take away the pain

Alan viimein sen ymmärtää.

Tunnen itseni niin tyhmäksi kun en ole ennen vain tätä tajunnut.

Minä vain satun olemaan tälläinen tunteellinen persoona, välitän liikaa, kaikesta.

Kaikki on minulle liian tärkeää.

Olen niin herkkä, välitän vain liikaa, niistäkin asioista joista ei tarvitsisi välittää.

Minun ei ole mahdollista olla välittämättä.

En ole sellainen kuin annan itseni ja kaikkien muiden luulla, etten välittäisi oikein mistään...

Päinvastoin.

Tämä kaikki saa minut tuntemaan kuin olisin laskenut suojakilpeni maahan.

Kuin tämä saisi minut tuntemaan itseni niin heikoksi, mutta samalla niin vahvaksi...

Minulla on liikaa asioita joista välittää.

Nyt tämän viimein ymmärrän.

Silti jatkan samaan tyyliin. Ulkoa kova, pysäyttämätön ja mikään ei hetkauta.

Pelkään että ihmiset pitävät minua tunteettomana.

Koittakaa nähdä sisääni.

Sisällä olen aivan sekaisin ja itken vuolaasti.


Olen väsynyt ihmisten kommentteihin. Enimmäkseen omista valinnoistani, ahdistaa, aivan kuin ei jo valmiiksi itsestänikin tuntuisi että olen valinnut kaiken väärin. Tälläistä nyt sattuu elämäni olemaan. Joitain asioita olen itse valinnut, joitain en. On oikeasti hirveän vähän asioita joita muuttaisin elämässäni. En halua että minusta huolehditaan liikaa. Koitan pärjätä aina itse, aivan yksin, koska en lakkaa sanomasta itselleni tuota lausetta; 'Tämä on minun taisteluni'. En halua muita sijaiskärsijöiksi, on vain minä. Ehkä pitäisi vain rauhoittua ja alkaa luottamaan useampaan ihmiseen. Ajatus saa minut tuntemaan kuin olisin sumea kuva, joka tahtomattaan alkaa nyt valjeta selkeämmäksi ulkopuolisille. Ja se saa itseni hätätilaan, kuin pitäisi paeta. Onko tämä kaikki vain ihmisten pelkoa? En luota kuin muutamaan henkilöön oikeasti, uudemmat ja hiukan vanhemmatkin ystävät tuntuvat tuntemattomilta ihmisiltä, joille ei voi paljastaa mitään ylimääräistä. Kuin antaisi viholliselleen uuden aseen, kuin ottaisi yhden askeleen lähemmäs antautumista, pienikin askel kerrallaan vie lopulta matkojen päähän. Tämä kaikki tuntuu niin typerältä. Kuin sekin kytkeytyisi siihen että välitän liikaa. Jos ihmiset pettyvät. Haluan vastustaa outoa mielipidettäni. Näyttää muille millainen oikeasti olen. Kuin tekisin sitä jo, mutten vain sitä niin ajattele. Haluan vain saada pyhekykyni takaisin. Kuin olisin pudonnut korkealta todellisuuteen vasta noin puoli vuotta sitten. Kuin olisin vasta silloin huomannut välittäväni kaikesta liikaa ja vasta nyt sen myöntänyt itselleni. Haluan päästä siitä yli.
     Sattuma, kohtalo tai mikä tahansa saa nyt puuttua peliin. Kunhan jotain tapahtuisi. Pelkään silti seuraavaa siirtoa. Kun en enää osaa ennakoida tapahtumia. Kaikki tämä on kuin yhtä peliä, josta kohta lennän ulos, kun en ymmärrä säännöistä mitään. Kaikki kaatuu päälleni kun yritän ajatella. Kuin joku sisälläni pistäisi sille vastaan. Etten vajoaisi enempää alas. Tuntuu vaikealta jatkaa. Kuin en ikinä nousisi enää ylös niin mikä vaiva jatkaa eteenpäin? Taistelutahtoni ei vain anna minun jäädä paikoilleni. Jatkan eteenpäin vaikka ryömimällä, koska ainoa asia minkä tiedän on se etten silti ole luovuttaja. Kuin ei olisi hetkeä ilman taistelua. Ei hetkeä hengittää. Ei hetkeä ilman jatkuvaa puolustautumista. Ei hetkeä että osaisin olla tyytyväinen, jatkan vain ikuista taistelemistani. Puolustan itse itseäni. On vain minä vastaan muut. Tunnen itseni heikommaksi kuin vastustajani kun tunnen sisällä näin paljon. Kuin sisälläni huokuva pelko haluaisi muuttua voitontahdoksi. Haluan olla kylmä ja tunteeton. Unohtaa. Mutta samalla muistaa sen kaiken, itkeä ja jatkaa elämää. Kunpa se olisikin niin helppoa. Taistelen silti, koska enää en luovuta. En ikinä. Väsyn ja keskittymiseni herpaantuu niin kuin ajatukseni, muutamassa sekunnissa ja yllättäen. Isku vasten kasvoja, yhtä paha kuin totuus. Olen maassa. Lyöty. Vaikeroin apua. Valheet kuin viillot jäävät kerrankin sisälleni ja huudan totuudet ulos. Kaikki hämärtyy. Kärsin. Mutta mikään kipu ei voita sisälläni vallitsevaa myrskyä.

"This is the last second chance
I'm half as good as it gets
I'm on both sides of the fence
Without a hint of regret
I'll hold you to it"~Playing God, Paramore

Kuin joku kaataisi minut maahan aina kun pääsen takaisin ylös.

Kuin minut yritettäisiin tukehduttaa, kuin yrittäen kadotuttaa kaikki vanhat arvoni ja periaatteeni.

Kuin kyyneleeni täyttäisivät minulta sisältä käsin, kun yritän saada selkoa ajatuksiini.

Kuin sisälläni palaisi, kun yritän väistää totuuden.

Kuin hiipuisi silmieni valo aina vähän kerrallaan, nytkin kun sydämeni rikkoutuu koko ajan enemmän.
Kuin sortuisin jokaisen heikon hetkeni jälkeen aina hiukan enemmän ja lopulta olen palasina lattialla.

Kuin olisi parasta vain unohtaa, mutten voi.

Kuin pitäisi kääntää toinenkin poski ja tyytyä kohtaloonsa.

Kuin kyyneleet eivät enää pysyisi sisälläni.

so here's everything, coming down to nothing

"But at times I get so scared
When I think about the previous
It was awesome but we lost it
And now we're standing in the rain
Nothing's ever gonna change"~7 Things, Miley Cyrus

 R.I.P. Got the Sunshine 22.6.2011

"Those who bring sunshine to the lives of others cannot keep it from themselves"

Päätin blogin nimenvaihdosta jo vähän aika sitten, piti vain keksiä uusi nimi ensin. Tekstejäni kun lukee ei näe sitä iloista puoltani. Ajatukseni sattuvat vain olemaan tälläisiä masentavia joita tänne kirjoitan. 'Never mind' yrittää vain viestittää siitä kuinka en saisi välittää ajatuksistani ja kuinka pitäisi jaksaa jatkaa eteenpäin. Joten jatketaanpa.

"I can almost see it
That dream I am dreaming
But there's a voice inside my head saying
"You'll never reach it"

Every step I'm taking
Every move I make feels
Lost with no direction
My faith is shaking"~The Climb, Miley Cyrus

 Elän liikaa omissa teksteissäni. Nyt huomion muutakin maailmaa ja yritän sitä ymmärtää. Hetket vierivät silmieni ohitse hidastettuna ja on pakko jäädä katsomaan lisää. Pääni sekoaa liiasta ajattelusta, tähänkö ollaan taas tultu? Havahdun todellisuuteen. Huomaan kaiken kuin hiekan valuneen sormieni ohitse. Soimaan itseäni ja tuntuu etten mahda asioille mitään. Itken, mutten saa kyyneleitä ulos. Vasta aamuyöllä sitten, kun mieleni sekoaa ja kaikki romahtaa, kun rupean ajattelemaan. Vielä hetkeksi pystyn sulkemaan mieleni ja pystyn näkemään todellisuutta missä elän, ennen kuin katoan loputtomaan tyhjyyteen, mielikuvitukseeni, ajatusteni valtakuntaan.

"I figured out
That you're nothin' that I thought you're about
You're just caught in a place
It's what time will erase in my heart

Yeah, you can't go back
It's all in the past
Guess you gotta laugh at it"~East Northhumberland High, Miley Cyrus

Nauran heti kun pystyn. Tunnen itseni mitättömämäksi ja turhaksi. Taas kerran olen lasilaatikossa. Näen ulos, mutta kukaan ei näe minua. Kuulen muitten puheet, he eivät kuule huutoani. Tunnen heidän mielialansa joita luen heidän eleistään, he eivät ikinä tule näkemään kyyneleitäni. Hakkaan seiniäni, mutta seinä on vakaa ja pitää minua vankinaan. En pääse ulos. Laatikkoni täyttyy sekavilla ajatuksillani jotka lentelevät ympäriinsä. Ne kasaantuvat. Kohta happeni loppuu. Lopulta tukehdun tuskaisen hitaasti kun en suostunut luovuttamaan.
        Mikä on tehtäväni, minne olen matkalla, mitä on tapahtunut? Kuin muistini olisi pyyhitty viime viikoilta, miten tässä näin kävi? Mieleni on täynnä kysymyksiä, muttei ole ketään jolle niitä voisin huutaa epätoivoisena. Silti en osaa sanoa elääkö sisälläni nyt vahvemmin toivo vai epätoivo. Haluaisin vain kadota, mutten voi. Kaikki tuntuu mahdottomalta. Kaikki tuntuu aivan liian suurelta.
        Kuin yrittäisin yhdistellä palapelin palojani yhdeksi kokonaisuudeksi. Tiedän jo valmiiksi sen olevan mahdoton tehtävä. Hikipisara vierähtää kasvoilleni, kuin aikani tikittäisi vieressä käskien käyttämään jokaisen hetken harkiten. Vielä muutama pala. Kuva alkaa muodostua, kuvassa on tekstiä. Lauseestani puuttuisi enää pari lausumatonta sanaa. Mutten löydä paloja. Kuva sumenee mielessäni. Kaikki pyörii. Kuin olisin pyörtynyt. En ikinä löydä palojani, vastaustani. Muut palaset lentävät seinään, niistä en välitä. Painan kasvoni käsiini. Toivon että joku muukin kannattelisi.
         Tunnen lukkojeni kohta pettävän, on pakko palata menneeseen ja miettiä. Aivan kohta.
Aikani tuntuu loppuvan. En tiedä miksi mutta tuntuu kuin pitäisi nauttia joka hetkestä kuin se olisi viimeiseni. Missä viipyy helpotus ja edes hetken rauha? Rajoitan itse omia mahdollisuuksiani, kuin olisi vaihtoehtoina vain kyllä tai pois pakeneminen. Sydämeni tykyttää lujaa rinnassani kuin yrittäen kertoa minulle jotain. Luulen että se kysyy aivan samaa mitä mielenikin; 'Miksi?' No siksi, en minä vaan tiedä! En kestä enää. Päässäni pyörii, kuin se ylikuumentuisi pian. Tekisi vain mieli huutaa ja hyppiä. Tekisi mieli huutaa ulos se kaikki mitä ajattelen ja hyppiä kaikkien silmille. En halua olla enää näin neutraali, näkymätön ja mennä virran mukana kiltisti. Ajatukset kuin kahleet ympärilläni kiristyvät jos edes ajattelen mitään kapinan tapaista ja silloin palaan heti takaisin pohjalle vaikeroiden kivusta. On pakko antaa kahleilleni valta, on pakko luovuttaa sen verran että saan edes henkeä. Tulisitpa avaamaan kahleeni.

take me anywhere you want

Haluan itkeä, haluan nauraa. Haluan kaatua, haluan nousta ylös. Haluan antautua, haluan taistella viimeiseen hengenvetoon. Haluan kostaa, haluan armahtaa. Haluan tuomita, haluan antaa toisen mahdollisuuden. Haluan kärsiä ja olla välittämättä siitä. Haluan unohtaa sen kaiken, haluan muistaa jokaikisen sekuntin. Haluan paeta tätä kaikkea, haluan jäädä juuri tähän. Haluan pysähtyä, haluan jatkaa matkaa. Haluan olla peloton, haluan pelätä kuin henkeni riippuisi siitä. Haluan olla rohkea, haluan olla heikko, jotta minut voitaisiin pelastaa. Haluan pitää kiinni, haluan päästää irti. Haluan olla selkeä, haluan olla arvoitus. Haluan olla ongelma, haluan olla ratkaisu kaikkeen. Haluan pitää jalkani maassa, haluan lentää. Haluan vihata, haluan rakastaa. Haluan olla toivoton, haluan toivoa parempaa huomista. Haluan olla mukana, haluan jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Haluan menettää, haluan pitää itselläni. Haluan olla oikeassa, mutta niin paljon enemmän haluan olla väärässä. Haluan elää tiedottomuudessa, haluan tietää kaiken. Haluan olla vapaa, haluan olla sidottu paikoilleni. Haluan olla kysymys, haluan olla vastaus, joka ratkaisee tämän kaiken. Haluan kasata itseni, haluan pysyä palasina. Haluan olla huolestunut, haluan olla näin varma kuin nyt, ennen hyppyäni tyhjyyteen. Haluan ajatella tämän kaiken olevan turhaa, haluan silti uskoa. Haluan kokea sen kaiken, haluan jättää väliin. Haluan sanoa kaiken mikä pursuaa minusta ulos, haluan pitää sen sisälläni ja kitua. Haluan puhua, haluan sulkea suuni ja olla näin vain hiljaa. Haluan kuulla totuuden, haluan säästyä siltä. Haluan nähdä tulevaisuuden, joka voisi olla mahdollinen. Haluan vain arvailla, mutta haluan tuntea sinut. Haluan kuolla, haluan elää kuin jokainen päivä olisi viimeiseni. Haluan antaa anteeksi, mutten voi. Haluan olla kylmä ja tunteeton, haluan katua. Haluan lopettaa tämän kaiken, haluan nähdä kuinka tässä käy. 

Kuin olisin aivan muiden vietävissä. Vastaan kaikkeen kyllä, hyppään mukaan ja en välitä miten lopulta käy. Näillä taphtumilla ei ole kuitenkaan mitään väliä. Kaikki tämä on vain sivujuonta minun seikkailuromaanissani ja janoan vain päästä itse mukaan omaan taisteluuni. Haluan urhoollisena seisoa kaiken tämän takana. Haluan sanoa ei. Ei ole muuta kuin taisteluuni. En välitä muusta. Millään muulla ei ole väliä. En tunne itseäni heikoksi, vaan raukkamaiseksi joka näkee kaikessa toivoa. Haluan nähdä sen valon ja palaa lopulta sen kirkkaudessa. Välipitämättömyyteni, kunnianhimoni, taistelunjanoni ja periksiantamattomuuteni tykyttävät rinnassani ja katson kylmästi huomiseen. Tunnen itseni vahvemmaksi kuin pitkään aikaan. Aika on paras lääke kipuun. Oikeasti en tiedä mitä sanoa, mitä tehdä, mitä ajatella, mutta nyt jatkan vain eteenpäin ja heitän lonkalta mielen mukaan yllättävien tapahtumien sattuessa eteeni. Olen liian väsynyt tähän, mutta silti heti valmis taisteluun omiensa puolesta. Jostain syystä tunteeni ovat aivan sekaisin. En tiedä olenko raivostunut vai iloinen, turhautunut vai onnellinen. Vie minut minne tahdot, seuraan sinua kuin eksynyt matkalainen, jolla ei ole muutakaan määränpäätä. Kaikki ympärilläni vain kertoo minulle siitä kuinka pitäisi antaa olla ja ottaa jalat alleen, mutta minä vain seison paikoillani ja en saa itseäni liikkeelle. Tunnen itseni typeräksi kun vain seison tässä ja odotan, vaikkakin sydämeni tykyttää lujaa kuin tietäen että kohta taas jotain on tapahtumassa. Tunnen muutoksen lähestyvän ja yritän rauhoittaa itseäni. Odotan sekaisin mielialoin ja mietin tulevaa. En tiedä onko mitään odotettavaa, mutten välitä. Tai valitettavasti välitän, mutta yritän tottua totuuksiin. On hankala edelleen tottua siihen että on niin paljon asioita joita en voi ennakoida. Sekoitin itseni omilla ajatuksillani. Ennen näin kuin tulevaan, tiesin mitä tulevan piti, mutta nyt kaikki näyttää yhdeltä suurelta sumuiselta mysteeriltä, joka odottaa ratkojaansa. Joskus vielä olen tuon sumun tuolla puolen ja olen onnellinen. Hulluutta tämä kaikki. Kuin olisin vainottu.

together 'cause I never gave up

"And it's a sad picture, the final blow hits you
Somebody else gets what you wanted again
You know it's all the same, another time and place
Repeating history and you're getting sick of it"~Change, Taylor Swift

Tunnen itseni tyhjäksi. Kuin olisin tyhjä kuori, josta sielu ja tunteet karkasivat pois jo kauan sitten. Tunnen itseni tunteettomaksi, mutten tiedä oikein miksi. Kuin olisin toivottoman heikko ja väsynyt jatkamaan. Kuin en välittäisi muusta kuin murheistani, vaikka niistäkin nyt vain kaukaisesti. Kuin muu maailma ja muut tapahtumani olisi mitättömiä sattumia, jotka vain vilahtavat silmieni ohitse kuin ohikiitävät maisemat. Kuin vaihtuvat tunteeni ja ajatukseni. Mikään ei ole pysyvää ja itsesuojeluvaistoni tykyttää yhtä lujaa kuin sydämeni. Kaikki uppoaa ympäriltäni ja paikat joilla seistä kuivilla alkavat loppua. Kohta hukun muiden mukana, mutta vielä hetken pystyn seisomaan huteralla alustallani huutaen avunhuutoja. 'Kukaan ei kuule sinua. Aivan turha huutaa. Kohtalosi on sinetöity.'  Ahdistaa ja sisäinen juoksutahtini nopeus kohoaa koko ajan. Kohta en enää vaan jaksa ja luovutan. Ajatus saa minut vihaamaan itseäni entistä enemmän ja pitämään itseäni säälittävänä luovuttajana. Aiheutan tätä itse itselleni. Tekisi mieli vain ravistaa itseni hereille tästä unelta tuntuvasta kertomuksesta ja tukahduttaa kaikki vanhat tunteet, sanat ja teot, pistää kaikki unohtamaan eilinen ja aloittaa aivan alusta. Alkaa oikeasti elämään.

En ole luovuttaja. Vaikka nyt tuntuukin vahvasti että muuta en nykyään keksikkään tekemistä. Mutten oikeasti ole luovuttaja, en ole ikinä ollutkaan. Aina olen taistellut ylpeänä itseni ja toisten puolesta. Ikinä en ole hyväksynyt kohtaloani, vaan väkisin ryhtynyt puolustukseen ja silloin asiat ovat päättyneet paljon onnellisemmin kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan. En ole suostunut päästämään irti, ennen kuin itse siitä liikaa kärsin ja kidun. Se sai minut tuntemaan itseni todella vahvaksi. Mihin tämä kaikki oma tahtoni on kadonnut? Ilman vastustamistani asiani olisivat niin erilailla. Olisin luopunut niin paljosta, niin tärkeistä asioista elämässäni, sellaisista asioista joita ilman en osaisi kuvitella eläväni. En ole päästänyt irti vaikka mikä olisi, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, mutta niitäkin katunut jälkikäteen niin paljon ja kärsinyt lisää. Mieluummin kärsin kun päästän irti. Nyt olen suostunut kompromisseihin, joita ennen en olisi harkinnutkaan. Olen pelännyt, vaikkei ole mitään pelättävää. Olen päästänyt suustani lauseita, joita en ikinä olisi uskonut kuulevan sanovani. Olen alistunut, jättänyt sikseen ja tuntuu kuin alkaisin nauttia siitä. Miten olen muuttunut yhtäkkiä tälläiseksi? Olenko väsynyt puolustautumaan? Kuin olisin nyt aivan eri ihminen kuin se pieni tyttö jolla oli vastalause kaikkeen, oikeasti kaikkeen, luokan hölösuu jonka suuta kukaan ei saanut suljettua. Tunnettu liukkaasta kielestään ja hänen silmissään loisti aina valo. Hänellä oli mielipide kaikkeen ja hän varmasti sen myös sanoi. Hän näytti tunteensa ja silloin kukaan ei säästynyt myrskyltä jonka hän purki sisältään. Oikea riitapukari, häntä vastaan ei kannattanut ruveta vastarintaan, olisit kuitenkin hävinnyt. Hän ei tuntenut sanan 'luovuttaa' merkitystä, kukaan ei yltänyt hänen vertaisekseen mutta silti kosto oli hänen lempipuuhansa heti väittelemisen jälkeen. Hän ei lannistanut mistään ja hän tarttui aina toimeen. Hän näki kaikessa toivoa. Hän oli innostunut kaikesta ja välitti, mutta oikealla tavalla. Hän jäi usein yksin, muttei se häntä estänyt. Hänellä oli unelmia, jotka sittemmin murskattiin. Hän oli väärinymmärretympi kuin nykyinen versionsa, mutta hän ei huomannut sitä, saati välittänyt siitä, hän jatkoi eteenpäin. Hänen elämäänsä ei kuulunut muuta kuin iloa ja nauruja. Tässä vaiheessa joku voisi sanoa että sellaista se lapsuus on mutta ei, se olin minä, oikea minä. Mitä sille pikkuihmisille oikein kävi? Hän kasvoi isoksi ja alkoi pelätä.

         Näen itsessäni silti niin paljon samaa kuin tuossa entisessä minässäni että meinaa kaipuu iskeä kuin kylmä vesi niskaan. Ja kyllähän tekstin seastakin tunnistaa tuttuja piirteitä, kuten kostonhimo, taistelutahto, liukas kieli ja ainainen jopa liika tunteikkuuteni. Toiveeni olisi kasvattaa sisälleni takaisin tuo pieni lapsi, jota kukaan tai mikään ei pysäyttänyt ja jatkaa elämää yhtä toiveikkaana eteenpäin kun hän, turhia murehtimatta. Tuon lapsen minähahmon minä tunnen. Tätä nykyistä muunnelmaa totuudesta en. Enkä haluakaan tuntea, koska se ei ole se kuka haluan olla. Haluan pitää itsestäni, niin kuin ennen. En halua olla massaa. Haluan olla väriläiskä mustavalkomaalauksessa. Haluan olla minä, en kukaan muu.

"And it's not theirs to speculate
If it's wrong and your hands are tough
but they are where mine belong and
I'll fight their doubt and give you faith
with this song for you

And you'll say don't you worry your pretty little mind
People throw rocks at things that shine
But they can't take what's ours
The stakes are high
The waters rough"~Ours, Taylor Swift

Kuin ympärilläni olisi oman muurin lisäkseni nyt rakentunut toinen muuri. Muuri rakentuu luottamuksesta, välittämisestä, ymmärryksestä, sinnikkyydestä, rohkeudesta, periksiantamattomuudesta, toivosta ja yksinkertaisesti ystävistä. Se muuri suojelee minua nyt lisävahingoilta ja näyttää turvallisemman tien huomiseen. Valaa toivoa ja uskoo minuun. Näyttää valoa pimeyteeni ja yrittää saada minut käsittämään ettei minun kaikkea tätä tarvitse kohdata aina yksin. Tietää miltä minusta tuntuu tai ainakin yrittää ymmärtää. Yrittää nostaa minua ylös, vaikka painan vastaan että haluaisin vielä jäädä kovaan maahan makaamaan. Lohduttaa ja auttaa kun en enää jaksa. Kuivaa kyyneleeni, ottaa minua kädestä kiinni ja jatkaa matkaa rinnallani huomiseen.

Ehkä sitten joskus näinkin.

Enää en silti tunne itseäni niin yksinäiseksi. Kuin pieni kipinä olisi nyt viimein saatu syttymään nuotiooni. Jota myös sanoilla usko ja toivo voitaisiin kuvata. Se kaikki johtuu tästä rauhasta ja hiljaisuudesta, mikä edelleen huokuu sekä ympärilläni että mielessäni. Mutta aivan kuin se yrittäisi nyt kertoa jotain aivan muuta sanomaa kuin ennen. Yritän kuunnella. Mutta ei mitään. Tässäkö se sitten oli? Ehkä olen tullut vain kuuroksi, mutta näköni ainakin on palautunut. Näen sen, näen sen selkeästi lähestyvän. Toivo. Pelastus. Helpotus. Jään odottamaan pelastusvenettäni, joka pian noukkii minut turvaan ennen hukkumista. Vaikka mitä tapahtuisi en palaa tähän pisteeseen enää. Ainakaan näitten syitten turvin. Ei ei, en sitä voi luvata. Tiedän liian hyvin itsekin että jonain päivänä asiat kääntyvät taas aivan ylösalaisin ja minun on pakko noudattaa painovoimaa ja palata tänne pohjalle. Mutta nyt ei ole sen aika. Nyt on minun aikani istua hiljaa, nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta, ennen kuin sydämeni hiljaa ja hitaasti tässä samalla lohkeilee läpikotaisin rikki. Kärsin, mutten välitä tai huomioi sitä nyt. Mutta vielä yksi asia; en vieläkään aio päästä irti ja enää en aio luovuttaa.

I want reasons for why things are the way they are

"I need a sign to let me know you're here
All of these lines are being crossed over the atmosphere
I need to know that things are gonna look up
'Cause I feel us drowning in a sea spilled from a cup
And losing sight of having dreams
In a world that what we want is only what we want until it's ours"~Calling All Angels, Train 

Tämän kirjoittaminenkin tuntuu tuskalta. Täydeltä tuskalta yrittää puristaa itsestään mietteitäni niistä asioista mitä pakoilen, pelkään ja mitä en kestä ajatella. Tuntuu että aina kun kirjoitan tänne itken kun luen omia tekstejäni ja ymmärrän asiat oikeasti vasta silloin. Nyt yritän väkisin raottaa ajatuksiani, jotka ovat lukkojen takana olleet jo neljä päivää. En halua avata niitä. Ilman asioiden liikaa ajattelua on niin helppoa. Huomaan etten ole murehtinut oikeastaan mitään, niin kuin ennen. En halua jatkaa tekstiä eteenpäin. Mutta kunnianhimoni ei kestäisi sellaista kolausta, joten raotan lukkojani ihan hiukan ja suljen ne sen jälkeen takaisin mieleni uumeniin. 

"Everyone knows that I'm ten feet under
Till you come along and brighten my day
Everyone knows that you kill the thunder
The roaring in my brain
You've given me the strength
To see right through the haze"~Shine, Hilary Duff

Synkät tosiasiat paljastuvat toinen toisensa jälkeen, mutta en ole kuulevinani niitä. Ajattelen vain että asiat voivat muuttua. Tunnen itseni typeräksi. Hyväuskoiseksi hölmöksi. Huijatuksi ja sinisilmäiseksi. Heikoksi, armahdetuksi ja unohdetuksi. Epätoivoiseksi ja säälittäväksi. Riippuvaiseksi ja mitättömäksi. Pieneksi, hennoksi ja pelokkaaksi. En halua enää pelätä. Tämä kaikki tuntuu pakkohoidolta. Kuin minut väkisin revittäisiin toisaalle, vaikka itse haluaisin istua paikoillani ja nauttia heikoista hetkistäni. Joita nykyään on aivan liikaa. Eilen huomasin että pystyn ajattelemaan kunnolla. Tuntuu ettei se enää satu. Olenko turtunut kipuun? Kuin asiat yrittäisivät näyttää minulle että olen väärässä, kaikessa mitä teen. Tunnen itseni voimattomaksi. Mikä järki jatkaa matkaa jos aina päädyn tähän samaan pisteeseen mistä aloitinkin. En uskalla ajatella, kuin silloin odottaisin iskua kasvoihin joko itseltäni tai joltain muulta. Äkkinäistä herätystä tosimaailman tapahtumiin. Kuin olisin lähtöviivalla. Juoksen juoksemistani, satutan itseäni aina vain jatkamalla juoksuani, sillä tiedän etten koskaan voi saapua maaliin ja huokaista helpotuksesta. Jospa jäisinkin nyt tähän juoksuratani viereen istumaan nurmelle, rauhoittumaan ja jatkaisin matkaani aivan toiseen suuntaan. En muista elämääni sellaisena. Kuin silloin olisin aivan yksin. Aika ennen tätä tuntuu kaukaiselta unelta, tyhjältä ja vaivattomalta. En halua lähteä. En ainakaan yksin. Kuin ei olisi muita vaihtoehtoja kuin tämä säälittävä räpiköintini. Kuin hukkuisin jos nyt luovutan. Mutta asia ei ole niin, siihen ajatukseen olen vain liikaa totuttautunut. Siihen että kulkisit aina vierelläni. Älä mene. Jos menet, tule edes välillä käymään. Älä unohda minua. Älkää kukaan unohtako minua vaikka tiemme risteävätkin tässä hieman. Polkumme ei ole vielä edes eronnut, mutta jollain sairaanloisella tavalla on jo nyt hirveä ikävä. Yritän heikosti yrittää ymmärtää ettei tämä ole loppu. Vaikka siltä se tuntuu.

"But they feel, like words to me
Stop thinking, you can run over me
If I can't see what's infront of me, it's a mystery
But then apparently things just ain't the same
And I'm ready for change"~Fading, Rihanna

Kaikki tuntuu minun syyltäni. Ehkä minä olen se syy. Mietin aivan liian usein; 'Oliko sekin minun syyni?'. Toistan mielessäni virheitä ja syitä, joilla vain sekotan päätäni. Kuin joillain tapaa silti olisin viaton tapahtumiin mitä ympärilläni sattuu tapahtumaan, vaikka sattuisin olemaan osasyyllinen siihenkin tapahtumavyöryyn. Jos olisin tehnyt toisin olisiko asiat erilailla? Totta kai olisivat, mutta tuo ikuinen kysymys on eräs niistä ainoista asioista jotka painavat mieltäni tällä hetkellä. Itken edelleen sen takia. Muuten mietin nyt vain kaikkea mitä olen ikinä sanonut tai tehnyt, niitä sanoja ja tekoja joita jälkeen päin kaduin ja valintojani jotka osoittautuivat lopulta vääriksi. Miksen huomannut virheitäni silloin? Mistä olisin ikinä tiennyt senkään tien johtavan näin reunalle? Silti soimaan koko ajan itseäni kuinka saatoin olla niin hyväuskoinen ja kuinka olen elänyt niin kauan turvallisessa ja samalla niin vääristyneissä tunnelmissa onnellisuudestani. Haluan kuulla sen syyn jonkun toisen suusta, miksi asiani ovat juuri näin kun ovat. Kestäisinkö kuulla sen? En ja ajatus saa minut tuntemaan sellaiseksi että olisin muille vain taakka, este, velvollisuus. Jollain tapaa sisälläni silti tiedän oikeat syyt, seuraamukset ja rangaistukset mutten ota niitä huomioon. Ehkä juuri siksi etten niitä voi kohdata. Parempi vain vihata itseään ja syyttää itseään, toisten sijaan. Mutta silti mietin miksi ja miten onnistun aina valitsemaan vaihtoehdoista sen väärän. Onko se vain huonoa tuuria vai aiheutanko tätä itselleni jotenkin? Miksi olen tälläinen liian varovainen, kuin pelkäisin ihmisiä mutta mistä se ajatus oikein on muodostunut alitajuntaani? Raastan itseni kappaleiksi miettimällä tälläistä. Kuin jokin tönäisisi minut toiseen suuntaan, jonne sitten jatkankin matkaani väsyneenä, vaikka tiedän että se toinen reitti olisi ollut se oikea. Miksi minulla on ominaisuus ainaisesti joutua ongelmiin? Vai kuvittelenko sen kaiken? Nyt lakkaan kuvittelemasta, jatkan eteenpäin, noukin mukaani toivonrippeet sirpaleitteni joukosta ja odotan mitä seuraavaksi tapahtuu. En halua enää jäädä jalkoihin tallottavaksi. En halua enää murehtia. En halua enää itkeä. En halua enää mennä mukana, haluan itse valita suuntani ja jatkaa matkaa omaan tahtiini. En halua olla näin heikko, varomaton, läpinäkyvä ja helposti haavoittuva. Nyt on minun aikani nostaa suojakilpi eteeni ja lähteä mukaan taisteluun. Tekisi vain mieli huutaa, hyppiä tasajalkaa ja riehua. En kestä tätä hiljaisuutta, vaikka se kertookin totuuden jota yritän väistellä kaikin mahdollisin tavoin. Murenen kun ajattelen kuinka paljon osaan listata heikkouksiani ja huonoja puoliani, mutta kasaan itseäni sitä mukaan kun yritän epätoivoisesti unohtaa menneet ja muistella hyviä asioita mitä minusta on joskus sanottu. Ne tuntuvat vain hiukan lohdulliselta tönäisyltä eteenpäin, että sen jälkeen jaksaisin jatkaa matkaa yksin. Mutten jaksa, en yksin.

"So we've been outnumbered, raided and now cornered
It's hard to fight when the fight ain't fair
We're getting stronger now from things they never found
They might be bigger but we're faster and never scared"~Change, Taylor Swift 

Kuin sieluni revittäisiin kahtia, kun yritän saada suuni auki ja puhua. Kuin sisällä oleva liekkini tukahdetuttaisiin äkkiarvaamatta, kun yritän hymyillä. Kuin rintaani työnnettäisiin puukko, kun tunnen itseni jälleen kerran hirveäksi ihmiseksi. Kuin minulta loppuisi happi, kun yritän selvitä tästä kaikesta kunnialla. Kuin palaisin sisälläni, kun yritän ajatella sitä mitä välttelen ajattelemasta. Kuin sydämeni murskattaisiin vielä enemmän palasiksi, kun kohtaan totuuden jota pakoilen. Kuin tikari pistäisi läpi keuhkoistani, kun yritän hengittää rauhassa. Kuin käpertyisin kokoon, kun ymmärrän että minusta puhutaan toisaalla. Kuin sokaistuisin tuskallisesti, kun yritän arvailla tulevaisuutta. Kuin pieni pala minusta kuolisi, tässä hiljaisuudessa, tiedottomuuden, kylmyyden ja tunteettomuuden tilassa. Entä jos en jaksa enää? En anna näiden asioiden häiritä vaan hiljaa vaikeroiden tuskasta jatkan hymyssä suin eteenpäin. Ja se tuntuu yhdeltä isolta valheelta. Vääristynyttä tämä kaikki. Kuvittelen liikaa. Tunnen itseni feikiksi, vaikka hymy onkin luultavasti se oikea tunteeni sillä hetkellä kun näet sen huulillani. Silti hymyily tuntuu vaikealta, vaikka se miltei itsestään ilmestyykin suulleni vaikka olisin huonolla tuulellakin. Kyyneleet ovat paljon helpompia. Kuin saisin näyttää miltä oikeasti tunnen sisälläni, ei sitä mitä vain sanon koska sanon aina kaiken olevan hyvin. Kuin sisälläni tulvisi ja helpottaa päästää se ulos. Mutta kukaan ei näe, joten onko sillä mitään väliä. Onko tämä kaikki turhaa? Ei minulle, minulle se on selvitymistä ja asioiden liikaa miettimistä. Mietin välittääkö kukaan. Minä ainakin välitän. Liikaa ja liian monesta. Mutta kukaan ei sitä tule ikinä näkemään niin kuin minä. Ja se saa oloni tuntemaan yksinäiseksi. Jollain tapaa vihaan sitä kovaa kuorta joka ympärilleni on muodostunut vuosien aikana. Haluaisin olla se joka itkee tv -ohjelmaa katsoessa ja melkeinpä jokaisen muunkin tilaisuuden sattuessa kohdalle. Jos minä itken, kaikki katsovat kammoksuen ja vierastaen, kuin olisin eri henkilö kuin ennen kyyneleitä. Muurissani alkaa olla aukkoja, alan vähitellen välittää liikaa taas muiden ihmisten mielipiteistä ja sen tunteen tunnistaminen ahdistaa. Yritän tilkkiä muurini aukkoja mutta samassa joku potkaisee lujaa muuriani kohti ja kaadun, pyörryn ja jään makaamaan yksinäisen linnani kylmille lattioille ja vuodatan oikeat tunteeni huutamalla ja itkemällä samaan aikaan niin että muurini vavisevat ja raikaavat totuuksia. Mutta kukaan ei niitä kuule. Vaikka haluaisin kuinka että kuulisi. Usein viime aikoina on tuntunut siltä että pyörryn kohta. Se on varmaan se tunne etten jaksa enää. En tiedä miten alkaa purkaa muurejani. Olen liian heikko ja helposti johdateltavissa. Tai siltä ainakin tuntuu, sen totuudenmukaisuudesta en osaa sanoa. Jospa vain romahdutan kaiken ympäriltäni yhdellä voimakkaalla iskulla? Kaikki alkaisivat näkemään minut, huomaamaan minut ja kuuntelemaan minua. Pelkään että silloin kukaan ei välitä. Ja silloin olisi se hetki että minä välittäisin aivan liikaa siitä ja pelästyisin sitä kaikkea. Lopulta masentuisin ja muurit vähitellen ilmestyisivät takaisin ympärilleni. Etten välittäisi liikaa ja näyttäisi tunteitani, jotta voisin tulla toimeen ihmisten kanssa. Jotta voisin hengittää ja jatkaa elämääni eteenpäin edes joten kuten.

Siinä yksi totuus, jota en itselleni haluaisi myöntää.

"did you ever stop to think, and forget to start again?"

""Pooh, promise me you won't forget about me, ever. Not even when I am a hundred."
Pooh thought for a little.
"How old shall I be then?"
"Ninety-nine."
Pooh nodded. "I promise," he said."

"I used to believe in forever. But forever's too good to be true.""Some smallest things take up the most room in your heart"

"Piglet sidled up to Pooh from behind. "Pooh," he whispered.
"Yes, Piglet?"
"Nothing," said Piglet, taking Pooh's paw, "I just wanted to be sure that you're here.""

"If ever there is tomorrow when we're not together.. There is something you must always remember. You are braver than you believe, stronger than you seem, and smarter than you think. But the most important thing is, even if we're apart.. I'll always be with you.""

"Tell me you'll never forget me because if I thought you would; I would never leave."

"They're funny things, accidents. You never have them till you're having them."

"It's always useful to know where a friend-and-relation is, whether you want him or whether you don't."

"It is hard to be brave, when you're only a very small."

"Those who are clever, who have a brain, never understand anything."

"I don't see much sense in that," said Rabbit. "No," said Pooh humbly, "there isn't. But there was going to be when I began it. It's just that something happened to it along the way."

"It's so much more friendly with two."

"When late morning rolls around and you're feeling a bit out of sorts, don't worry; you're probably just a little over eleven o'clock."

"Brain first and then the hard work."

"Rivers know this: there is no hurry. We shall get there some day."

"Sometimes, if you stand on the bottom rail of a bridge and lean over to watch the river slipping slowly away beneath you, you will suddenly know everything there is to be known."
"It is more fun to talk with someone who doesn't use long, difficult words but rather short, easy words like "What about lunch?""

"I wonder what Piglet is doing," thought Pooh.
"I wish I were there to be doing it, too.""

"Pooh and Piglet walked home thoughtfully together in the golden evening, and for a long time they were silent.
"When you wake up in the morning, Pooh," said Piglet at last, "what's the first thing you say to yourself?"
"What's for breakfast?" said Pooh. "What do you say, Piglet?"
"I say, I wonder what's going to happen exciting today?" said Piglet.
Pooh nodded thoughtfully.
"It's the same thing," he said."

"If you live to be 100, I want to live to be 100 minus 1 day so I would never have to live a day without you."

"You can't help respecting anybody who can spell tuesday, even if he doesn't spell it right; but spelling isn't everything. There are days when spelling Tuesday simply doesn't count."

"People who don't Think probably don't have brains; rather, they have gray fluff that's blown into their heads by mistake."

"You can't stay in your corner of the forest, waiting for others to come to you; you have to go to them sometimes."
"I thought it was once. But I suppose it isn't like that at all."

"If the person you are talking to doesn't appear to be listening, be patient. It may simply be that he has a small piece of fluff in his ear."

"The hardest part is what to leave behind, ... It's time to let go!""

"Don't underestimate the value of doing nothing, or just going along, listening to all the things you can't hear, and not bothering."

"Wherever they go, and whatever happens to them on the way, in that enchanted place on the top of the forest, a little boy and his bear will always be playing."

~Winnie the Pooh quotes, A. A. Milne

En halua ajatella. Laitoin ajatukseni lukkojen taakse mieleni takahuoneeseen ja heti on jo parempi olla. Hengittelen ja ihastelen ulkomaailmaa. Kuin olisin jäänyt niin paljosta paitsi pitkän aikaa. Silti odotan milloin joku juoksee ohitseni ja tyrkkää veitsen takaisin vanhaan haavaan ja alkaa kääntämään sitä vanhoissa arvissa. Aivan kohta. Se lähestyy jo. Aistin sen tietyn hetken olevan jo liiankin lähellä takanani hengittämässä niskaani ja odottamassa että keskittymiseni herpaantuu. Pelkään että joku huomaa arpeni, heikkouteni ja käyttää niitä väärin minua vastaan. Mutta vielä hetken haluan istua tässä paikoillani ja kuunnella hiljaisuutta. Joka katoaa yhtäkkiä ilman varoituksen sanaa. Kuin lasi putoaisi silloin kädestäni, rikkoituisi pirstaleiksi jalkoihini ja havoittaisi minua. Aion selvitä siitä kaikesta. Aion olla vahva, rohkea ja ennalta-arvaamaton . Aion kohdata sen kaiken pystypäin, urhoollisena. En aio perääntyä, alistua tai katsoa taakseni. Olen juuri nyt liian heikko edes vilkaisemaan menneeseen, joten ajatukset ovat paremmat lukkojen takana. Haluan murehtia vain ja ainoastaan turhia, pieniä ja mitättömiä asioita, unohtaa ne millä oikeasti olisi väliä. Olen liian iloinen, hauras ja varuillaan avatakseni lukkoja, vaikka otteeni lipsuu jo lasista pienien vaisujen ajatusten voimasta jotka tunteet tuovat aina uudestaan esiin mieleeni. Tiedän että lasi putoaa aivan kohta mutta haluan napata sen matkalta, ennen kuin se särkyy maahan odotetusti ja tiputtaa minut mukanaan maahan avaten kaikki lukkoni. Haluan jatkaa eteenpäin. Unohtaa. Haluan olla kuin Nalle Puh, päivä kerrallaan ihmetellen ja eläen hetkissä. Jokin vain huutaa mielessäni etten ikimaailmassa siihen kykene. Siksi vaivun jo nyt epätoivoon ja otan rikkalapion valmiiksi kätösiini, kun alan taas kohta siivoamaan omia pirstaleisia, mutkikkaita ja epätoivoisia sotkujani.

just talk yourself up and tear yourself down

How did I get you

I don't know how I did

But somehow now I do

You find another way to be

The highlight of my day

He whispers songs into my window

In words that nobody knows

I've got a way of knowing when something is right

I would have never known

That you run away now

We're not speaking

A simple complication, miscommunications lead to fallout

So many walls up, I can't break through

Makes no sense to me

'Cause constantly they're haunting me

As everyone's leaving

Never a moment of rest

I've be waiting for you ever since you've been gone

Something is wrong

And everything in me wants you back in my life

I just can't let you go

I just want it back the way it was before

We wrote a prelude to our own fairy tale

Wish I could just find a way that

You come back to me like

You would before you said it's not that easy

Felt like I couldn't breathe

Don't you know that it's not this hard?

I don't wanna feel your pain

When you swear it's all my fault

It's that nothing's wrong

Nothing kills more than think that

Is this the end of the road,

And do I have to let go?

Fast forward

You got me feeling like I'm nothing

You could just say you're sorry

Let's forgot everything

So many things I wish you knew

And I'm dying to know, is it killing you, like it's killing me

I don't know what to say since a twist of fate

When it all broke down

And this looks a lot like a tragedy now

I want a reason for the way things have to be

I need a hand to help build up some kind of hope inside of me

I can be a little selfish 'cause I don't wanna start all over 

I just wanna feel okay again

You held your breath

I'm still holding mine

So what do you think I would say?

You ask what's wrong with me

You never wanted to stay

I never wanted to say this;

'You made my frown turn upside down

I'm better off by myself

And now my worries are gone

But who says you're not worth it?'

Why you gotta be so mean?

I hope it bothers you as much as me

Pretending that I'm okay

Praying for a miracle

I won't give up if you dont give up.

~Taylor Swift; If This Was A Movie, Stay Beautiful, Mean, The Story Of Us
Adam Lambert, Can't Let U Go

Owl City, Hot Air Balloon

Hilary Duff, Where Did I Go Right?

Train, Calling All Angels

Paramore; Brighter, For A Pessimist I'm Pretty Optimistic, Ignorance

Miley Cyrus; See You Again, Start All Over, Been Here All Alone

like my nightmares that will never disappear

"What's my offense this time?
You're not a judge but if you're gonna judge me
Well, sentence me to another life

The same tricks that, that once fooled me
They won't get you anywhere
I'm not the same kid from your memory
Well, now I can fend for myself

This is the best thing that could've happened
Any longer and I wouldn't have made it
It's not a war, no, it's not a rapture
I'm just a person but you can't take it"~Ignorance, Paramore

En kestä ajatusta lopusta. Minkään. Ikinä. Kuin se pistäisi esiin kaikesta, kaikesta mitä kuulen ja näen. Mikään ei ole enää samanlaista, kuin minut olisi riistetty elämästäni mitä elin. Kuin olisin saanut potkut omasta elämästäni. Myöhästyin oman tarinani esityksen koekuvauksesta, eikä minua valittu osaan. Heitetty toiseen tarinaan ilman selityksiä, ilman armoa ja nyt pitäisi jatkaa eteenpäin tätä toisen elämältä tuntuvaa satua. Kuin pitäisi kirjoittaa kaikki uudestaan, miettiä kaikkea tarkemmin ja harkita asioita pitempään. Enkä sitä jaksaisi. Kaikki on uutta. Pienet jäänteet menneisyydestä pistävät esiin kuin valhe totuuksien joukosta ja ne satuttavat kuin puukot selässäni. Miksei kaikki voinut mennä niin että en tuntisi itseäni nyt näin kovin onnettomaksi, mitättömäksi, riippuvaiseksi, rikkinäiseksi ja yksinäiseksi? Liikaa tapahtuu liian äkkiä. Kuin olisin jäänyt junan alle vaikken edes nähnyt sen tulevan. Kuin olisin kokenut viime aikoina aivan liian monta loppua. Kuin minusta viillettäisiin pala jokaisen lopun mukana, jokainen olisin ottanut palan minusta menneessään, sitten kauas tai lähelle. Jotkut ottavat isomman palan, jotkut pienemmän. Jotkut vain kuin viiltävät haavan pelotellessaan heikkoa mieltäni uhkailullaan karata pois ja juosta pakoon tätä kaikkea. Pelkään yksinjäämistä. Saisinko minäkin juosta? Kantavatko jalkani vielä? Miten oikein kestän tätä? Miten voisin kestää enää enempää? Olen silvottu. Joka puolella itsessäni näen ruhjeita ja haavoja, heikkouksiani joitten lista vain kasvaa. Vähän vielä niin hajoan taas eteenne palasiksi.

Your lies are bleeding through your teeth
And your eyes are the only ones filling me
Your promises never really meant a thing
But they flew from your lips, so easily"~Stay Away, Paramore

En ymmärrä. En ole ymmärtänyt pitkään aikaan oikein yhtään mitään. En ymmärrä miksi tunnen olevani niin vastuussa, niin syyllinen ja niin katuva. En ymmärrä miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi. Tai miksi kaikki tuntuu niin monimutkaiselta. Vaikkei asiat oikeasti varmaan edes ole niin. Kuvittelen taas liikaa, omat ajatukseni ajavat minut nurkkaan. Ahdistun ja haluan luovuttaa. Kuin köyteni olisivat aivan solmussa mytyssä edessäni. Minun pitää saada solmut auki ennen kuin voin jatkaa kipuamistani ylöspäin. Kuin ylhäällä minua odottaisi jotain. Tulevaisuus. Jota en tahtoisi kohdata. Haluaisin asioiden pysyvän juuri näin, en haluaisi turhia isoja muutoksia jotka vain helposti vievät minulta jalat alta. Ei se määränpää vaan se matkanteko. Voisinkohan vain oikein hitaasti aikaa kuluttaen alkaa availemaan solmujani ja voisinko nyt yrittää nauttia tästä hetkestä? En, koska en osaa olla tyytyväinen ja en voi vaikuttaa ajankulkuun vaikka haluaisinkin. Voi kuinka usein itkenkään vanhojen aikojen perään ja kuinka haluaisin asiat niin kuin ne olivat silloin joskus. Eivät asiani nytkään mitenkään hirveän huonosti kai ole, mutta en osaa iloita tästä kun jään ajattelemaan ja haaveilemaan menneitä. Millon voisin viimein päästää irti? Heittäydyn vaikka tyhjän päälle jos saan vain jättää ikuisesti minua vainoavan menneisyyden taakseni. Mutten halua, en kykene, tunnen itseni heikoksi sen takia. Haluan kärsiä, haluan muistella vanhoja, turhautua, nauraa, itkeä, hakata päätäni seinään, iloita ja lopulta masentua. Kaikki se sen vuoksi etten osaa jättää asioita sikseen, en osaa olla niin että asiat rullailevat omalla painollaan ja en pysty luopumaan muistoista. Ja nyt mietitte miksi pitäisikään luopua rakkaista muistoistaan? Niin, minun tapauksessani siksi että ne muistoni eivät ole niin rakkaita, ne syöksevät minut alas kuin vailla toivoa huomisesta, alan liikaa elämään muistoissani ja en ikinä pysty siksi jatkamaan kunnolla eteenpäin. Haluaisin vain nukahtaa. Mutten uskalla, uneni eivät auta asioita, vain pahentavat oloani ja mietteitäni. Mutta jos aamulla heräisinkin ja saisin aloittaa alusta, oikeasti, kaiken. Liian hyvää ollakseen totta.

"Open your eyes like I open mine
It's only the real world, life you will never know
Shifting your way to throw off the pain
Well, you can ignore it, but only for so long

Won't come any closer
You've got to reach out a little more
More, more, more, more

You look like I did
You can't tell me to heal
And it hurts remembering
How it felt to shut down"~Careful, Paramore

Olen usein miettinyt miltä tuntuisi menettää muistinsa. Jos joutuisi aloittamaan alusta, oikeasti. Jos toinen henkilö kuvailisi kaikki erilaiset suhteet ystäviisi ja tuttaviisi uudestaan. Miltä se tuntuisi? Tyhjältä. Yksinäiseltä. Hölmöltä. Helposti harhaanjohdettavalta. Petetyltä. Vähän niin kuin minusta tuntuu nyt. Kuin istuisin pimeässä huoneessa eikä kukaan tarjoudu sytyttämään valoja. Kuin kukaan ei tarjoaisi kättään auttaakseen, kun olen horjahtamassa alas. Kyynel vierähtää ja viilentää kasvojani, kun istun hiljaa yksin tässäkin yössä ja tuijotan ikkunasta ulos tyhjyyteen. Kuin joku yrittäisi koko ajan vangita minut ja yritän juosta pakoon mutta se ei vain onnistu, aina minut saadaan kiinni. Kuin minut vietäisiin minua varten tehtyyn vankilaan ja vangittaisiin paikoilleen, yritettäisiin takoa järkeä päähäni ja yritettäisiin muuttaa väkisin kaikin mahdollisin tavoin. Rimpuilen, vastustan ja niin minut köytetään kiinni tuoliin ja käteni solmitaan yhteen. Itken ja huudan, kukaan ei ymmärrä ja niin suuni sidotaan. Kyyneleet virtaavat kasvoillani ja yritän anoa anteeksiantoa, vaikken edes tiedä mitä olen tehnyt, kadun silti ja en osaa muuta kuin pyytää anteeksi. Pimeän vankilani ovi sulkeutuu ja tunteeton kiduttajani lähtee sanaa sanomatta hymy huulillaan, en ehtinyt edes tunnistaa hänen kasvojaan. Oveni avautuu rakoselleen aina vähän väliä, mutta ihmiset tyytyvät katselemaan kauempaa, yrittävät jotenkin auttaa huutamalla neuvoja, mutta eivät silti ikinä tule sisään ja vapauta minua. Kuin kuulisin pääni sisällä naurua. Huudan naurulle takaisin suoraa huutoa, sisäisesti, koska ulkoisesti se olisi turhaa. Kukaan ei kuule. Tämänkö siitä sain kun pystytin ympärilleni tuon muurin, tuon katkeruuden ja pelon muurin joka sulki suuni silloin joskus etten puhuisi itsestäni? Mitä jos haluaisin purkaa tuon muurin nyt? Yksi tiili kerrallaan. Pääsisikö joku silloin avaamaan siteeni ja vapauttamaan tämän ikuisen vangitun sielun? Se on vasta alku miljoonista asioista. Tuolla saisi ostettua ehkä juuri ja juuri suuni auki, mutta ikuisesti jään vankilani sisäpuolelle vangiksi miettimään yksin pimeään; 'Miksi?'

at the edge

       Kuin olisin dominopalikka, pienestä hipaisusta kaatuu koko rivistöni. Kuin olisin tuuliviiri, käännän suuntaani pienenkin tuulen ansiosta. Kuin olisin hiekkaa, jota pienikin henkäys pöllyttää eri suuntiin, joka ei ikinä pysy paikoillaan. Kuin olisin jumiutunut lelu, joka ei mahda liikkeilleen mitään. Kuin olisin sidottu, että rauhoittuisin mutta jatkan rimpuilua viimeiseen hengenvetoon. Kuin olisin kiltti, enkä sille voi mitään. Kuin olisin hiljennetty, jotta kukaan ei huomaisi mitään erityistä. Kuin olisin mieliteko, joka käväisi mielessä. Kuin olisin opetus muille, miten voi käydä kun valitset väärin. Kuin olisin elävä todiste, unelmat satuttavat mutta jättävät henkiin. Kuin olisin onni, joka odottaa löytäjäänsä. Kuin olisin huomionosoitus, jota en unohda. Kuin olisin helpotus, jota ei saa koskaan kokea. Kuin olisin väärinymmärretty, joka yrittää epätoivoisesti tulla ymmärretyksi. Kuin olisin hiljaisuus, jota kukaan ei riko. Kuin olisin palkinto, liian kaukainen saavuttaa. Kuin olisin höyhen joka putoaa, en mahda putoamiselleni mitään vaan se on tuskaisen hidasta. Kuin olisin kärsimys, joka kohdattava joka päivä. Kuin olisin neuvoton, ei ole mitään mitä voisin enää tehdä. Kuin olisin kiitollinen, kaikesta pienestä ja mitäänsanomattomasta. Kuin olisin sanaton sopimus, josta muut eivät tiedä. Kuin olisin vannottu, pysymään kurissa tällä tavoin loppuun asti. Kuin olisin itku, jota kukaan ei näe. Kuin olisin ne kaikki miljoonat valinnat elämässäsi, joista aina valitsee juuri sen väärän vaihtoehdon. Kuin olisin tyhjä kuori, josta joku on varastanut sisällön. Kuin olisin turha, kuka minua tarvitsee? Kuin olisin kynttilä, joka lopulta leviää käsiin. Kuin olisin sulkeutunut, kuin pistaasipähkinä jota ei saa auki ja raivospäissään se sitten heitetään pois. Kuin olisin jyrkänne, mistä kukaan ei haluaisi vapaaehtoisesti tippua. Kuin olisin rohkeus, joka katosi. Kuin olisin sateenkaari, jonka aarretta kukaan ei tule löytämäään. Kuin olisin tehtävä, mahdoton suorittaa ja aina yhtä hankala. Kuin olisin ote, joka lipsuu. Kuin olisin virhe, johon aina lankeaa uudestaan ja uudestaan. Kuin olisin nappi, jota painamalla kaikki räjähtää taas palasiksi. Kuin olisin karu totuus, jota ei haluta kohdata. Kuin olisin ongelma, niin mutkikas ettei kukaan edes yritä ratkaista. Kuin olisin pettymys, jota kukaan ei halua kokea. Kuin olisin harhautus, kärsin jotta muut voivat jatkaa eteenpäin. Kuin olisin suunnitelma, jota ei toteuteta. Kuin olisin julma, tai niin minulle ainakin uskotellaan. Kuin olisin aliarvioitu, kukaan ei usko minuun. Kuin olisin ennakoimaton, kukaan ei näe seuraavaa liikettäni tai sanaani. Kuin olisin lause, jota en ikinä sano ääneen. Kuin olisin väsynyt, enkä jaksa enää jatkaa. Kuin olisin luovuttaja, joka antoi periksi kaikessa ja jäi tyhjän päälle. Kuin olisin vahva, mutta sitä vain uskottelen itselleni ja muille. Kuin olisin epäröivä, mietin jokaisella askeleella kannattaisiko ottaa jalat alle ja paeta. Kuin olisin askel, jonka haluaa astua. Kuin olisin näky tulevaisuudesta, jonka haluaisin nähdä onnellisena. Kuin olisin kylmä hiki, joka nousee aina pintaani. Kuin olisin mielikuvitus, jolla ei ole rajoja. Kuin olisin mietintä, jota ei ikinä saa päätökseen. Kuin olisin sinä, ymmärrän liiankin hyvin. Kuin olisin saavutus, jota kukaan ei ikinä tule saavuttamaan. Kuin olisin vääryys, jota kaikki kauhistelevat, välttelevät ja minne lopulta joutuvat. Kuin olisin oikeus, liian hyvää ollakseen totta. Kuin olisin musta aukko, joka imaisee kaiken toivon. Kuin olisin unohdettu, jätetty omaan arvoonsa. Kuin olisin kukka, joka odottaa aukeamistaan, ellei kuihdu ennen sitä. Kuin olisin vuodattamaton kyynel niin monien silmillä, koska ei kehdata itkeä. Kuin olisin kohtalo, määrätty ennalta epäonnistumaan. Kuin olisin aika, joka käy vähiin. Kuin olisin elämänilo ja -halu, jotka hiipuvat loppuun. Kuin olisin aave, kummitus, henki, senkö takia kukaan ei minua huomaa? Kuin olisin tuomittu, joka odottaa rangaistustaan. Kuin olisin kaikki arvoni, jotka katosivat kuin tuhka tuuleen. Kuin olisin kompassi, joka näyttää aina samaan ja väärään suuntaan. Kuin olisin se tunne kun tiedät hävinneesi, en ikinä jätä sinua rauhaan. Kuin olisin kauna, jota ei voida unohtaa. Kuin olisin valokuva, jota kukaan ei uskalla katsoa. Kuin olisin aarre, jonka joku jo vei mukanaan. Kuin olisin häkissä, jonka avaimet joku varasti. Kuin olisin maali, jonne kukaan ei saavu. Kuin olisin tuoksu, joka ei katoa muististani. Kuin olisin jotain aivan liian yksinkertaista, mutta kukaan ei sitä ymmärrä. Kuin olisin pakomatka, johon kaikki haluavat tarpeen tullen tarttua. Kuin olisin mitätön, minkä vuoksi elän? Kuin olisin projekti, joka ei tule ikinä valmiiksi. Kuin olisin hetken mielijohde, jonka ansiosta heittäydyit kaikkeen tähän. Kuin olisin ajatus mikä saa sinut hakkaamaan päätäsi seinään, ärsyttävä ja turhamainen. Kuin olisin tässä tilanteessa aina ja ikuisesti, vaikka toivonkin sitä. Kuin olisin omatunto, joka ei anna rauhaa. Kuin olisin teko, jota kadutaan jälkikäteen. Kuin olisin rukous, taianomainen ja vaiettu. Kuin olisin uni, jonka näen jälleen kerran. Kuin olisin painajainen, joka ei jätä minua rauhaan. Kuin olisin tunteikkuus sisällä, jota kukaan ei halua paljastaa. Kuin olisin ne kaikki lauseet, jotka kaikuvat pääni sisällä. Kuin olisin ne kaikki salaiset merkitykset, jonka arvon vain minä ymmärrän. Kuin olisin vaihtoehtoinen loppuratkaisu, jonka haluaisi aina valita karun totuuden sijaan. Kuin olisin sotilas, se pelkuri joka pakoilee tehtäväänsä. Kuin olisin pettymys, jota kukaan ei lue kasvoiltani. Kuin olisin kysymys huulillamme, joka ei kanna korviin kuultavaksi. Kuin olisin unohdettu, jotta voisimme jatkaa eteenpäin. Kuin olisin kaikki ajatuksesi, et pääse minusta ikinä eroon. Kuin olisin keskustelu, jota ei ikinä voida todistaa todeksi. Kuin olisin neula heinäsuovassa, valmiiksi luovutettu tehtävä. Kuin olisin valo pimeydessä, jotta jakasaisin jatkaa vielä eteenpäin. Kuin olisin laki, pakollinen ja mahdoton kiertää. Kuin olisin syyllisyys, joka luikertelee uhriensa sisälle ja kavaltaa nämä sisältä käsin. Kuin olisin kohde, jota kaikki haluavat tutkia. Kuin olisin kone, joka kadotti työtehtävänsä. Kuin olisin yön hämärä, joka ei ikinä näe päivänvaloa. Kuin olisin täysin tunteeton, mutta kun en ole. Kuin olisin ymmärrys, jonka näkee pelkästä katseesta. Kuin olisin timantti, jonka oikeaa arvoa kukaan ei tajua. Kuin olisin ilma, jota me molemmat hengitämme. Kuin olisin taivaankansi, joka todistaa muiden onnenhetkiä. Kuin olisin valmiiksi muotoiltu sanarykelmä, jota ei uskalleta sanoa. Kuin olisin jotain painovoimaa vastustavaa, yritän lentää mutten siihen kykene. Kuin olisin kuoleman rajamailla, huudan armoa että joku lopettaisi tämän kaiken. Kuin olisin tavallaan jo kuollut, tuntuu ettei pahempaa voisi enää tapahtua. Kuin olisin rikollinen, aina pakenemassa vastuuta ja seurauksia. Kuin olisin viimeinen pisara, joka on jo vuodatettu. Kuin olisin katkeruus, joka kalvaa sydäntä sisältä käsin. Kuin olisin sanaton ymmärrys, syystäkin yliarvostettu. Kuin olisin masennus, joka valitsee uhreikseen ne vahvimmat yksilöt. Kuin olisin harhakuva, jota kukaan ei näe koska katoan näkyvistä miltei aina kun joku yrittää lähestyä. Kuin olisin lintu, joka lensi jo pois. Kuin olisin läsnä, vaikka olen kaukana. Kuin olisin vapaa, vaikka olen vangittu. Kuin olisin raukka, joka ei osaa muuta kuin pelätä. Kuin olisin säälittävä, joka pelkää liikaa tulevaa. Kuin olisin vastavoima, joka hiljalleen hiipuu. Kuin olisin pelien 'Game Over', ennalta tiedettävä päätös uurastuksen jälkeen. Kuin olisin este, ettei kenenkään muunkaan matka olisi turhan helppo. Kuin olisin vääristynyt, jos tämä kaikki onkin vain mielikuvitustani? Kuin olisin selitys, jota kaikki odottavat kuulla. Kuin olisin päätös, joka kytee sisälläni. Kuin olisin ajatus, jota en suvaitse muodostuvaksi. Kuin olisin salaisuus, jonka on parempi jäädä salaisuudeksi. Kuin olisin toive, joka ei ikinä näe tähdenlentoaan. Kuin olisin toivo, joka sykkii hiljaa sydämessäni ja yrittää rauhoittaa minua. Kuin olisin epätoivo, joka vain vahvistuu hetki hetkeltä sisälläni. Kuin olisin jokainen hymy ja nauru, joka pakottautuu kasvoillesi. Kuin olisin velvollisuus, joka on vain pakko suorittaa. Kuin olisin vapaaehtoinen velvoite, joka ei olekaan vastenmielinen niin kuin on pelännyt. Kuin olisin totuttu rutiini, joka kaipaa uusimista. Kuin olisin ikuinen taistelija, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Kuin olisin uhka, jota kaikkien olisi paettava. Kuin olisin pistävä kaipuu, jonka olemassa olosta en tiennyt. Kuin olisin pitkävihaisuus, joka ei ikinä unohda. Kuin olisin viha, joka on sammunut. Kuin olisin määrätietoisuus, joka on katoamassa. Kuin olisin riippuvainen, heikompi hetki hetkeltä. Kuin olisin virne kasvoillasi, jonka haluaisin aina nähdä. Kuin olisin pieni vale joka livahtaa suustani, aina kun hetki on oikea. Kuin olisin rauha, joka katosi merenpohjaan. Kuin olisin taistelu, joka jatkuu vaikka se jo loppui. Kuin olisin tuska, joka tappaa hitaasti ja kivuliaasti. Kuin olisin luulo, joka osoittautuu aina vääräksi. Kuin olisin kaukainen unelma, joka murskattiin pirstaleiksi. Kuin olisin kadonnut avain lukostasi, joka avaisi tien onneen. Kuin olisin lukko, jota kukaan ei onnistu avaamaan, joka pidättelee totuutta kaikin tavoin. Kuin olisin kuiskaus, jota kukaan muu ei tule ikinä kuulemaan. Kuin olisin satu, ulkoa opittu ja aina samanlainen. Kuin olisin häpeä, josta en pääse eroon. Kuin olisin rikkinäinen, jota kukaan ei onnistu saamaan kasaan monien yritystenkään jälkeen. Kuin olisin pelko sisimmässäni, jota en ikinä tule kuulemaan toisen suulta. Kuin olisin tapahtuma, minkä olemassa olosta kukaan ei saa ikinä kuulla. Kuin olisin sattuma, joka sai aikaan jatkuvan putoamisen. Kuin olisin stragedia, joka ei ikinä toimi. Kuin olisin tulevaisuus, joka murskaa viimeiset toivonkiteet ihmisten sydämistä. Kuin olisin menneisyys, vaiettu, salattu, unohdettu, hävetty. Kuin olisin ne miljoonat rikotut unelmat, joista kukaan ei saa tietää. Kuin olisin halaus, varma, hellä ja onnellinen. Kuin olisin katse, jota en osaa tulkita. Kuin olisin kylmä väre, joka kulki lävitsemme mutta mitä muut eivät huomanneet. Kuin olisin varjo, joka pitää valosta. Kuin olisin kylmyys sisälläsi, joka ei välitä. Kuin olisin ajatustenlukija, mutta se jää kai vaan haaveeksi. Kuin olisin aina se joka satuttaa, vaikken tee sitä tahallani. Kuin olisin aina ja ikuisesti se yksi sana; 'Anteeksi'. Kuin olisin itse katumus, mutta silti minua ei armahdeta. Kuin olisin sanonta; 'Kyllä se siitä.', toisten suilla. Kuin olisin tarina, jota ei ikinä löydä kirjan sivuilta. Kuin olisin ele ja ilme, jota kukaan toinen ei nähnyt. Kuin olisin hetki, jota en ikinä unohda mutta sinä unohdit jo. Kuin olisin paha teko, joka ei tavallaan paina omatuntoani vaan kuihduttaa sisältä. Kuin olisin miljoonat sanat, jotka pursuavat minusta ulos ja täyttävät mieleni tuskaisilla unelmilla. Kuin olisin aina se joka kuuntelee muita, mutta kuka kuuntelisi minua? Kuin olisin se joka ymmärtää muita, muttei itseään. Kuin olisin kirjan sivuhenkilö, joka ei ikinä pääse parrasvaloihin. Kuin olisin näkymätön kolmas osapuoli, joka katsoo vierestä muiden elämäniloa. Kuin olisin tunne, joka tukehdutetaan väkisin. Kuin olisin se tunteesi että välität, et voi minua olla myöntämättäkään. Kuin olisin vetoa toista kohtaan, jota et voi kieltää. Kuin olisin totuus, jota en halua kohdata. Kuin olisin loppu, jonka tiedän päättyvän onnetttomasti. Kuin olisin pisto sydämessäni, jonka syyn tiedän aivan hyvin. Kuin olisin sydämeni, vahva, voimakas ja silti palasina. Kuin olisin, ystävä? Kuin olisin järkeni menettänyt, tämä kaikki tuntuu typerältä päiväunelta, mistä en ikinä halua herätä. Kuin olisin tuuliajolla ja liian heikko tarttumaan mihinkään kestävään ja jäämään paikoilleen. Kuin olisin vapaaehtoisesti heittäytymässä jyrkänteeltä ja toivon että joku minut pelastaisi ennen kuin ehtisin sen tehdä. Kuin olisin laiturin reunalla, haparoin ilmaa kun olen jo miltei putoamassa, mutta käsi toisessa kädessäni ei millään päästä irti vaan puristaa lujempaa ja niin katoan pinnan alle, mutta nousen ylös nauraen ja samalla vihaisena. Aivan uutta ja helpottavaa ponnahtaa pintaan, eikä jäädä syvyyksiin. Olen jännittynyt ja varuillaan. En välitä. Ja en silti osaa olla muuta kuin onnellinen tästä kaikesta.

         Kuin olisin aikamatkaaja. Näen sekä hyvät että pahat tapahtumat mielessäni aina kun suljen silmäni. Näen ne kuin muistikuvafilminä kiitävän silmieni ohitse. Matkaan hetkiin ja unohdan nykyhetken. Tulen takaisin, yritän lentää, jään maahan makaamaan enkä jaksa enää nousta ja itken kyyneleeni kylmään katuun. Sitten nousen istumaan, kuivaan kyyneleeni hihaan ja pää sekaisin jään istumaan kiveyykselle, tuijottamaan tyhjästi eteenpäin ja odottamaan jotain mikä ei ikinä saavu.

that damn thing's called destiny

Rakastan salaperäisten kuvien lisäämistä tänne, joten alussa mietin että olisin laittanut tähän postaukseen vain nuo kuvat, sillä mielestäni ne kertovat kaiken kohtalosta. Joka onkin päivän aiheeni. Jälleen kerran. Mutta tottakai haluan kirjoitella mielipiteeni ja ajatukseni noiden ehkä vähän mitäänsanomattomien kuvien takana. Niin kohtalo. Tänään tuota ikuista mysteeriä pohdin, jonka kanssa kamppailemme päivittäin. Tai ainakin minä painin. Jos pitäisi selittää mitä kohtalo oikein on, mitä siinä sitten sanoisi? Minä sanoisin että jollain tavalla tapahtumat ja asiat oli ennalta määrätty näin. 'Määräytynyt tulevaisuus'. Mietin usein onko sellaista asiaa kuin kohtalo olemassakaan. Jos se onkin pelkkää satua. Tai että kaiken takana olisi jälleen kerran Jumala. Mutta vahvasti silti uskon että on olemassa jokin joka on määrännyt tapahtuman kulun tai jokin joka saa sinut tekemään jotain. Useinkaan kun en ajattele ennen kuin sanon tai teen, mietin jälkikäteen mikä sai minut niiin tekemään. Kuin minut olisi tönäisty mukaan tuohonkin tapahtumasarjaan. Mikä sai minut eroamaan sinusta? Mikä sai sinut vaihtamaan suuntaa? Kuin käsien kosketus. Yritämmekö saada käsiämme takaisin yhteen vai näyttääkö kuva vain sen kuinka ne menevät koko ajan kauemmas toisistaan? Yritämme liikaa. Aina kaikessa. Ja niin kädet jäävät puolitiehen. Jokainen näkee kuvan omalla tavallaan, sitten positiivisena tai negatiivisena. Kuka sitten tarttuu käteeni kun tipahdan? No se toinen käsi jota kuvassa ei näy, joka on ollut kiinni toisessa kädessäni lujaa kaiken aikaa ja pitänyt kiinni, kannatellut. Mutta eikö olisi parempi olla jos olisi kuin turvaverkosto, että myös se toinen käsi saisi viimein tavata parinsa? Että toisessa kädessä toinen käsi saisikin otteen ja ettet varmasti luisuisi takaisin alas. Ei aina tarvitse sitä toista, jos tietää ja elää siinä varmassa tunteessa että se toinen käsi on ja pysyy.

Tunnen muuttuneeni ihmisenä viime kuukausien aikana. En tunne olevani enää yhtään se sama heiveröinen tyttö, joka syksyllä itki kohtalon aiheuttamaa ivaa. Tunnen silti olevani kohtalon heiteltävissä, kuin kohtalon lempikohde. Jälleen kerran katsotaan vierestä ja ihmetellään kuinka kauan tuo heikko ihminen jaksaa tätä kannatella. Mutta kaikkea ei vain ollut tarkoitettu jatkuvaksi. Ja niin se tarina sai katkeran lopun. Minä olen kuin tyttö juoksemassa pois. Mitä tunteita kuva minussa herättää? Samalla hiukan vihaa, katkeruutta ja kylmyyttä. Samalla niin paljon enemmän surua, myötätuntoa ja sääliä. Ketä kohtaan? Sinua vai minua? Siihen en osaa vastata kuin että molempia. Etenkin myötätuntoa sinua kohtaan, mutta se kaikki oli osa omaa valintasi. Olinko vain este joka hidasti sinua tulevalla matkallasi? Tunnen kuvasta etenkin surua, siitä että tämän kaiken ei olisi tarvinnut loppua ja siitä ettet enää ikinä tule sanomaan minulle aidosti välittäväsi minusta. Sääliä sinua kohtaan, menetit samalla kasvosi kun käänsit takkisi. Menetit nimesi ja arvokkuutesi. Nyt sinusta puhutaan kuin onnettomasta lopusta, kuin menehtyneestä ystävästä joka ei enää ikinä palaa luoksemme. Oliko sekin kohtalon aiheuttava koettelemus elämässäni? Testattiinko taas kerran kauan kestän mukana ennen kuin lasken irti. Kuin olisin alunalkaen tiennyt loppuratkaisun, mutta enhän voinut mitenkään arvata sen olevan mitenkään tälläinen. En olisi ikinä lähtenyt mukaasi jos olisin tiennyt. Olisin säästynyt niin monilta kyyneliltä, riidoilta ja etenkin itseni soimaamiselta. Tunnen tämän kaiken olevan edelleen minun vikani. En olisi ikinä totuttautunut siihen tunteeseen että olit ainoa joka välitti, jos olisin tiennyt tämän luvun olevan viimeisemme. Kuka olisi uskonut että lasken irti niin nopeasti ja jään tyhjän päälle vapaaehtoisesti. Osaan minäkin yllättää, et ole ainoa.

Kohtalon pilkkaa. Kaikki tämä. Miten asiat voisivat olla erilaisin tapahtumankuluin? Mietin millaista kaikki olisi. Syytän itseäni ja käperryn sisäisesti kokoon. Mutta minkä sille enää mahdan? En mitään, mutta silti en lakkaa soimaamasta itseäni. Jos kasaisin palat yhteen edes joten kuten samanlaiseksi kuin tarkoitus, hieman vääristyneeksi palapeliksi, voisinko nähdä itseni onnellisena? Miten voisin heittäytyä sellaiseen, paljastaa kaiken, laittaa itseni likoon? En mitenkään. Myöntäminen ei auttaisi yhtään mitään. Joutuisin syvemmälle pinnan alle kuin koskaan ennen, enkä nousisi ylös. Se olisi jotain liian suurta. Mahdotonta. Kuolleena syntynyttä ja se ajatus saa minut itkemään. Miksi kaikki on minulle niin tärkeää? Mikä sen aiheuttaa että välitän liikaa? Mikset silti voisi oitää minua kädestä, halata ja sanoa olen aina kanssasi? Tulla takaisin sanoa anteeksi, unohtaa menneet ja jatkaa siiä mihin jäätiin, nauraen vastaantulleille kohtalon ivoille joista sittenkin selvittiin. Mutta se tapahtuma voisi käydä toteen vain pääni sisällä, joka räjähtää juuri tälläisten eri mahdollisuusten paljouden takia. Miksi? Miksi piti käydä näin?

Anteeksi. Miksi se on niin hankala sana. Vaiettu. Unohdettu. Hiljennetty. Hävetty. Mitä siinä on niin pahaa? Miksi niin useille se on niin hankalaa? On hankala myöntää virheensä ja pelkonsa. Miksei vain voi jättää sikseen ja antaa anteeksi? Unohtaa. Ja etenkin antaa anteeksi toiselle. Kohtalo, jos sellaista on olemassakaan, sai sinut tekemään tälläistä tai sitten vain se oli sitä mitä halusit. Kasva aikuiseksi ja opettele itse nostamaan hiukan itseisarvoasi toisen silmissä. Pyydä anteeksi. Myönnä ettet ole täydellinen pyhimys niin kuin näet itsesi. Ei kukaan voi selvitä elämästä sanomatta kertaakaan anteeksi, vaikka jotkut sitä yrittävätkin. Onko se sitten oikeaa kylmyyttä ja tunteettomuutta? Sillä sanalla on vain niin iso kynnys tulla sanotuksi. Kuin ei vain voi antaa periksi. Ei voi luovuttaa. Ei voi ikinä suvaita sitä että häviää. Itse taas olen sellainen että omatuntoni soimaa minua siihen asti että pyydän anteeksi ja sen jälkeen en saa rauhaa, vaan oikeastaan kaikki mitä teen on sen jälkeen anteeksipyytävää ja katuvaa. Minun kynnykseni on pieni. Mutta ei kenelläkään voi olla niin suuri ettei voisi yrittää edes ymmärtää toista. Miksi sen pitää olla niin hankalaa? Miksi siitä pitää tehdä vielä hankalampaa tarkoituksella? Miksei voi myöntää vain ja jatkaa elämää? Pitää sekoittaa toisen pää sanoilla ja saada tuntemaan kuin minä olisin aina se kaiken syy ja minun pitäisi pyytää anteeksi, välttääkseen itse nöyryytyksen, tappion. Tuntuu kuin olisin ainoa joka välittää. Mistään. Ja miksi, miksi tämän kaiken pitää olla niin hankalaa??

Unelma. Haave. Ovatko ne kaikki kytköksissä kohtaloon. Ovatko haaveet ja unelmat turhia jos kaikki on ennalta määrättyä? Haaveiden tavoittelu ja toteuttaminen. Jos ne ovatkin vain rohkaisua ihmisille, jotta jaksaa jatkaa eteenpäin? Mitäänsanomatonta. Jos kaikki onkin vain naruilla kiinni olevia nukkeja ja tapahtumia, joita kohtalo sitten heiluttelee minne haluaa, kenenkään tunteista välittämättä. Joskus joku naru vain katkeaa. Joskus sen saa solmittua yhteen, vielä kestävämmäksi uudeksi ihmeellisen tarinan aluksi, joissain tapauksissa monta solmua narussa vain vahvistaa köyttä.  Ja joskus naru on vain kulunut tai kulutettu loppuun, joko väsymyksestä tai toisen valinnoista. Joskus langat ovat jo valmiiksi rikki, erillään. Tai sitten sen narun vain itse hioo poikki tai toinen osapuoli katkaisee köyden, pakenee rikospaikalta ja jättää asian sikseen. Kuin kolmas osapuoli määräilisi tämän kaiken. Kohtaloko? Typerä kohtalo! Haaveeni ja unelmani on saada langat omiin käsiini, kunnolla, vielä jonain päivänä. Nyt ne vain lipsuvat käsistäni ja yritän niitä tärisevin käsin kerätä kasaan että saisin paremman otteen. Ehkä minulla vain on liikaa naruja. Mun minkäs sille voin. Katkaisisinko muka naruja vapaaehtoisesti vain oloni parentamiseksi? En tietenkään, on vain saatava tukeva ote, tasapainotettava asioita ja vaikutettava itse asioidensa kulkuun. Miksi se on niin hankalaa minulle?


 

Tunteeni.  Kuin taas vietäisiin kuin tuulen riepottelemana ympäriinsä. Liittyykö sekin kohtaloon? Pääni sekoaa liiasta ajattelusta ja tämä kaikki tuntuu yhdeltä pitkältä unelta. Kaikki tuntuu niin sekavalta, sumuiselta ja taianomaiselta. Yritän ravistaa päätäni ja saada jonkunlaisia selkeitä ajatuksia, sanoja ja mielipiteitä muodostettua. Kuin minut olisi tungettu pieneen lasilaatikkoon. Kuulostaa todella oudolta mutta siltä minusta tuntuu. Yritän huutaa, mutta kukaan ulkopuolella ei kuule tai ole kuulevinaan. Kukaan ei ymmärrä miltä minusta tuntuu. Kuin katsoisin kaikkea huuruisen lasin takaa, yritän pyyhkiä sumua pois mutta se muodostuu lasiin aina uudestaan. Pääni on taas kuin puulla päähän lyöty. Miten tässä näin kävi? Ajantajuni on karannut kesälomalle. Kuin olisin taas nukkunut pari päivää, useitten tapahtumien ohitse ja nyt minut heittettiin takaisin toimintaan ja en ymmärrä yhtään mitä on tekeillä. Silti vaikkei kukaan kuulekkaan sisäistä huutoani, tuntuu kuin joku silti miltei säännöllisesti yrittäisi koputtaa lasikoppiini ja pyrkii sisään. En tiedä päästääkkö vai käännyttääkö takaisin. Tunnen itseni sen takia hiukan pidetyksi, mutta silti mietin kaipaako kukaan oikeasti? Onko kaikki vain pientä kohteliaisuutta ja vanhaa totuttua kaavaa? Mutta ei se siltä tunnu, koskettaa ajatella etten olekaan se pakonomainen riippakivi joka roikkuu mukana, jonka kanssa vain on pakko olla. Velvollisuus. 

         Pari kirjoitusta takaperin puhuin hukkumis -vertauskuvastani. Siihen verraten uudestaan nyt olen selkeästi jo miltei rannalla, voin jo miltei koskettaa kuivaa hiekkaa ja hengitellä raikasta ilmaa, mutta hieman vaivalloisesti. Niin lähellä, niin kaukana. Istun kylmässä veden rajassa ja katson vastakkaiseen suuntaan. Sisäisesti uin koko ajan, en saa rauhaa siitä kun ajattelen vieläkin että "Ui, pelasta itsesi! Vai haluatko vapaaehtoisesti hukkua?!". Kehoani kylmää, tärisen ja jokainen ajatukseni huutaa vastaan toiselle: "Päästä irti, mene, luovuta!" ja käskisi minun vain lopettaa jännittämisen ja heittäytyä virran vietäväksi takaisin pinnan alle ja pohjalle. Saan itseni poistolaltaan helposti parilla esimerkiksi tälläisellä ajatuksella. Pää veden yläpuolella on sekavampi kuin alapuolella ollut, sekavampi muutenkin kuin koskaan ennen. Hörppään jäisen kylmää vettä suuhuni kaiken aikaa päin tulevasta aallokosta ja meinaan tukehtua jokaisesta uudesta huomaamastani pikkuseikasta jonka laineet minulle lavertelevat. Tunnen jääväni aallon alle ja en mahda sille mitään. Sen tuomat ajatukset yrittävät kuristaa minua sisältä päin ja sitten kun olen lopettanut vastaantaistelun, huuhtoa minut lopulta sitten lopullisesti pinnan alle. Yritän selvitä hengissä itseltäni, yritän taistella vielä vastaan, mutta käteni ei lakkaa tärisemästä. Mutta yritän epätoivoisesti selvitä minua piinaavista ajatuksista ja ihmettelen että olen selvinnyt jopa tänne asti vaikka olen näin heikko ja rikkinäinen, yritän olla siitä onnellinen. Tunnen kyynelten silti valuvan kasvoiltani ja sekoittuvan veteen yhdessä katkeruuteni ja poispyyhittyjen ja kiellettyjen ajatusteni kanssa. Läikytän vettä että ne kaikki kammottavat asiat menisivät pois luotani, mutta aallot tuovat ne aina takaisin luokseni, en pääse niistä eroon. Ahdistun kun totean tosiasioita yksi toisensa jälkeen aaltojen tuomien omien kiellettyjen lauseiden perusteella ja se saa minut tekemään mieli mennä itse hukuttautumaan, ilman tuomiota, vapaaehtoisesti. Tälläisillä vaiheilla olen tuntenut olevani jo vähän aikaa, kuin ulkoa opittua rutiiinia tämä kaikki tuska ja vielä se että olen niin yksin. Siristän vetistyneitä silmiäni ja näen kuin vastaantulevassa auringonpaisteessa rannalla näkyisi hahmon ääriviivat. Hahmo lähestyy, kysyy onko jokin hätänä ja yrittää auttaa. Ja hahmo on se joka välittää minusta, ainakin yrittää ja se on jo paljon. Ja hahmolleni tekisin mitä tahansa samanlaista vastapalvelukseksi, hän tietää sen. En oikeasti vielä tiedä kuka hahmoni on, on liikaa vaihtoehtoja ja hänen kasvonsa ovat kuin sutatut kun niitä yritän hahmotella. Mutta se hahmo on tärkeä päähenkilö tässä elämän seikkailuromaanissani, siksi että hän on hän joka nostaa minut viimein rannalle, kuiville ja antaa lämpimän pyyhkeen ympärilleni, halaa, poistaa viimein sen kylmyydentunteen ja sanoo että kyllä kaikki järjestyy vielä parhain päin. Koska välitän hahmostani liikaa ja enemmän kuin muista, se hahmo upottaa minut vielä nopeammin takaisin syvyyksiin kun lähtee kävelemään pois ja sanoo ettemme tarvitse tälläistä.