Siedän sitä tiedän sen
Mutta kun katson sua
Mä olen tyttö hiljainen
Suru käy, kysymättä lupaa
Pöytään istumaan
Onko meistä toisiamme
Silmiin katsomaan
Minä oon, pieni tyttö
Joka oottaa peläten
Jätät mulle pitkän pitkän
Pitkän kaipauksen
Nurkkaan tuulilasin kyyneleet
Jääksi muuttuu niin kuin itsestään
Ohi kiitää pellot pientareet
Tuun pimeästä aamun hämärään
Kellot tehkää meille aikaa nyt
Kuulkaa meidän pienet hyräilyt~Tuulilasin nurkkaan
Kuinka ihminen voi pelätä pelkuruutta, itkeä huomista päivää, rakastaa muistoja, riutua ikuisessa loputtomassa ikävässä ja kaivata jotain mitä ei ole ikinä saanut? Nyt jos koskaan olisi se aika kun tekee mieli vain juosta pois, häpeän ja yön turvin, vain kadota. Kaipaisiko kukaan jos menisin, katoaisin jälkiä jättämättä? Pelkään ja itken ettei kukaan, ihmettelen jokaikisen lauseen kohdalla kun kuulen että minusta välitetään, huolehditaan ja pidetään. Kaikkien keskellä tunnen silti olevani olevani aivan yksin. Tiedän että suurentelevani asioita aivan liikaa. Mutta tiedän sisälläni silti sen mikä on totuus ja mikä valhe.
On vain joitain asioita joita ei voi myöntää itselleen, mitä ei voi ymmärtää, hyväksyä, hylätä tai puhua ääneen. Silti se totuus siellä takana. Puhuminen käy aivan koko ajan hankalammaksi, rehellisesti sanoen pelkään unohtavan itseni pian. Pelko ihmisten huolesta, ajatuksista, tuomitsemisesta ja mielipiteistä voittaa sen, keksin sitten tilalle vaikka jonkun uuden minän? Karmin itseäni. Epätoivoisuus elämäni tarkoituksesta ja siitä minkä takia jatkaa kuiskaa korvaani mitättömiltä tuntuvia syitä. Voimavarani on niin katoavaista, kuin lentäisin vasta kun minut on pakotettu hyppäämään oikein korkealta. Jätetty selviytymään riutuneena autiomaahan taas pariksi viikoksi, ennen kuin saan perinteisen juomaveteni jonka avulla jatkan eteenpäin.
Ihmissuhteet. Ikuinen mysteeri, pulma ja täydellinen kysymysmerkki. Teen kai kaikesta vielä hankalampaa kuin se jo on, oikeasti. Eräänä iltana törmäsin lauseeni "Jos ihminen itkee toisen vuoksi se rakastaa sitä" ja jäin vain tuijottamaan sanoja hieman shokkiakin muistuttavassa lamaannustilassa. Kun järkytyksestäni pääsin aloin tietenkin ankarasti miettimään. Ehkä se on totta. Onhan "rakkauttakin" erilaista. Ystäviäkin ja tärkeitä ihmisiäkin kohtaan voi tuntea jonkunlaista rakkautta ja yhteenkuuluvuutta, sielunkumppanuutta. Sen illan jälkeen en ole enää hävennyt itkemistäni tai ajatellut sen olevan turhaa. Tiedän sen toisenkin osapuolen, kenen sitten vuorollaankin, välittävän minusta ja ajattelevan minua, usein tai harvemmin, mutta joskus kuitenkin. Mitä sitten jos minä esitän välittämiseni itkien neljän suljetun seinän sisällä? Suhtautumiseni asioihin taitaa olla vain jotenkin ylidramaattinen, niinkuin ikuinen vaikea luonteenikin. Silti olen aina kertonut välittäväni myös muuten, tavalla tai erikoisemmalla toisella.
En vaan voi sietää itseäni. Ihmeellinen ja minulle aivan uusi 'kylmä' -minä pistää esiin sanojen takaa. Antakaa anteeksi, en tosiaan tiedä miten teen sen. Vihaan itseäni hetki hetkeltä enemmän virheideni takia. Itsekriittisyyttäkö? Ei, vaan rehellisesti sanoen en vain näe itsessäni mitään hyvää. Enemmänkin teoissani. Ei, en voinut siinäkään tilanteessa olla hiljaa. Ei, en voi sitäkään tekoa jättää tekemättä. Olen minä, olen tälläinen, minkä sille voin? Silti näen jokaikisen lauseen rivien välistä kaikkien kriittisyyden hieman...hmm, räväköitäkin tekojani kohtaan. Mietin miksei minua vaan voi hyväksyä tälläisenä? Tai antaa olla. Hankala muiden hyväksyä jos en itsekään niin tee. Aino oikea ongelmani tuijottaa minua peilistä takaisin.
Kaikin voimin ponnistan voimani epätoivoisesti kaikkeen muuhun kuin niihin omien ajatusten ajattelemiseen. Mikä tahansa kelpaa ajatuksekseni, saa tulla ehdottelemaan! Mitä varmemmin romahdan silloin kun ideani loppuvat, onneksi ei tuo mielikuvitus yleensä ole pettänyt. Silti pelkään sitä päivää kun jään yksin ajatusteni kanssa. Se ainainen odottaminen ja sen viimeisen vesipisaran juominen, se odotus milloin pääsen taas hetkeksi jatkamaan elämää. Pelkään lopullista loppuunpalamista, huomisen epätietoisuutta ja ainaista tyhjyyden tunnetta sisälläni. Viimeisin huokuu sisälläni, kuin kuivattaa kyyneleet silmistäni ja saa minut hymyilemään ja sanomaan itselleni: "Olet säälittävä"
"He varoo katsomasta
Edelleen he käsissään
Pitää toisen kättä
Tahtoo empimättä
Heikkoutta toisen ymmärtää
Empimättä tahtoo virran ylittää
Vaikka polku pimeyteen
Joskus kuljettaa
Silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen
Matkallaan, he suojan saa
Pienistä hetkistä toisiaan vasten
Korkeuteen, huokailee
Varjele tiet tämän maan orpo lasten
Kun ilta viilenee
Riittäisikö täällä
Pettävällä jäällä
Yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo"~Pettävällä Jäällä, Juha Tapio
Kaiken tämän kauhean tunteita purkavan ja ehkä hieman vapauttavankin tekstin jälkeen te ajattelette nyt, että painun viikonlopuksi sängyn pohjalle, vedän pyjaman taas niskaan ja vaivun angstikaamokseeni.
Ei.
En enää.
On vain pakko jatkaa elämää, sillä...
...en voi muuta sanoa silti kuin että olen onnellinen.
Onnellinen tästä kaikesta sekasorrosta.
Älä kuluta voimavaraani hukkaan, jatka hymyilemistä.
Ja hymyile joskus minullekin, koska tiedän että välität.
Olet tärkeä, anteeksi, kiitos ja älä koskaan päästä irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti