Ystävyytemme alku ei ollut mitä tavallisin. Kaikki vain loksahti paikoilleen, heti olimme samalla aaltopituudella. Kukoistavan ystävyyden alkuajoista asti kaikki pidettiin salassa, kukaan ei tiennyt mitään. Koulussa pelkkiä tuttuja isossa kaveriporukassa, ulkopuolella erottomattomat. Se salaisuus piti meidät varpaisillaan, hiiviskely ja kaikki se salailu, teki kaikesta vain jännittävämpää. Kahden kokonaisen lukuvuoden aikana en muista viikonloppua ilman sinua. Arkisin vaivuin masennukseen, koulukiusaus ja valtava ahdistus kasaantuneena niskaan, viikonlopun lähestyminen oli ainoa asia joka sai minut nousemaan aamulla sängystä ylös. Se ainoa samanhenkinen, se ainoa joka ymmärsi, se ainoa joka oli aina siinä, se ainoa josta välitin ja ennen kaikkea se ainoa jonka luulin välittäneen myös minusta.
En olisi uskonut sen olevan ohi parissa päivässä. Ihmiset muuttuvat, siinä vierelläkin, ihan huomaamatta. Tai sitten vain tekevät äkkikäännöksen. Kaikki kävi kuitenkin niin äkkiä, että en vieläkään tiedä tarkalleen mitä tapahtui.
Olinkin tyhjän päällä.
Aivan yksin.
Enkä tiennyt mitä tehdä.
Ei ollutkaan enää ketään kenelle puhua, edes ketään kenen kanssa olla.
Yhtäkkiä se ikuiselta tuntunut onni vaihtui ikuiseen pelkoon. Pelkoon siitä mitä seuraavaksi. Mihin luottaa. Pelkoon siitä saanko kohta kuulla kaikki synkimmät salaisuuteni toisilta. Se yhden niin tärkeän ystävän menettäminen tuntui vain romahduttavan kaiken. Pohjan uskolta, luottamukselta ja aitoudelta. Seuraavien kuukausien jälkeen lukuisten riitojen ja unettomien kyyneleisten yöitten jälkeen, huomasin että pärjään yksin. Ja niin hän lähti katkeransuloisten jäähyväisten saattelema, eikä silti kadonnut siitä läheltä mihinkään. Piti vierestä katsoa kun se toinen nousi jaloilleen ja jatkoi elämäänsä. Kun minä riuduin ikävässä ja hyväksikäytetyn oloisissa kärsivissä ajatuksissa. Aina vain odottaen sitä milloin hän nauraen palaisi. Ai mitenkö pääsin siitä sitten ylitse, onhan siitä jo yli vuosi? En mitenkään. Se ainainen ikävä, kärsimys, tuska, kaipuu, luottamus ja usko on vain lukitussa mielennurkassani. Kuinka kauan menikään aikaa saada lukot alunperin kiinni. En salli itseni ajatella mitään sen tapaistakaan. Parempi näin.
Mutta lukot loksahtavat hiljaa auki aina kun näen hänet.
Olinkin tyhjän päällä.
Aivan yksin.
Enkä tiennyt mitä tehdä.
Ei ollutkaan enää ketään kenelle puhua, edes ketään kenen kanssa olla.
Yhtäkkiä se ikuiselta tuntunut onni vaihtui ikuiseen pelkoon. Pelkoon siitä mitä seuraavaksi. Mihin luottaa. Pelkoon siitä saanko kohta kuulla kaikki synkimmät salaisuuteni toisilta. Se yhden niin tärkeän ystävän menettäminen tuntui vain romahduttavan kaiken. Pohjan uskolta, luottamukselta ja aitoudelta. Seuraavien kuukausien jälkeen lukuisten riitojen ja unettomien kyyneleisten yöitten jälkeen, huomasin että pärjään yksin. Ja niin hän lähti katkeransuloisten jäähyväisten saattelema, eikä silti kadonnut siitä läheltä mihinkään. Piti vierestä katsoa kun se toinen nousi jaloilleen ja jatkoi elämäänsä. Kun minä riuduin ikävässä ja hyväksikäytetyn oloisissa kärsivissä ajatuksissa. Aina vain odottaen sitä milloin hän nauraen palaisi. Ai mitenkö pääsin siitä sitten ylitse, onhan siitä jo yli vuosi? En mitenkään. Se ainainen ikävä, kärsimys, tuska, kaipuu, luottamus ja usko on vain lukitussa mielennurkassani. Kuinka kauan menikään aikaa saada lukot alunperin kiinni. En salli itseni ajatella mitään sen tapaistakaan. Parempi näin.
Mutta lukot loksahtavat hiljaa auki aina kun näen hänet.
Puhuminen on tuskallista, nauru ja jutut valheellisia, mutta kiinnostus hänen asioitaan kohtaan aitoa. Nykyään hänen kanssaan on niin outoa olla. Kuin joku yrittäisi repiä kahtaalle. Epämiellyttävä hiljaisuus ja kolkko hymy karmii. Mikään ei vain ole totta. Voi kuinka toivoisinkaan ettei tämäkään olisi totta.
Ainoa sallittu ajatukseni hänestä: hän on vain 'edesmennyt' ystävä, jota en voi siksi saada takaisin, jonka tilalle on nostettu häntä muistuttava henkilö. Mikä sattuu eniten? Se, että saisin sen kaiken takaisin jos vain haluaisin. Valheellisena, mutta silti. Mutten enää ikinä halua kokea sitä loppua, en enää uudestaan, en enää koskaan.
Ikuinen ikävä jää.
Holidays come and we'd never, never ever be apart
I remember spending, all of my time, every minute
The two of us we had our own rhythm, intune with the beat of my heart
Now in the summer (I miss you)
and in the winter (I miss you)
It don't matter (what I do)
Since you went away, since you went away
Now in the summer (I miss you)
and in the winter (I miss you)
It don't matter what I do
It don't matter what I say
You left it
and in the winter (I miss you)
It don't matter (what I do)
Since you went away, since you went away
Now in the summer (I miss you)
and in the winter (I miss you)
It don't matter what I do
It don't matter what I say
You left it
If your heart wasn't down forever
You should have told me where it was
You took a holiday from me
I guess you needed to be free
Would have loved you with no measure
and now you got me asking
Where did you go?
Where did my heart go?
You took a holiday
Why did you leave?
This ain't no holiday for me
Walkin', watching you leave there's no talking
Back in my arms it's so shocking, guess forever was just a dream
I think we could have made it, but our history now is fading
My image of the future is changing and baby damn that thing called destiny, got the best of me
Back in my arms it's so shocking, guess forever was just a dream
I think we could have made it, but our history now is fading
My image of the future is changing and baby damn that thing called destiny, got the best of me
If I could take a step back, make it turn out different
I would have fought, and I would not have let you go away from me
I would have fought, and I would not have let you go away from me
Never thought you and me would be done in a minute
Now I’m making new plans and you’re just not in it. ~Holiday, Hilary Duff
Now I’m making new plans and you’re just not in it. ~Holiday, Hilary Duff
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti