I'm yours

"Well you done done me and you bet I felt it
I fell right through the cracks, now I'm trying to get back"

Elämäni on kuin vuoristorataa.
Tasaisessa kohdassa hengitän syvään, katselen taivasta ja kokoan viimeisiä voimanrippeitäni huutaen sisäisesti apua.
Jokaisen alamäen lähestyessä itken ja pyörin itseni uneen, ahdistun omista ajatuksistani, omista kehittelemistäni tapahtumasarjoista, jotka myöhemmin huomaan olleen niin kaukana oikeasta. Eli siis aivan turhaa.
Alamäessä vain istun, istun ja tuijotan seinää, kuin kuivun sisältä ja lyön täysin tyhjää. Ei ole mitään.
Ylämäessä olen aivan sekaisin. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä, olen kaiken alapuolella, heikko ja kyvytön yksilö, joka yrittää vain löytää paikkaansa täältä ikinä onnistumatta. Täysin hukassa.

Entä jos nyt olen edellä mainittuja kaikkia yhtä aikaa?
Mitä jos en jaksakaan kannatella tätä kaikkea enää?

Olen takaisin kuvitellussa lasilaatikossani. Ihmiset ihmettelevät lasin toisella puolen ja osoittelevat. Kukaan ei kuule, kaikki vain näkevät ulkokuoren. Kukaan ei välitä sisäpuolesta, kunhan ulkona näkyy se ainainen hymy. Pinnallisuus huipussaan. Heti joku huomauttaa jos en hymyile. Laatikkoani tönitään eri suuntiin, koetellaan jälleen kerran kauan kestän ennen kuin luovutan ja pyydän apua. 'En ole näin heikko ja avuton' itken itseni uneen. Ironista.

"But I won't hesitate no more, no more
It cannot wait, I'm sure, I'm yours
 

Well open up your mind and see like me
Open up your plans and damn you're free
Look into your heart and you'll find love love love love

There's no need to complicate, our time is short
This is our fate, I'm yours"

En halua vastustella. Yksinkertaisesti haluan vain olla onnellinen.

Jos totuus on liian vaikea elämänkumppani, saanko jatkaa matkaa valheeni kanssa?
Nauraa ja sulkea oven takanani.
Unohtaa sen oikean puolen tarinaa ja jatkaa kertomasta iltaisin itselleni sitä kaunista satua, joka päättyy aina niin onnellisesti.
Olla välittämättä.
Katsoa maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa.
En.
Kuin se olisi jotenkin väärin. Kiellettyä. Mahdotonta.
No tietenkin, koska se ei ole totta. Käännän selkäni totuudelle pelkästä pelosta. Valhe on helpompaa, mutta satuttaa liikaa ajan myötä. Antakaa minulle hetki aikaa. Vain olla ja miettiä.

Jos vain avaisin silmäni ja katsoisin maailmaa suoraan silmiin voisin tosiaankin löytää jotain muuta kuin aina ahdistavien ajatusteni luoman mielikuvitusmaailman.
Näkisin kuin toisten silmin.
Huomaisin sen pienen yksityiskohdankin.
Arvostaisin sitä mitä minulla jo on.
Ymmärtäisin ettei se ole niin vaikeaa.
Tajuaisin olevani vapaa. Tavallaan. Ehkä vapauteni on olla kahleissa?

Aika kuluu kuin tiimalasin hiekka valuen hiljalleen loppuun.
Mitä jos myöhästyn?
Kuin maailma pyörisi vain sen ajatuksen ympärillä että on pakko. Juuri nyt ja heti, koska aika tikittää. Viimeinen mahdollisuus. Nyt tai ei koskaan.
Haluan ulos tuosta ajatustavasta.
Minulla on oma aikani. Eläkää mukana.

"And bending over backwards just to try to see ya clearer
But my breath fogged up the glass
And so I drew a new face and I laughed

I guess what I'm saying is there ain't no better reason
To rid yourself of vanities and just go with the seasons
It's what we aim to do
Our name is our virtue"~I'm Yours, Jason Mraz

 

Jotakin jonka vuoksi nousta ylös aamulla. Valhe ja ikuinen uskottelu alkavat painaa mieltä jo liian aikaisin. Tarvitsen kipinän sytyttämään valon, jota voin seurata. Että jokainen aamu jaksaisin piirtää sen hymyn huulilleni ja kohdata uuden päivän, vaikkei eilisestäkään olisi vielä päässyt ylitse. Esittää kuin ei välittäisi. Yrittää esittää tietävänsä minne mennä, vaikka tulevaisuudessa on aivan hukassa. Yrittää nähdä, vaikka oikeasti on aivan sokea tietyille seikoille, joita ei suostu vain uskomaan. Mutta että olla oikeasti iloinen, eikä vain se tyhjä hymy pakotettuna kasvoilleen. Olla se vahva, jonka muurin ylitse ei pääse kukaan. Särkymätön. Uskomattoman helppoahan tuo maski on pukea päälleen. Vain unohtaa ja jatkaa eteenpäin, koska en tähänkään voi ikuisesti jäädä. Murehtia sitten omalla ajalla öisin, kun pää on niin täynnä ajatuksia, että sekoaa, jolloin tekisi mieli vain oksentaa. "Oksentaa" myöskin. Kaikki ulos. Eli puhua. Puhuminen, siihen opitaan ja kasvetaan. Tai sitten siitä tehdään mahdottoman ahdistavaa painajaista, jossa kaikki jahtaavat minut nurkkaan, niin kuin minulla. Mutta sitä tunnetta ei voi ymmärtää muut kuin minä, kuinka vaikeaa se on. Mutta haluan, että ymmärrät. Ymmärrät minua. Juuri minua. Se on aivan liian lähellä. Että voisin sanoa että tämän taivaan kannen alla on edes yksi ihminen, joka ymmärtää ja tuntee minut perin pohjin.  Olen sinun. Etkö näe?