Vuotta 2011 on jäljellä enää pari tuntia. Itken, nauran, kiitän ja katkeroidun samaan aikaan, kun yritän hahmottaa vuoden tapahtumia, ajatuksia, hetkiä ja tunteita. Tuntuu kuin kaikki olisi taas vain osa jotain paljon minua suurempaa suunnitelmaa, pientä nukkea koetellaan henkihieveriin asti ja nyt viimein annetaan hetki hengittää. Vasta vuoden viimeisinä päivinä ajatukseni alkavat punoutua yhteen käytökseni kanssa. Että vihdoin ymmärrän, näen, tunnen ja annan periksi. Ironista saada tälläinen valaistumisen tunne vuoden viimeisinä päivinä. Kuin pääni olisi käännetty viimeinkin hitain ja varmoin ottein ja hiukan väkisin toiseen suuntaan, että viimein näkisin. Näkisin sen kaiken mitä minulla jo on. Käännetty pois sieltä haaveilemasta kaikesta mitä minulla voisi olla. Jos olisin tehnyt niin, jos olisin tehnyt näin... En voi olla muuta kuin kiitollinen, siitä kaikesta mitä tänä vuonna on tapahtunut. Ymmärrän nyt. Itken, mutta onnesta.
"Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää"
"Minä yhtäkään hetkeä tuhlata en enää saata"
Tämä vuosi oli kolmella sanalla sanoen hektinen, mahdoton ja sekava. On ollut hetkiä kun en ole kyennyt muuta kuin itkemään, hetkiä kun olen tuntenut pystyväni mihin vain.
Jotain positiivista? En joutunut luopumaan, mistään rakkaasta tai tärkeästä asiastani, verrattaen vuoteen 2010, vaikka se ei tunnukkaan enää niin katkeran suloiselta kuin silloin. Kaikkeen tottuu? Tai sitten olen vain alkanut enemmän välittämään vasta nyt? Jos en olisi niin typerän vaativa voisin sanoa saaneeni miltei kaiken toivomani vuonna 2011. Sain pitää asiat niin kuin ne olivatkin, vaikka liian moni asia muuttuikin syksyn myötä ja liian monet tiet erosivat. Joidenkin kohdalla tuntuu että pieni ero vain vahvistavan.
Kiitos kun olette jaksaneet minua, niinä huonoinakin hetkinä. Tahtoisin vielä jonain päivänä osata kertoa kaikille joista oikeasti välitän, mitä heistä ajattelen. Uuden vuoden lupaukseksi en sitä lupaa, kuulostaisi liian pelottavalta ottaa niin iso askel ja avata suunsa. Vuodessa on kasvettu tähän, ehkä ensi vuonna voin kurkoittaa jo niin korkealle.
"Mitä vapaudeks luulin mä seurasin eksyksiin"
Koko vuoden tuntuu kuin olisin vain ollut hukassa. Etsimässä paikkaani ja itseäni tämän taivaankannen alla. Huolehtinut, murehtinut ja riuhtonut itseäni irti kahleistani. Vaikka koko ajan olen tiennyt saavani auki ne silloin kuin vain haluan. Mutta ilman niitä kaikkia koettelemuksia, niitä kaikkia yöllä valutettuja kyyneleitä ja huoneeseen lukittautuneita viikkoja, en olisi tässä nyt sellaisena kuin olen. Osaan viimein oppia virheistäni, muuttaa asenteitani ja huokaisten huomata kaiken lopulta jotenkin taianomaisesti päätyvän parhain päin. Lupaan yrittää kasvattaa luottamustani itseeni ja muihin ihmisiin ensi vuonna. Yritän jopa pitää lupaukseni. Olen liian väsynyt pärjäämään yksin.
"Olen väsynyt ikävään, pettynyt turhuuksiin"
Välitän ihmisistä aivan liian paljon. Pelkään että menen kohta liian pitkällä. Että olen valmis mihin tahansa heidän vuokseen. Mutta ilman heitä ei olisi mitään, ei olisi minua. Pelkään menetystä, petosta ja loppua, joka hengenvedolla vain enemmän tärkeiden ystävieni ollessa lähellä. Olen väsynyt välittämään, kuin se veisi minusta kaiken voiman jonka tarvitsisin ylösnousemiseen vaikeina aikoina. Mutta ei elämästäni löydy mitään toista niin ihanaa asiaa kuin ystäväni, joista voin olla kiitollinen tänäkin uutena vuonna. Vuosi on vain avannut silmiäni kaikin tavoin.
Vuoden aikana minua on sanottu monesti hyvin empaattiseksi ihmiseksi. Nauroin asialle, koska en koe olevani hyvä asettumaan toisen asemaan. Kaikki väärä vain tuntuu nyt oikealta. Näen toisten silmin, yritän ymmärtää ja auttaa. En halua enää olla sillä toisella puolella, haluan olla samalla puolella. Yleensä huomaan liian myöhään mitä kukakin minulle merkitsee, mutta vähitellen olen oppinut ennakoimaan. Koska en halua sanoa hyvästejä sitä tajuamatta. Roikun lahkeessasi loppuun asti.
"Tahtoo empimättä, heikkoutta toisen ymmärtää"
Miten mikään voi satuttaa näin, kasvattaa ja ojentaa, muokaten sisintäni, luuhistaen maahan kerta toisensa jälkeen, silti nostaen aina ylös. Yhtä vuoristorataa. En silti voi ehkä ikinä ymmärtää miksi ja mitä varten koetellaan minua aika ajoin näin. Jotta vuodattaisin sen viimeisenkin kyyneleen, että aamulla voisin taas hymyillä. Valheita. Mutta ei se mitään, kuin uhrautuisin hyvän asian puolesta. Ensi vuonna yritän pitää tämän onnellisuuden tunteen mikä vallitsee sisälläni juuri tällä hetkellä. Teen itse paremman vuoden. Ja yritän uskoa valoisaan huomiseen, sillä tiedän sen sieltä vielä joskus koittavan. En luovuta.
"Silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti