Katselen niityllä ympärilleni. Aivan hiljaista. Vain kaukainen tasainen ääni. Kylmä tuuli tuivertaa kasvojani ja saa puremaan huulta kivusta. Siinä minä vain seison. Tuijotan kaukaisuuteen ja huomaamattani valutan kyyneleitä. Ihmettelen hetken itseäni ja käännyn jähmeänä tuijottamaan kädessäni lepäävää kelloa. Mistä se oikein ilmestyi? Kuin tyhjänä tuijotan viisareita. 5 minuuttia...10 minuuttia...15 minuuttia...20 minuuttia... Aika vain kuluu katsellessani, viisari liikkuu eteenpäin pääni lyödessä täysin tyhjää. Välillä hengitän syvään kuuluvasti, kuin muuta en voisi. Kuin joku olisi laskenut kaiken ilman pihalle keuhkoistani ja nyt se pitäisi kerätä uudelleen talteen. 35 minuuttia... Mitä ihmettä oikeen teen? Yritän liikahtaa, mutta pakonomaisesti lysähdän pehmeälle nurmelle makaamaan. Takaraivoon jomottaa ja alan tarkkailemaan tuota yläpuolellani avautuvaa pilvetöntä taivasta. Täysin tyhjä. Kuin minä. 45 minuuttia... Turhaudun. Mikä ongelmani on, huokaisen ja katseeni lipuu maahan. Käteni tärisee siinä parin tuuman yläpuolella maasta. Yleensä tässä vaiheessa pudistaisin päätäni ja ajattelisin jälleen kerran säälittävyyttäni, mutta nyt tyydyn vain katselemaan kättäni. Kello tipahtaa kädestäni maahan, aivan huomaamatta. Tunto karkasikin ruumistani jo 55 minuuttia sitten... Sisäisesti vain juoksen pelokkaana eteenpäin taakseni katsomatta, kun ulkoisesti olen kuin paikoilleni jäädytetty ruumis. 75 minuuttia... Kuin rauha virtaisi lävitseni ja hukuttaisi jokaisen ajatukseni pinnan alle niiden yrittäessä hengittää ilmaa vesirajan yläpuolella; samaan aikaan rauhoittava ja ahdistava tunnetila. 90 minuuttia... Milloin tämä oikein loppuu? Kaksi tuntia rikki... Kohotan katseeni kellosta ja vaivihkaa kyynel vierähtää kasvoilleni kuin viimeinen elollinen merkkini. Pyyhin sen äkkiä pois, äkkinäinen liike saa kaiken silmissäni sumenemaan ja ilman ajatuksen häivähdystäkään suljen silmäni ja jään kuuntelemaan kellon tikitystä jossain vierelläni. Hiljalleen nukahdan. Sekavat uneni ovat vain välähtäviä ja samantien katoavia kuvia. Kurotan lähemmäs lukkojani avain kädessäni, saan avaimen lukkoon ja käännän avainta... Samassa herään säpsähtäen. Aivan liian lähellä vapautta. Oliko se vain unta? Mieleni lyö jälleen tyhjää ja syvä huokaukseni kaikuu korviini. Ei, se ei ollut unta. Lämmin rauhan tunne valtaa jälleen ruumiini ja tukahduttaa ajatukseni. Mutta mihin ne kaikki ajatukseni ovat sitten kadonneet? Katson pelokkaana ympärilleni etsiskellen niitä ainaisia ahdistavia vihollisiani, jotka eivät ennen näin ole ikinä antaneet minulle hengitystilaa saati rauhaa, mutta en löydä etsimääni. Mielessä kaikuu vain yksi lause. "Kyllä sä pärjäät"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti