Olen kuin tuo korttitalo. Tuskallisen hitaasti talostani poistetaan kortteja yksi kerrallaan. Testataan milloin se romahtaa. Ei se kauaa kuitenkaan kestä. Tasapainoilen, tuskin hengitän. Lämmin tuulenviri puhaltaa takaani, puristan silmäni kiinni ja annan kaiken vain romahtaa hitaasti altani.
...
- Valitse kortti, kuulen kysymyksen edestäni. On pimeää. Pelkään. En tahtoisi nostaa edes katsettani lattiasta. Valitsen kolmesta vaihtoehdosta sen keskimmäisen, kuin kuvastamaan sitä kuinka pelkään yksinäisyyttä. Hertta ässä, ajattelen kun katselen tuota valkoisena hohtavaa korttia. - Korkein kortti voittaa. Minkä sait? kuulen nyt lähempää viereltäni. - Hertta kolmonen, hymyilen ja pakotan itseni katsomaan suoraan silmiin.
...
Istun suuren pöydän ääressä, pokerinaama peruslukemilla, hieman hymyillen, tyhjä katse kuitenkin kuvastaen ajatusmaailmaani. Tuijotan vain kaukaisuuteen, välillä vilkaisen pöydän yli vastustajini pimeyden kätköissä. Käteni puristavat kädessäni noita kahta viimeistä korttia. Viimeinen kierros. Koko ajan, nytkin, sisälläni palava liekki sammuu hiljalleen kuin kituen, heikentäen sisintäni kaikin mahdollisin tavoin, taistelen vastaan halua oksentaa. Otan tukea pöydästä, silti vain hymyillen. Tiedän jo luovuttaneeni. Istuin vain tässä ja esitän jotain aivan muuta. Ensimmäisen kyyneleen tipahtaessa silmäkulmastani heitän varmat voittokortit pöytään ja juoksen pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti