Miksi on niin hankala puhua? Kertoa miltä tuntuu, aukaista ajatuksiaan ulkomaailmalle, tunnustaa tai myöntää? Kuin ne sanat voisivat näyttää sen heikon puolesi, mutta samalla myös ratkaista kaiken. Kun voisit viimein hengähtää ja ajatella; Ei se niin hankalaa ollut. Muurieni sisäpuolella yritän nyt epätoivoisesti murtaa niitä sisältä käsin. Näen jo valon, joka leikittelee kasvoillani. Näen jo sinut, olet kaunis, miksen saisi kertoa sitä?
Nousen aivan vääristä syistä aamulla ylös sängystä. Reippaana uuteen aamuun, joka kerta niin toiveikkain mielin, ajatellen jotain liian pinnallista ja katoavaa. Jos tätä rupeaisi todella pohdiskelemaan olisi lopputuloksena huomen aamulla tulos, että haluaisin vain maata ja olla siinä, nyt ja ikuisesti. Antaa maailman unohtaa olemassaolosi ja jatkaa matkaansa ilman sinua. Roikun vielä mukana ja yritän olla unohtumatta. Mietin liian usein olenko unohtuvaa sorttia oleva ihminen. Olenko ajatuksissasi? Ja millaisen ihmisenä ja mitä merkitsen?
Liian usein mietin haluaisinko olla joku toinen tässä elämän roolipelissä. Mutta kun en halua, useimmiten. Olen onnellinen olla juuri se idiootti joka olenkin. Haluaisin vain etulyöntiaseman seuraavaan pelikierrokseeni. Haluan olla hyvä edes joskus. Haluan ansaita paikkani tässä. Haluan olla edes hipun verran arvostettu. Mutta jos nyt saisin nuo satujen kolme toivetta, en kyllä oikeasti tietäisi mitä vastata. En vain vaatimattomuuttani, enemmänkin valinnanvaikeuttani. Mutta ne olisivat jotain pieniä ja yksinkertaisia asioita, helpotusta arkielämääni, josta oikeasti pidän, kunhan se ei vain aina olisi näin rankkaa, monimutkaista ja hankalaa. Maailmanvalta ajatus olisi sitten asia erikseen...
Kuin kaikki hymyilisi. En vain anna itsesi nähdä sitä puolta. Näen vain sen vakavuuden, kuin en osaisi nähdä sitä valoisuutta, vaikka istun pimeässä. Kuin eläisin mustavalkoisessa maailmassa, josta yritän nyt paeta ihailemaan todellisuutta hämmästynein silmin. Huomaan kaiken olevan taktikointia, kuin vain mielenkiintoani yritettäisiin pitää yllä, antaa se pieni toivo jolla jaksan aina huomiseen päivään. En tosiaankaan haluaisi olla näin riippuvainen. Haluaisin vain elää ja nähdä toisten hymyt.
Kuin osaisit lentää, mutta pelkäät korkeita paikkoja. Pelkäät että löydät itsesi hetkesin kuluttua maasta, kaikkien jalkojen alta tallottavana. Pelkäät muuttumista. Seuraavassa sekunnissa kaikki voikin olla toisin ja siipesi ovatkin kadonneet, jolloin putoat. Uskot ihmisiin. Ehkä joku ottaa sinut kiinni alhaalla.
Aivan liian usein unohdan itseni ja menen vain muiden mukana. Mutta ehkä sittenkin olen jo sellainen ihminen, joksi olette minut muokanneet. Varjoissa lymyävät vielä tempperamenttisuus ja itsensä hyväksyminen. Mutta olen erilainen. Luokseni on hankala tulla, muurieni yli hankala kiivetä. Ehkä vain koettelen ihmisiä, kuka oikeasti välittää niin paljon murtautuakseen sisään? En haluaisi ihmisten luovuttavan, mutta en tiedä kuinka auttaa heitä. En omista vielä Tähkäpään hiuksia, jotka voisin heittää tornistani. Pitää vain olla luovuttamatta, sillä minut pitäisi tuntea juuri sieltä sisältä, että voisi oikeasti ymmärtää tuntemuksiani. Miksi kukaan muu ei näe sitä huikeaa kasvatusta, jonka läpi olen hoiperrellut viimeisen vuoden aikana? Jonka aikana olen täysin unohtanut vanhan itseni ja löytänyt ehkä sen henkilön, joka oikeasti haluaisinkin olla. Haluan olla 'ystävä'.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti