let me keep searching and be insecure

Haluan tuntea tuulen kasvoillani ja lähteä kävelemään vastakkaiseen suuntaan, eksyä ja palata kotiin. Haluan olla vapaa. Itsenäinen. Minä. Omata takaisin omat mielipiteeni ja taisteluntahtoni. Haluan repiä kahleet irti ja hypätä. Jäädä tyhjän päälle. Haukata happea ja aloittaa taas alusta. Päätyen samaan kahlitun tunteeseen. Loputon takaa-ajo. Ikuinen kehänkierto, koska ei voida luottaa. Lopputuloksena yksinäisyyden ja hylätyn tunne jokaisena hetkenä riippuvaisuuden vallassa. Tunnen tulevani hulluksi.

Jokainen hetki kuin heittäytymistä tuntemattomaan. Maton vetämistä jalkojen alta. Alttiiksi vaaralle jäämistä, vaikka voisit juosta pakoon. Valittua ja vapaaehtoista, maassa makaamista vaikka voisit lentää.

Sekainen mielentila, pistävä kaipuu ja itsesääli eivät anna rauhaa. Typerää. Mutten voi sille mitään. Jokin vain pitää minua tässä näin, paikoillaan. Uhrina ja helppona saaliina. Pienikin töytäisy ja kompastun omiin jalkoihini.

Se tunne kun et voi muuta kuin hymyillä. Et halua muuta kuin hymyillä. Tunnet itsesi aivan mahdottoman typeräksi, mutta ah... niin onnelliseksi. Ja samaan aikaan ei tee mieli tehdä muuta kuin itkeä ja tuntea itsesi säälittäväksi. Mitä voit siis tehdä? Seota ja kuihtua sisältä käsin.

Mutta haittaako se jos olenkin valheen takia onnellinen tai onneton?

Mutta valhe ei enää ole valhe, satu, kuvitelma tai harhaluulo. Kaikki tämä tuntuu unelta, josta en halua ikinä herätä. Sisintäni kalvaa ja tekisi mieli vain puhua, mutta istun jälleen kerran yksin, hiljaa ja tuijotan seinää. Ei tämä ole todellisuutta. Ei kaikki voisi olla niin kaunista. Se on totta, vaikkei se silti tunnu. Todellisuutta, haparoivaa, epävarmaa ja niin särkyvää. Mutta joskus vielä kokonaan ehjää.

Ehjä kuin peili edessäsi josta minua tuijottavat tyhjät ja ilmeettömät kasvot. Rikkinäinen, kuin maa jalkojeni alla, haluan turvaan.

Tunnen itseni vahvaksi, mutta samalla niin pelkuriksi. Liian riippuvaiseksi. Pettynyt itseensä, mutta silti olen onnellinen. Enkä silti edes tiedä miksi itken. Mutta kyyneleet eivät tule ulos. Miksi aina pitää rakentaa se kova muuri ulkopuolelleni? Täällä sisäpuolella on aika kylmää, hiljaista ja yksinäistä. Kaipaan seuraa.

Tämä tunne on vain niin uskomaton. Aivan sekaisin ja hukassa. Heitettynä labyrinttiin ilman neuvoja ulos pääsemiseksi. Laahustan eteenpäin, vaikka oikeasti haluaisin jäädä seiniin nojaten istumaan ja odottamaan auttajaa. Mutta on pakko jatkaa. Kukaan ei auta. Koska kukaan ei tiedä. Kuin en osaisi enää ajatella.

Mielessäni pyörii vain miljoona kysymystä. Päälimmäisenä se yksi ja ikuinen; tarvitseeko aina pärjätä yksin? Nostaisinko katseeni maasta ja antaisin asioiden vain loksahtaa paikoilleen?

Vahvimmat ihmiset ovat oikeasti niitä heikoimpia ja herkimpiä, sanotaan. En tiedä olenko koskaan ollut edes vahva. Silmänlumettako tämä kaikki sitten? Kuka ja minkälainen ihminen sitten olen? Onko tämä vain yhtä suurta näytelmää, jossa esitän vahvaa?

Mikään ei ole oikeasti sitä miltä näyttää. Tuntuu pettymykseltä ajatella elävänsä maailmassa missä kaikki olisikin valhetta ja minä yksi suurimmasta valehtelijoista, mutta kaikki vain sattuu olemaan niin pinnallista. Mikä sitten on totta? Ei se hymy, se jokapäiväinen pakollinen tapa, vaan se katse joka sanoo sanotonta ymmärrystä. Sen vain tietää mikä on aitoa ja mikä täysin epäaitoa. Pitää osata katsoa sinne silmien taakse. Hankala ottaa sanojasi vakavasti, kun aito välittämisesi päättyy niin lyhyeen. Miksi edes tuhlaan aikaani?

Koska minä silti välitän.

Ja koska olen huomannut alkaneeni uskoa ihmisten muuttumiseen.

Mikä on niin tyhmää, sillä silloin saan liian useasti pettyä ihmisiin.

Mutta haluan uskoa valoisampaan huomiseen.

Yhdessä.

Mutta ensin riipun tässä, sidottuna, mutta en enää niin vapaaehtoisesti. En ymmärrä mitä minulta halutaan, kuin kiristetään. Sano suoraan vaan. Kohta en enää jaksa kannatella itseäni, sitäkö te haluatte?

"Minä yhtäkään hetkeä tuhlata en enää saata
Lipun valkoisen nostan, kun sota on valloillaan

Mitä vapaudeks luulin mä seurasin eksyksiin
Nyt kun syviä syksyjä luotasi poissa jo vietin
Olen väsynyt ikävään, pettynyt turhuuksiin

Armahda mua vielä kerran
Tän elinkautisen verran
Kanssasi kärsisin jos vielä tahdot niin

Armahda mua vielä kerran
Oppinut oon jo sen verran:
Et vapaus on päätyä kanssasi kahleisiin"~Kanssasi Kahleisiin, Juha Tapio





"Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää"~Kelpaat Kelle Vaan, Juha Tapio