Täällä sisäpuolella on aika kylmää, hiljaista ja yksinäistä. Kaipaan seuraa.

Tämä tunne on vain niin uskomaton. Aivan sekaisin ja hukassa. Heitettynä labyrinttiin ilman neuvoja ulos pääsemiseksi. Laahustan eteenpäin, vaikka oikeasti haluaisin jäädä seiniin nojaten istumaan ja odottamaan auttajaa. Mutta on pakko jatkaa. Kukaan ei auta. Koska kukaan ei tiedä. Kuin en osaisi enää ajatella.

Mielessäni pyörii vain miljoona kysymystä. Päälimmäisenä se yksi ja ikuinen; tarvitseeko aina pärjätä yksin? Nostaisinko katseeni maasta ja antaisin asioiden vain loksahtaa paikoilleen?

Vahvimmat ihmiset ovat oikeasti niitä heikoimpia ja herkimpiä, sanotaan. En tiedä olenko koskaan ollut edes vahva. Silmänlumettako tämä kaikki sitten? Kuka ja minkälainen ihminen sitten olen? Onko tämä vain yhtä suurta näytelmää, jossa esitän vahvaa?

Mikään ei ole oikeasti sitä miltä näyttää. Tuntuu pettymykseltä ajatella elävänsä maailmassa missä kaikki olisikin valhetta ja minä yksi suurimmasta valehtelijoista, mutta kaikki vain sattuu olemaan niin pinnallista. Mikä sitten on totta? Ei se hymy, se jokapäiväinen pakollinen tapa, vaan se katse joka sanoo sanotonta ymmärrystä. Sen vain tietää mikä on aitoa ja mikä täysin epäaitoa. Pitää osata katsoa sinne silmien taakse. Hankala ottaa sanojasi vakavasti, kun aito välittämisesi päättyy niin lyhyeen. Miksi edes tuhlaan aikaani?

Koska minä silti välitän.

Ja koska olen huomannut alkaneeni uskoa ihmisten muuttumiseen.

Mikä on niin tyhmää, sillä silloin saan liian useasti pettyä ihmisiin.

Mutta haluan uskoa valoisampaan huomiseen.

Yhdessä.

Mutta ensin riipun tässä, sidottuna, mutta en enää niin vapaaehtoisesti. En ymmärrä mitä minulta halutaan, kuin kiristetään. Sano suoraan vaan. Kohta en enää jaksa kannatella itseäni, sitäkö te haluatte?

"Minä yhtäkään hetkeä tuhlata en enää saata
Lipun valkoisen nostan, kun sota on valloillaan

Mitä vapaudeks luulin mä seurasin eksyksiin
Nyt kun syviä syksyjä luotasi poissa jo vietin
Olen väsynyt ikävään, pettynyt turhuuksiin

Armahda mua vielä kerran
Tän elinkautisen verran
Kanssasi kärsisin jos vielä tahdot niin

Armahda mua vielä kerran
Oppinut oon jo sen verran:
Et vapaus on päätyä kanssasi kahleisiin"~Kanssasi Kahleisiin, Juha Tapio





"Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää"~Kelpaat Kelle Vaan, Juha Tapio

I can't stumble anymore, so please don't make this any harder

Kaunis tuo elämä. Ainutlaatuinen ja arvokas. Jokainen saa vain yhden mahdollisuuden. Miksi tuhlata se?

Jokainen ihminen on saanut erilaiset eväät tähän elämään, joilla on vain pärjättävä. Vaikka vihaisi itseään niin useasti kuin minä, on joskus vain ymmärrettävä että tämä on se ainut mahdollisuuteni. Vaikeudet ovat vain esteitä matkallani, jotka on ylitettävä tai kierrättävä. Unohdettava tai kestettävä.

Miksi itkeä menneisyyttä, kun edessäsi on vielä kokonainen tulevaisuus? 

Miksi jättää tilaisuus käyttämättä tai riski ottamatta, kun seurauksilla ei ole kuitenkaan mitään väliä?

Miksi olla hiljaa, kun voit sanoa suoraan?

Miksi pelätä, kun voit myöntää pelkosi ja kohdata vaikeudet yhdessä?

Miksi sanoa ei, vaikka oikeasti haluat huutaa kyllä?

Miksi kärsiä, kun voit jatkaa eteenpäin?

Miksi katsoa vierestä, kun voit tarttua toimeen?

Miksi olla negatiivinen, kun voit vain uskoa?

Miksi kaivata, kun siinä vierellä on kuitenkin joku joka oikeasti välittää? 

Miksi pysähtyä paikoilleen ja hyväksyä, kun voit juosta pakoon vaistonvaraisesti ja itkeä?

...

Siksi.

Tämä on meidän mahdollisuutemme. Saamme ehkä uuden yrityksen, mutta et koskaan voi tietää milloin se on viimeisesi.

Älä tuhlaa sitä.

Sait hymyn huulilleni ja rauhan sisälleni.

Älä pyyhi niitä pois.

Sait hetken minut uskomaan itseeni ja ihmisiin.

Älä kadota niitä.

Sait nostettua minut ylös, kun ojensit kätesi.

Älä päästä vielä irti.

Sait totuuden ja vilpittömät sanani.

Älä unohda niitä.

Sait luottamukseni, arvostukseni ja kunnioitukseni.

Älä käytä niitä väärin.

Sait paikan sydämestäni.

Älä lähde pois.

suffering

Voi kuinka sokea, luottavainen ja sinisilmäinen olinkaan silloin. Typerät lapset, jotka haaveilivat valoisalta näyttävästä tulevaisuudesta yhdessä. Toivo silmissä kiiluen mikään ei pysäyttänyt, kun olimme yhdessä.

Ystävyytemme alku ei ollut mitä tavallisin. Kaikki vain loksahti paikoilleen, heti olimme samalla aaltopituudella. Kukoistavan ystävyyden alkuajoista asti kaikki pidettiin salassa, kukaan ei tiennyt mitään. Koulussa pelkkiä tuttuja isossa kaveriporukassa, ulkopuolella erottomattomat. Se salaisuus piti meidät varpaisillaan, hiiviskely ja kaikki se salailu, teki kaikesta vain jännittävämpää. Kahden kokonaisen lukuvuoden aikana en muista viikonloppua ilman sinua. Arkisin vaivuin masennukseen, koulukiusaus ja valtava ahdistus kasaantuneena niskaan, viikonlopun lähestyminen oli ainoa asia joka sai minut nousemaan aamulla sängystä ylös. Se ainoa samanhenkinen, se ainoa joka ymmärsi, se ainoa joka oli aina siinä, se ainoa josta välitin ja ennen kaikkea se ainoa jonka luulin välittäneen myös minusta.

En olisi uskonut sen olevan ohi parissa päivässä. Ihmiset muuttuvat, siinä vierelläkin, ihan huomaamatta. Tai sitten vain tekevät äkkikäännöksen. Kaikki kävi kuitenkin niin äkkiä, että en vieläkään tiedä tarkalleen mitä tapahtui.

Olinkin tyhjän päällä.

Aivan yksin.

Enkä tiennyt mitä tehdä.

Ei ollutkaan enää ketään kenelle puhua, edes ketään kenen kanssa olla.

Yhtäkkiä se ikuiselta tuntunut onni vaihtui ikuiseen pelkoon. Pelkoon siitä mitä seuraavaksi. Mihin luottaa. Pelkoon siitä saanko kohta kuulla kaikki synkimmät salaisuuteni toisilta. Se yhden niin tärkeän ystävän menettäminen tuntui vain romahduttavan kaiken. Pohjan uskolta, luottamukselta ja aitoudelta. Seuraavien kuukausien jälkeen lukuisten riitojen ja unettomien kyyneleisten yöitten jälkeen, huomasin että pärjään yksin. Ja niin hän lähti katkeransuloisten jäähyväisten saattelema, eikä silti kadonnut siitä läheltä mihinkään. Piti vierestä katsoa kun se toinen nousi jaloilleen ja jatkoi elämäänsä. Kun minä riuduin ikävässä ja hyväksikäytetyn oloisissa kärsivissä ajatuksissa. Aina vain odottaen sitä milloin hän nauraen palaisi. Ai mitenkö pääsin siitä sitten ylitse, onhan siitä jo yli vuosi? En mitenkään. Se ainainen ikävä, kärsimys, tuska, kaipuu, luottamus ja usko on vain lukitussa mielennurkassani. Kuinka kauan menikään aikaa saada lukot alunperin kiinni. En salli itseni ajatella mitään sen tapaistakaan. Parempi näin.

Mutta lukot loksahtavat hiljaa auki aina kun näen hänet.

Puhuminen on tuskallista, nauru ja jutut valheellisia, mutta kiinnostus hänen asioitaan kohtaan aitoa. Nykyään hänen kanssaan on niin outoa olla. Kuin joku yrittäisi repiä kahtaalle. Epämiellyttävä hiljaisuus ja kolkko hymy karmii. Mikään ei vain ole totta. Voi kuinka toivoisinkaan ettei tämäkään olisi totta.
Ainoa sallittu ajatukseni hänestä: hän on vain 'edesmennyt' ystävä, jota en voi siksi saada takaisin, jonka tilalle on nostettu häntä muistuttava henkilö. Mikä sattuu eniten? Se, että saisin sen kaiken takaisin jos vain haluaisin. Valheellisena, mutta silti. Mutten enää ikinä halua kokea sitä loppua, en enää uudestaan, en enää koskaan.

Ikuinen ikävä jää.

"I remember summers, you and me lasting forever
Holidays come and we'd never, never ever be apart
I remember spending, all of my time, every minute
The two of us we had our own rhythm, intune with the beat of my heart

Now in the summer (I miss you)
and in the winter (I miss you)
It don't matter (what I do)
Since you went away, since you went away
Now in the summer (I miss you)
and in the winter (I miss you)
It don't matter what I do
It don't matter what I say
You left it

You took a holiday from us
If your heart wasn't down forever
You should have told me where it was
You took a holiday from me
I guess you needed to be free
Would have loved you with no measure
and  now you got me asking
Where did you go?
Where did my heart go?
You took a holiday
Why did you leave?
This ain't no holiday for me

Walkin', watching you leave there's no talking
Back in my arms it's so shocking, guess forever was just a dream
I think we could have made it, but our history now is fading
My image of the future is changing and baby damn that thing called destiny, got the best of me

If I could take a step back, make it turn out different
I would have fought, and I would not have let you go away from me

Never thought you and me would be done in a minute
Now I’m making new plans and you’re just not in it. ~Holiday, Hilary Duff