Tämä kaikki on vain koitosta johonkin suurempaan, olen tottunut ajattelemaan. Mitä jos se kaikki onkin jo tässä, vierelläni, ympärilläni, hallussani, kaiken aikaa, enkä osaa olla niistä tarpeeksi onnellinen? Jos tämä kaikki onkin jo tässä. Nykyisyys onkin tulevaisuutesi? Tekisitkö jotain toisin huomenna? Olisitko pettynyt?
Jos aikasi onkin jo tässä? Mahdollisuutesi käsissäsi, se yksi ja ainoa? Etkä osaa nähdä sitä, heität sen menemään odottaen aina jotain parempaa. Aika valuu kuin hukkaan ajatellen sen kestävän ikuisesti ja odottaen aina sitä parempaa huomista. Jos sitä ei ikinä tulisikaan, mutta kun olet jo näin kauan odottanut et raaski poiskaan lähteä. Ja aika vain kuluu, eikä välitä että jäät jälkeen haaveillessasi.
Lähdet luottavaisin mielin pois, kun viimeiset sanasi toiselle olivat 'Minä vihaan sinua'. Ainahan on huominen. Huomenna voit asian eteen tehdä jotain, tai ehkä ylihuomenna. Sulkisitko oven takanasi, jos tietäiset sen menevän nyt lukkoon?
Liian herkästi lukitsen ovia, edestä ja takanani. Uskon liian usein niiden vielä jonain kauniina päivänä aukeavan uudestaan, nyt on vain minun aikani juosta pakoon, paeta vastuuta ja unelmoida helpommasta huomisesta. Eristäydyn, liikaa uskon pärjääväni aivan yksin, vaikka tiedän jo pian hajoavani. Ja sitten yhtäkkiä huomaankin lukkojen toiselle puolen jääneen jonkun toisenkin. Enkä pääse enää ulos. Aika tikittää. Ovieni tällä puolen katumus, tuo ahdistava matkakumppani, jos tekojaan ei saa anteeksi itseltään, saati toiselta. Kuin et voisi ikinä päästää irti siitä pahasta mikä kalvaa jokaisen hymysi takana. Et voi pyytää enää anteeksi. Sillä sen ihmeen aika kului jo loppuun, eikä enää ikinä palaa takaisin. Et vain halua uskoa sitä, että menenit mahdollisuutesi. Elät unelmissasi onnellisena ja unohdat nykyhetken, unohdat katsoa peiliin täällä todellisuudessa ja huomata itkeväsi. Rukoilet anteeksiantoa ja yrität unohtaa.
Jos huomaisinkin aikani jo loppuneen. Huomaisinkin huomenna olevani jossain tuolla valkeudun toisella puolella. Ikävöin jo nyt liikaa tätä kaikkea, etenkin niitä harvoja hetkiä jolloin tunsin todella eläväni. Olisin pettynyt liian moneen asiaan itsessäsi ja lyhykäisessä elämässäni. Olisi liian vaikea käsittää etten ikinä oppinut pyytämään apua, kertomaan tunteistani tai osoittomaan kiintymystäni. Katuisin niitä sanoja joita sanoin, niitä sanoja joita jätin sanomatta.
Haluan muuttua. En halua aina vain katua.
Hiljaa jään miettimään tämän tekstin kyyneleitten jälkeen mitä kuvittelisin tekeväni huomenna tosiaan jotain toisin. Mutta katson vain vierestä ja en saa liikahdettua tuumankaan vertaa. Minä vain hymyilen. Ainahan on huominen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti