broken up to pieces

Koko ajan kuin hiekka valuisi sormien välistä. Hiekkani on kaikki mitä minulla on, ja kuin se sisältäisi kaiken; ystäväni, tunteeni, aikani, toiveeni, muistoni ja ajatukseni. Yritän napata hiekanjyviä käteeni, mutta ne livahtavat karkuun. Kuin en onnistuisi taas missään. Haluan juosta karkuun. Ei mistään kuitenkaan mitään tule. Mutta mihin menisin? Ei minulla ole määränpäätä, vai onko? Kuka huolisi minut luokseen? Ennen kaikkea kuka antaisi minun lähteä? Kaikki tuntuu loputtomalta, ikuiselta, turhalta ja muutenkin niin sekavalta. Kukaan ei oikeasti ikinä voi ymmärtää näitä sisäisiä tuntemuksiani. Kuin olisin hajonnut peili joka tuo kaikille huonoa onnea. Ajatukset menevät kuin tv:n tekstitykset pääni sisällä, mutta niin lujaa etten ehdi niitä lukea. Kun nyt saisin hetken rauhan mielessäni ajatuksiltani kun en niitä kykene ajattelemaan. Kuin mieleni olisi tyhjä kuin autio niitty keskellä hylättyä metsää. Kuin voisin hetken huokaista, istua sinne paikoilleen, olla huolehtimatta mistään. Ai huokaisenko nyt viimein helpotuksesta? En. Koska kohta tämä hulluus alkaa taas ja en saa missään rauhaa. Ja sitten kun jotain saan ajateltua, alan haaveilla, totun liikaa ajatuksiini ja kun kohtaan tosielämässä asia onkin aivan erilainen kuin harhakuva mihin olen tottunu. Ja joka kerta se tulee shokkina nurkan takaa. Typerät totuudet. Ehkä kuvittelinkin ne kauniit ja hyvät hetket. Se ajatus saa minut surullliseksi joka kerta. Mielessäni vilahtaa kuvia menneistä hetkistä, unohdetuista kerrotuista sanoista ja sanoinkuvaamattomista yhteisymmärryksen tunnelmista kaukaisuudesta. Haluan palata niihin hetkiin, nauttia ja unohtaa tulevaisuuden. Kuka keräisi palaseni yhteen kun en itse siihen kykene? Ehkä olen kuin sellainen palapeli, jota ei saa kasaan kun jokunen palanen on hajonnut tai kadonnut matkan varrella. Mutta haluan olla taas kokonainen. Haluan olla taas vapaa. Katson ikkunasta kun tuuli lennättää vanhoja lehtiä kohti auringonlaskua ja toivon vain että voisin lähteä niiden mukaan. Unohtaa kaiken. Aloittaa ehkä alusta. Aivan kokonaan. Jossain muualla. Kaukana täältä. Unohdettuna ja luovutettuna. Mutta en halua unohtaa sinua.

"I'm not surprised, not everything lasts
I've broken my heart so many times, I stopped keeping track
Talk myself in, I talk myself out
I get all worked up, then I let myself down

I might have to wait, I'll never give up
I guess it's half timing, and the other half's luck
Wherever you are, whenever it's right
You'll come out of nowhere and into my life

And I know someday that it'll all turn out
You'll make me work, so we can work to work it out
And I promise you, that I give so much more than I get
I just haven't met you yet"~Haven't Met You Yet, Michael Buble

Viime aikoina tuntuu kuin minua olisi vedetty kuin nallekarhua kilpaa erisuuntiin pikkutyttöjen käsissä. Kaikki haluavat minun olevan jotain. Joku ihminen elämässäni nyt saattuu kaipaamaan lohduttajaan niin minusta nimitetään sellainen, aina eri ihmisten tarpeiden mukaan. Etenkin perhe ja ystävät antavat minulle liikaa kenkiä, jotka minun pitäisi täyttää. Mutta olen aika pieni, mitätön ja heikko ihminen, jonka jalankokokin on aika pieni. En voi kyetä kaikkeen mitä ihmiset minulta nyt vaativat, haluavat ja odottavat. Kuin olisi valittava ketä palvella. Kaikkia ei tarvitse miellyttää, mutta sitähän minä juuri haluaisin. Haluaisin aina sitä mitä en voi saada. Kuin lapsi joka itkee kaupan karkkiosastolla tikkarin perään jota ei voi saada. Mutta takaisin aiheeseen. En voi olla kaikkea mitä ihmiset haluavat minun olevan. Vaikka tuntuu että toteutan liikaakin heidän toiveensa, jokaiselle luon oman minähahmoni ja sille annan lisäksi paljon enemmän hermoja kun minulta löytyy ja hän saa mennä auttamaan ihmisiä. Pelastamaan jonkun päivän, kun minä saan siitä kunnian. Minua revitään erisuuntiin ja en tiedä mihinpäin lähteä pyytäjän mukaan vaiko antaa olla. Ehkä juuri siksi minulla on miljoona sivupersoonaani, koska rakastan miellyttää ihmisiä. On ihana saada joku nauramaan tai hymyilemään vaikka olisi huonokin päivä. Ei sen parempaa tunnetta ole olemassakaan, ainakaan minulle. Mutta silti en suostu muuttamaan arvojani heidän vuokseen. Haluan olla oma itseni. Mutta nyt tuntuu kun en enää jaksaisi vastustella. Ihan sama. Mitä minulle on tapahtumassa? Silti tuntuu että jokaiselle tuntemalleni ihmiselle on olemassa oma minäni. Siihen päälle omat sen hetkiset mielialani ja tunteeni henkilöä kohtaan niin aikamoinen sekametelisoppa on siis kyseessä. Mistä tämän asian sitten huomaa, että olen aivan erilainen eri ihmisille? Edelleen vetoan hyvään esimerkkiini siitä kuinka toisen mielestä en osaa olla minuuttia hiljaa ja toisen mielestä en ikinä puhu mitään. Tai toisen (tai useimpien ja minun...) mielestä olen totaalinen sählä ja toiset väittävät että olen kypsä ikäisekseni. Toinen sanoo että kanssani on niin helppo olla ja toiset muistavat aina muistuttaa kuinka hiton hankala olen. Ota siitä sitten selvää.
          Tunteikkuuteni on kadonnut ja vienyt itkun miltei kokonaan mennessään. Ja nyt tuntuu kuin olisin vain kivi ja sekin vain sen takia etten itke. En halua enää itkeä. En jaksa enää itkeä. En lödä syytä itkeä vaikka mieleni huutaa miljoonaa eri vaihtoehtoa siihen ja kaikkia niitä samaan aikaan. Kuin pääni taas räjähtäisi. Muita mielialojani? Hämmentynyt. Surullinen. Salaa hiukan onnellinen. Helpottunut. Jännittynyt. Odottava. Nyt hiukan positiivisempi, mutta silti pelokas. Nurkkaan ahdistettu. Helposti harhaanjohdatettava. Uupunut. Haikea. Harhaluuloinen. Niin väsynyt. Hankala. Jollain tavalla silti kaukaisesti vihainen. Pohjalla. Kuin hyppäisin jäätävän kylmään veteen aina kun yritän ajatella. Mitään. Tärisen ja haluan pois tuosta ikuisesta kylmyyden tunteesta. Olen ollut täällä jo niin kauan etten välitä kuin kylmänväreistä sydämessäni jotka pistävät aina välillä. Olen jo löytämässä reitin rantaa kohti, yritän sukeltaa sitä kohti, mutta tiedän jo että kohta minut yritetään taas hukuttaa takaisin siihen syvään päähän, joten hidastan matkaani kohti lämpöä ja rauhan tunnetta. Säästän siis voimiani, sillä tiedän että menee kauan ennen kuin olen oikeasti kuivalla maalla tästä kaikesta. Kurkotan kättäni veden pinnalle mutta kukaan ei nosta minua oikeasti ylös. Antaa vain välillä minun hengittää pinnan yläpuolella ennen kuin katoaa murehtimaan omia ongelmiaan. Ja sitten taas vajoan. Ahdistun omista ajatuksistani, masennun, kukaan ei auta ja katoan lopulta syvyyksiin ikiajoiksi.

"No more gas, in the red, can't even get it started
Nothing heard, nothing said, can't even speak about it
On my life, on my head, don't wanna think about it
Feels like I'm going insane

Put on your pretty lies, you're in the city of wonder
Ain't gonna play nice, watch out you might just go under
Better think twice, your train of thought will be altered
So if you must falter be wise"~Disturbia, Rihanna

believe me, it's easier pretend or just let go

Tässä vaiheessa on hyvä hetki kertoa että nämä kaikki juttuni blogissani siis viittaavat johonkin ihmisiin, hetkiin, muisteluihin, tarinoihin jne. Mikään lause tai sana ei ole turhaa, vain hyvin harkittu muokattu totuus siitä mitä ajattelen juuti tällä hetkellä. Esimerkiksi "my heart it can't rest until then" on hetki jota kauhulla olen odottanut, joka äsken oli käsillä. Kädet tärisi ja en kestä ajatella. Mitään. Mokasin tilaisuuteni. Ehkä. Mutta toivo elää. En usko että sydämeni silti pystyisi nyt lepäämään, loputonta juoksua on vielä jaksettava jatkaa. Loputtomastiko, kunnes sanon että en jaksa enää, anna minun mennä, sitä en tiedä mutta toivon niin paljon että ei. Muita pieniä paljastuksia? "please don't ever leave me" -ajatus on viime aikoina kummitellut mielessäni joka päivä, näin koulun loppumisen vuoksi. Takana siis pelko että kun emme näe joka päivä niin kuin ennen vähitellen unohdat minut. "you can't turn back 'cause this road is all you'll ever have" -miete vaivaa mieltäni öisin niin paljon etten sitä voi sanoin kuvata. Haluan kääntyä takaisin niin paljon. Kuin se lause kertoisi kaiken loputtomuudesta. Se vainoaa minua eniten. Muuta paljastettavaa? Mietin paljon laulun pätkiä mitä tänne raapustelen. Haluan joka ikisen sanan olevan todenmukainen ja ajatuksiani vastaava. Tässä vaiheessa uteliaimmat teistä (puhun sinusta Marja-Leena) menevät katsastamaan jokaikisen virren ihmetellen onko tämä totta?! No tässä teille lisää ihmeteltävää:

"Summer turned to winter and the snow had turned to rain
And the rain turned into tears upon my face
I hardly recognize the girl I'm today
And God, I hope it's not too late, it's not too late

'Cause you are not alone, I'm always there with you
And we'll get lost together till the light comes pouring through
'Cause when you feel like you're done and the darkness has won
You're not lost
When your world's crashing down and you can't bear the thought
I said, "You're not lost"

Life can show no mercy, it can tear your soul apart
It can make you feel like you've gone crazy but you're not
And things have seemed to change, there's one thing that's still the same
In my heart, you have remained and we can fly, fly, fly away"~Lost, Michael Buble

On niin paljon helpompaa teeskennellä. Jättää sikseen. Luovuttaa. Antaa olla. Teeskennellä välittävänsä, tarkoittavansa ja tehdä oikeastaan vähän kaikkea jatkaen elämäänsä välittämättä sen enempää. Ei ei ei, en ole sellainen ja tuntuu hirveältä ajatella että olen jonkun mielestä. Mutta kun tarkoitan sitä mitä sanon. Aina. Jospa vain valehtelisin ja unohtaisimme kaiken tämän? Jospa vain teeskelisimme että emme tunne toisiamme? Jospa vain sanoisimme kaikille että kaikki ok, älkää huolehtiko? Tai että mitään ei ikinä olisi tapahtunut ja sinä palaisit tuntemanani ystävänä luokseni hymysyin ja jatkettaisiin siitä mihin jäätiin, aloitettaisiin uusi luku? Teeskennellään vain. Ehkä tämä kaikki on jo teeskentelyä, ehkä vain omatuntosi pakottaa sinut tähän niin kuin minullakin. Jos tämä kaikki on jo teeskentelyä voisimmeko vain unohtaa, aloittaa alusta? Tai olla aloittamatta alusta ja olla kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut. Tällä kaikella puheellani en siis väitä että olisin täysin feikki, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan teeskentely puheillani. Hymyily, pieni valehtelu kaikkiin niihin kysymyksiin 'miten minulla menee?' ei ole pahasta. Parempi niin kuin kauhea kyselytulva siitä olenko masentunut, niin kuin yleensä. Voi herranjestas, juttuni otetaan kyllä aivan liian vakavasti. Ehkä vain muista on mielenkiintoista nähdä että iloisellakin tytöllä menee huonosti ja on hänelläkin jotain, heidän mielestään mitättömän pieniä, murheita. Tuntuu kuin olisin joku eläintarhan elukka lasin takana ja toiselta puolelta muut ihmettelevät minua.
       En tiedä mitä kirjoittaa. En tiedä mitä ajatella. Niin monesti olen miettinyt sitä että mitä jos en enää jaksakaan? Tätä kaikkea. Lähtisin vain pois. Itsemurha ei tulisi kysymykseenkään koska pidän itsestäni liikaa sekä ihmisistä joiden kanssa elän ja muutenkin elämästäni tehdäkseni sellaista ja mielestäni se on muutenkin väärin ja itsekästä. Mutta jos vain lähtisi pois? En ottaisi mitään mukaani, muuttaisin nimeni ja lähtisin pois, katoaisin jälkiä jättämättä (Olen katsonut aivan liikaa Kovaa Lakea ja Kadonneet -ohjelmia telkkarista...). Kuka sen huomaisi? Vai välittäisikö kukaan? Kuka lähtisi etsimään minua? Kuka itkisi? Kuinka moni miettisi kohtaloani? Kuinka moni OIKEASTI välittäisi?

"If you're out there if you're somewhere if you're moving on
I've be waiting for you ever since you've been gone
I just want it back the way it was before
And I just wanna see you back at my front door
And I'd say to you..."~If This Was A Movie, Taylor Swift

Tänään haluaisin puhua haaveista. Unelmista. Tulevaisuuden suunnitelmista. Tunnen itseni monesti aika tyhjäksi ihmiseksi kun minulla ei paljoa noita mitään edellä mainittuja löydy. Mistä unelmoin? Mistä haaveilen? Mitä haluan tulevaisuudeltani? En oikeasti tiedä. En ikinä ajattele sellaisia asioita. Ajattelen aina vain lyhyitä aikavälejä eteenpäin, en välitä huomisesta, tuokoon mukanaan mitä tuo. En välitä. Yritän vain selvitä siitä sitten kun sen kohtaan. Murehdimisjärjestys on säilyttävä. Tuo kuulosti todella oudolta. Mutta päivä kerrallaan. Mutta mitä vähäisiä haaveita minulla sitten jää jäljelle? Haluaisin päästä sinne lukioon minne pääsystä olen haaveillut jo kauan. Muita vähän aikavälin toiveita en keksi. Pitemmän ajan päähän sijoittuvia olisi sitten se oman ammatin löytäminen, seuraavaan opiskelupaikkaan pääseminen, oman ison perheen perustaminen, omakotitalo kaupungin ulkopuolelta ja tietenkin se herra oikea. Yleensäkin minusta tuntuu turhalta ajatella tulevaisuutta. Sinne on niin paljon vielä aikaa. No, niinhän ajattelin nyt tulevasta kesästäkin ja lukion alkamisesta ja nyt ne ovat jo miltei kohdallani enkä ole suunnitellut mitään. Muistan viime kesän viimeisen kesälomapäivän. Nyyhkytin ystäväni kanssa kuinka ihana kesä oli ja kuinka ensi kesästä tulisi vielä parempi. Ja minä en muuta valittanut kuin sitä kuinka en kestä mennä kouluun, en kestä vuottakaan enää tuolla että haluan toiseen kouluun ja että sinne on ikuisuus kun on seuraava kesäloma. Ystäväni lohdutti että nopeasti se vuosi menee ja lähdimme pyöräilemään eri suuntiin silmiämme pyyhkien. Onneksi ystäväni oli oikeassa, vuosi meni todella nopeasti. Tuntuu kuin siitä keskustelusta olisi aikaa vain muutama viikko, todellisuudessa siis paljon enemmän. Ja hyvinhän koulukin sujui, alkuvaikeuksien jälkeen, mutta kevät tuossa vihaamassani paikassa on ollut paras viettämäni aika siellä. Olen saanut olla edes hipun verran oma itseni. Mahtavat muistot jäivät. Kiitos että kestitte minua. Anteeksi kaikesta. Tulee ikävä.

"You find another way to be
The highlight of my day
I'm taking pictures with my mind
So I can save 'em for a rainy day

It's hard to make a conversation
When he's taking my breath away
I should say
'Hey, by the way'

You're beautiful, every little piece, love
Don't you know, you're really gonna be someone
Ask anyone

And when you find everything you looked for
I hope your life leads you back to my door
But if it don't, stay beautiful"~Stay Beautiful, Taylor Swift

Ajattele minua, kiltti. Edes joskus.

if I let myself go I'm the only one to blame

Nyt menee totaalisesti hermo. Kaikkeen. Esimerkiksi ihanaan bloggeriin joka päästi viimeksi sisään keskiviikko iltapäivänä ja muille aukesi aikaisemmin ja minulle vasta nyt. Varsinaista rasismia!
Mikään ei voi onnistua. Mitään ei tapahdu. On hiljaista. Murehdin esimerkiksi ärsyttäviä ihmisiä jotka jättävät kaiken sikseen, eivät jahtaa unelmiaan vaan odottavat sellaisen tipahtavan taivaalta eteensä. Jos olisin sen tapainen henkilö, olisi minut persoonallisuuteni vuoksi poljettu maahan niin paljon enemmän kuin nyt, kun vastustan kaikkea ja puolustan omia oikeuksiani. En ymmärrä miten muut pärjäävät tässä elämässä vain myötäilemällä. Ensinnäkin hermoni ei kestäisi sitten yhtään ja toiseksi taistelun avulla ei minun ole tarvinnut luopua minulle tärkeistä ihmisistä. Ei ole monesti tarvinnut antaa periksi jostain tärkeästä arvosta tai ystävästä. Valitettavasti joskus ystävästä ja sellaisen kaukaisen unelta tuntuvan ajan ajatteleminen kääntää vain puukkoa sydämessäni. Mutta lähes aina olen jaksanut taistella heidän puolestaan (ja heitä vastaan...) ja uskonut heidän aina palaavan, luottanut heihin ja kertonut kuinka tärkeitä he ovat minulle, taistellut heistä viimeiseen asti. Eivätkä he mihinkään silloin ole lähteneet. Miksi nykyään en siihen enää kykene? Annan heidän vain mennä. Mihin taistelutahtoni (tässä asiassa onneksi vain) katosi? Mutta huomaan usein aiheuttavani ongelmani aivan itse, ne vain kerääntyvät kaikki luokseni ja kovasti pitävät siitä kuinka huolehdin liikaa kaikesta. Oikea ongelmamagneetti. En voi syyttää kuin itseäni tälläisen taakan kantamisesta. Kenelle taakkaani jakaisinkaan, minua ei vain ole opetettu avautumaan omista asioistaan. Sukuvika kun suksi ei luista, isäni on aivan samanlainen haaveileja mietiskelevä tyyppi niin kuin minäkin, kun olen yksin. Se häiritsee ja vaivaa. Kuin näyttäisin omia heikkouksiani muille "ulkopuolisille". Ja olenhan sitä toki kokeillut, avautumista nimittäin, ystäväni on nytkin aika hermostunut kuinka huonosti asiani ovat (tietenkin kerron vain huonot asiat, iloiset asiathan ovat arkipäivääni muitten silmissä) ja siihenhän se päättyi ettei hän osannut auttaa. Silti hän jaksaa edelleen ottaa osaa ja hiukan avittaa kun kohtaan ongelmiani mistä olen hänelle kertonut. Onhan hän melkein ainoa joka tietää melkein kaiken minusta, tässä vaiheessa puhun siis omasta henkilökohtaisesta terapeutistani. Murehdin sitä että hän murehtii liikaa minun asioitani ja se tekee oloni vain pahemmaksi. Itseäni syytän kun olen tälläinen kun olen. Usein mietin tulevaisuuden ammatikseni terapeuttia. Sitähän teen miltei päivittäin, kuuntelen muiden ongelmia ja autan, osaksi sen takia ehkä olen niin hajalla, niin miten kestäisin sen kaiken? No en mitenkään. Valkoinen, pyöreä ja pehmustettu huone kutsuisi aika nopeasti. (Uskon että nytkin, tälläkin hetkellä valkotakkiset miehet etsivät minua jossain ison haavin kanssa viedäkseen minut hoitoon jonka joku ystävä tai vihollinen on minulle hommannut. Sitä odotellessa...) Tunnen vain olevani liikaa vastuussa muidenkin asioista ja syytän niistä itseäni. Kuka välittäisi minun sydänrukastani?

"I guess this is good-bye and good luck
I can't be what you want me to be.

I'm sorry for changing
I'm sorry it had to be this way
But, I won't apologize for who I am."~I Won't Apologize, Selena Gomez

Miksi pyytää anteeksi? Miksi odottaa? En jaksa, en kestä, en salli itseni enää tehdä sitä. En halua enää ikinä saada itseäni tälläiseen jamaan missä olen ollut ja olen nyt. Miksi pitäisi kärsiä? Miksi pitäisi välittää? En halua, mutta en siihen itse voi vaikuttaa. Ehkä voisinkin vaikuttaa vointiini, mutta en halua. Tässä tulee esiin se masokistinen puoleni. Oudolla tavalla pidän siitä kun menee huonosti. Miksi?! En tosiaan tiedä ja se itseänikin kummastuttaa. Haluaisin vain olla niin kuin ennen. Aikakone olisi mahtavinta ikinä. Mutta haluaisinko sitten vaihtaa elämäni jonkun toisen elämään? Ehen, pidän tästä, en tälläkään hetkellä näe kuin pari hassua asiaa mitkä olisivat oikein ja hyvin mielestäni elämässäni, sellaisia asioita mihin olisin tyytyväinen, mutta jollain kierolla tavalla haluan kuitenkin nähdä tämän oman kirjani loppuratkaisun. Joka toivon mukaan on onnellinen.
       Viimeaikoina on unirytmini mennyt aivan sekaisin. Nukkuisin päivät ja valvoisin yöt. Ja sitten kun illalla kerrankin väsyttäisi, ei ole mahdollisuutta käydä nukkumaan. Tai sitten vain valvon ja mietin vailla määränpäätä ja ajantajua. Kauankohan tätä on kestänyt? 2 tai 3 viikkoa? Siitä voitte päätellä kuinka uupunut olen. Vaikka sitä olen kyllä nyt aivan muutenkin. Viikko pitäisi vielä kestää valvoa niin alkaisi loma ja voisin virallisesti palata tähän ns. kesärytmiini. Eräälleni ystävälleni tätä juttua selitin ja hän kysyi minulta mietinkö ja murehdinko asioita liikaa ennen nukkumaan menoa. Vastasin että; "Tietenkin, mutta sitä olen tehnyt aina. Ei se siitä voi johtua. Ehkä viime aikoina vain tavallista enemmän, ehkä se on syy". Hän hymyili ja sanoi että toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Omat sanomiseni mietityttävät usein itseäni jälkikäteen, niin kuin tässäkin tapauksessa. Pitkään iltani ovat olleet pimeässä istuskelua ja murehtimista, joka ei näytä tekevän minulle hirveän hyvää. Ehkä yksi seikkani joka tekee minusta haavoittuvaisemman yksilön ovat omat ajatukseni jotka iltaisin vainoavat minua ja en saa niiltä rauhaa. On pakko miettiä, murehtia, muistella vanhoja ja itkeä menneitä. Teen siis itse itseni rikkinäiseksi. Vanha sanonta "Olet itse itsesi pahin vihollinen" on siis periaatteessa minun tapauksessani totta. Mutta miten voisin lopettakkaan? Haluan kyllä, mutta vanhoista tavoistaan on niin vaikea päästä eroon ja sen olenkin todistanut jo aivan liian monta kertaa.       
          Viime päivinä on tosiaan tuntunut siltä kuin eläisin kaksoiselämää. En tiedä miksi tämä tunne minut valtaa aina ajan tullen. Kuin olisi loppuen lopuksi sittenkin vain 2 erilaista minää, se kiltti kuunteleva hyvä ystävä ja se paha tunteeton vittuilija (anteeksi kiroilu). Haluaisin tietenkin olla pelkästään tuota ensimmäistä vaihtoehtoa mutta eipä onnistu. Tulinen tempperamenttisuus vain on aika suuri osa minua ja eiköhän se kuulu siihen omien oikeuksien puolustamis -taktiikkaankin. Mietin vain onko ketään joka olisi nähnyt kunnolla ne molemmat puoleni? Aivan kuin tutustuessa tiedottomasti päättäisin kumpi puoli itsestäni ko. henkilölle näyttäytyy. Jotkut jäävät roikkumaan inhottavasti siihen välillä, kun se toinen osapuoli ei taistelekkaan vastaan tai halua olla ystäväni ja silloin en osaa oikein tehdä ko. henkilön kanssa oikeen mitään järkeen käypää. Anteeksi siitä. En hallitse itseäni. Haluan mutta en pysty. Se on joko tai. Siitä kai johtuu usein tuo "olen niin hankala ihminen" -valitukseni. En vain jaksaisi itse puoltani valita, valitse sinä, osoita se jotenkin ja jatketaan elämämiämme. En kestä enää mitään muuta, olen liian uupunut vaihtaakseni päätöstäsi.

"I don't wanna be the girl that has to fill the silence
The quiet scares me 'cause it screams the truth
Please don't tell me that we had that conversation
'Cause I won't remember, save your breath
'Cause what's the use?

The sun is blindin'
I stayed up again
I am findin'
That's not the way I want my story to end

When it's good, then it's good, it's so good 'til it goes bad
'Til you're trying to find the you that you once had
I have heard myself cry 'never again'
Broken down in agony, just tryin' find a friend"~Sober, P!nk

Todella pelottavan todenmukaista ^ Ehkä sillon kun nukun kirjoitan unissani lauluja ja lähetän niitä eri laulajien levytettäviksi? Siinä todellista kaksoiselämää. En lakkaa silti ikinä hämmästelemästä kuinka löydän laulujen sanoista niin tunteitani kuvaavia pätkiä ja on välillä kuin itse olisin laulun omin käsin kirjoittanut. Ja usein kuuntelemani laulut itkettävätkin minua. Aivan kuin ne sanoisivat ääneen totuuden jonka olen tiennyt sisälläni jo kauan aikaa. Ja kappas, siinä löytyi taas yksi heikkouteni. Kuka voi sanoa että olen vahva ja itsevarma ihminen? Olen siitä salaa ylpeä että minua pidetään sellaisena, mutta en silti sitä ymmärrä. Mutta se onkin ulkokuoreni. Sisällä asiat ovat aivan päinvastoin.

maybe someday I'll sit next to you and say "yeah, I thought so"

"So don't go higher for desire
Put it in your head,
baby, Hollywood is dead, you can find it in yourself.
Keep on lovin' what is true and the world will come to you,
you can find it in yourself
Love what is true and the world will come to you,
you can find it in yourself
No no no no no..."~Hollywood, Michael Buble

Rakastan tätä kappaletta ja musiikkivideo on aivan upea! Voit katsoa sen tästä! Tämä biisi saa minut aina hymyilemään ja kuunneltuani sen tuntuu päiväni edes vähän paremmalta kuin se oikeasti on. Mahtava piilodissaus videossa Justin Bieberiä kohtaan teki myös vaikutuksen...

"You made me insecure
Told me I wasn't good enough
But who are you to judge
When you're a diamond in the rough
I'm sure you got some things
You'd like to change about yourself
But when it comes to me
I wouldn't want to be anybody else"~Who Says, Selena Gomez

Koko päivä meni minulta nyt jotenkin ohi. Mietin liikaa taas omiani, mutta ei se mitään kun kukaan ei sitä ikinä huomaa. Mutta viimein koitti edes jonkinlainen vapaus koulutyöstä. Tänään oli viimeinen koe ja läksyjä tulee enää vain todella harvoista aineista koska kirjatkin on suurimmilta osin jo kerätty pois. Voi tätä rauhaa ja hiljaisuutta. Juhlistin vapautustani istumalla koneen ääressä miltei koko päivän, joten mitenköhän tämä eroaa normaalista...?
          Iltapäivällä latailin musiikkia lisää tuntitolkulla puhelimeeni ja pisti silmääni sana "masokisti" alla olevan kappaleen sanoista. Minä "sivistynyt ja tunnollinen" äidinkielen opiskelija tietenkin tiedän mitä kaikki hienot sanat tarkoittavat. No turvauduin kaveriini Wikipediaan, taas kerran. "Masokistinen henkilö saa nautintoa joutuessaan alistetuksi, pahoinpidellyksi, sidotuksi tai joutuessaan kärsimään jollain muulla tavalla." Pelottavan kuuloista mutta tunnen ehkä hipun verran masokistiseksi, en tiedä miksi. Huomion kerjäämistä? Ehkä.
       Ajatukseni kieppuvat tällä hetkelläkin niin kovaa ympyrää pääni sisällä että en saa niistä selvää, enkä jaksa niiden vauhtia hidastaa. Ihan kiva olla hetki rauhassa, vaikka tuntuu nykyään etten koskaan saa rauhaa. Jos saisinkin muilta, niin en sitten itseltäni. Ajattelen liikaa ja omat ajatukseni ahdistavat. Kaikkialla muistutaan jostain mieltäni painavasta kysymyksestä, en saa rauhaa. Viime ja sitäkin edellisenä yönä näin sellaisia unia jotka eivät kestä päivänvaloa. En edes unissani saa itseltäni rauhaa. Aika tuntuu ikuisuudelta. Kuin se matelisi. Odottaen että kerkeän laahustamaan mukana. Ja mitään ei tapahdu, eikä mitään kuulu. Kuuntelen tarkasti hiljaa yksikseni ja odotan, mutta ei mitään. Ehkä jollan tasolla olen luovuttanut. Odotan vain lopputekstien alkua ja uuden täysin erilaisen elokuvan alkua. Olenko sitten henkilöistä hyvien vai pahojen puolella, on ainoa asia mistä välitän.
       Iltapäiväinen sade ei todellakaan piristänyt mieltäni. Yksin kotona istuin ja katselin pisaroiden valumista ikkunan toisella puolen. Kuin sisälläni sataisi ja ukkostaisi. Kumpa sade voisi huuhtoa sen kaiken pois. Sateesta tulee mieleeni itkeminen, tuo uusi harrastukseni jota olen harrastanut viime aikoina oikein urakalla. Kukaan ei varmaan usko tätä ulkokuoreni perusteella. Mutta totta se on. Mutta en ole aina ollut tälläinen, tunteikas kyllä, mutta en näin "dramaattisella" tavalla. Tai ainakin itselleni tämä on aika dramaattista, koska yleensä en itke melkein koskaan. Mikä ihme minulle oikein on oikein tullut??

"That never happened,
I guess I'm dreaming again"~Crushcrushcrush, Paramore

Nappaan itseni haaveilemasta mitä useammin. Kuljin vesilammikoiden läpi huomaamattani ja kastelin kenkäni ja hyvä etten kävellyt ojaan, kun kävelin ajatuksissani naapurista kotia kohti. Ai että mitä oikein ajattelin silloin? Apua, jos nyt pitäisi sanoa mitä mietin silloin, ei olisi mitään tietoa. Olen kuin kone joka käsittelee liian montaa aihetta samaan aikaan ja lopulta hajoaa. En sentään lopullisesti vielä ole saanut error:ia. Mietiskelyt riippuvat myös mielialastani ja mieltäni painavista asioista, mutta aika monipuolesti eri näkökulmista mietin asioitani. Usein tuntuu että pääkoppani "kovalevy" on tulvillaan ideoita, ajatuksia ja inspiriraatioita ja sekoan niiden paljouden vuoksi. No, siihen tottuu. Kun mietin asioille uusia näkökulmia, totuttelen niihin liikaa ja unohdan usein että se olikin vain mielikuvitukseni tuotosta. On hankalampi muistaa mikä on totta. Aivan liikaa asioita pohdiskeltavana. Kuin aika loppuisi kesken ja pitäisi jo toimia. Tunnen jo sen "haluan juosta pois täältä ja jättää kaiken taakseni" -tunteeni lähestyvän, mutta haluan vielä hetken seisoa paikallani ja unelmoida turhasta. En vielä kokonaan halua luovuttaa, roikun mukana.
       Kaikki tämä murehtiminen ja liika miettiminen on paljon rankempaa kuin normaali rentoelämäntyylini. Ja käyhän tämä rahapussinkin päälle, suklaata kuluu paljon enemmän ja hei haloo, suklaa ei ole ilmaista ihmiset! Minä kun en ikinä toista itseäni, sanon vielä kerran että tämä kaikki on niin typerää ja haluaisin lopettaa.  Mutta en pysty. Pakkomielteeni? Kyllä varmaankin. Mutta minkäs sille voin, olen heikko, en voi ohjata ajatuksiani, sanomisiani, tekojani, tunteitani tai oikein mitään muutakaan. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko, on tapana mummollani sanoa. Sitä odotellessa.

Waiting...

"So maybe I'm a masochist
I try to run but I don't wanna ever leave
until the walls are goin' up
in smoke with all our memories

Just gonna stand there and watch me burn
but that's all right because I like the way it hurts
just gonna stand there and hear me cry
but that's all right because I love the way you lie
I love the way you lie
Ohhh, I love the way you lie"~Love The Way You Lie (part II), Rihanna feat. Eminem

Ennen pidin siitä miten tämä ainainen unelmointi minua sattui. Se tuntuu kaukaiselta valheelta, mutta totta se oli. Olen vain kärsinyt nyt liikaa, en kestä enää ja en pidä siitä enää yhtään. Ehkä vasta nyt pelasin kaikki korttini, vaikka tuntui että peli oli menetetty jo aikoja sitten. Vai saanko ottaa vielä yhden ässän hihasta, jooko??

please don't ever leave me

Istuin yksin kotona ja söin suklaata koko aamun ja iltapäivän. Aivan yksin hiljaisessa talossa. Istuin vain ja mietin. Se kertoo jotain mielialastani. Muut juoksentelevat rannalle kauniina päivänä, juomaan ja bilettämään, wuhuu ja muuta hienoa normaalien teinien viikonloppurientoja. Taidan olla aika epätavallinen nuori kun mikään tuollainen ei kiinnosta. Mutta en valita. On kivaa olla erilainen. Erottua joukosta. Istun mielelläni kotona ja vietän aikaa vanhan tutun ajanviettotoverini kanssa, Frendien seurassa. On outoa pitkästä aikaa katsoa tätä. Katsoa muiden ongelmia ja niiden ratkeamista. Etenkin on outoa kuulla tuota naurua taustalla. Kuin se erottoisi hirveän selkeästi kaiken muun rinnalla. Frendejä katsoessa tulee mieleeni aina ystävyys ja siitä aion tänään vielä puhua.

"Mrs. Geller (whispering): I think Chandler's stoned again.
Chandler: What??
Monica: What?!
Ross: Dude, I need to talk to you a sec.
Ross: Okay, I think I might know why my parents don't like you.
Chandler: You do? Why?
Ross: Okay, remember, we were young. Hey, Spring break, sophomore year, I got high in my bedroom and my parents walked in and smelled it and so I told them that you had gotten stoned and jumped out the window.
Chandler: What?! Why did you do that??
Ross: I don’t know, aheh, your’s was the first name that-that popped into my head, I’m sorry. I didn’t think it would matter.
Chandler: How could it not matter?!
Ross: How was I supposed to know we’d end up being friends after college, let alone you would be living with my sister?
Chandler: What about all that “friends forever” stuff?
Ross: I don’t know, I-I was all high."~Friends

Yllämainittu kohtaus Frendeistä on ehkä lempikohtani koko sarjasta ja kertoo "hienosti" ystävyydestä : D
       Katsotaan taas vaihteeksi mitä Wikipedialla on ystävyydestä sanottavanaan; "Ystävyys tarkoittaa kahden tai useamman ihmisen välistä yhteistyötä ja palvelevaa käyttäytymistä. Ystävysten välillä on molemminpuolista mieltymystä ja luottamusta. Ystävyys voi syntyä samankaltaisia kokemuksia omaavien ihmisten kesken tai ystävyydelle voi olla käytännön tarpeita. Selityksen mukaan ystävä olisi muodostunutn verbistä ystää tai yskätä, joka juontuu lainavartalosta wunskja- 'haluta, toivoa'. On esitetty, että ystävä olisi lyhentynyt sanasta yskättävä. Yskätä olisi tarkoittanut 'painaa rintaa vasten'. Kumpikaan väittämä ei ole välttämättä tosi." Ihan hyvää tekstiähän tuo. Painaa rintaa vasten, suloista, eikö?
         Ystävyys. Niin helppo ja yksinkertainen asia mutta samalla niin monimutkainen, jos siitä sellaisen haluaa tehdä. Tai vaikkei haluaisikaan. Ystävyyden perustat mielestäni ovat ymmärrys, luottamus ja tasavertaisuus. Myös kaverilla ja ystävällä on paljon eroa. Kavereita on paljon, eli ns. hyvänpäiväntuttuja ja satunnaisia tuttavia. Ystäviä ovat vain harvat ja valitut. Ystävät ovat ns. VIP -porukkaa, tärkeämpiä ja rakkaampia. Ystävät ovat elämämme tukipylväitä ja heihin voimme turvata. He auttavat ja ymmärtävät, kuuntelevat ja kohtaavat huomisen kanssamme. Parempi sekin kaksin kuin yksin. He lohduttavat, naurattavat ja itkettävät. He nauravat ja itkevät kanssamme ja tuntevat miltä minusta tuntuu. He huolehtivat minusta ja nostavat ylös kun siihen en itse kykene. Heitä kaipaan ja heidän puolestaan iloitsen. Heidät päästää lähemmäs sitä omaa sisintään ja he tietävät sinusta enemmän. Heille toivon hyvää ja heitä arvostan ihmisinä. Heistä välitän ja heitä en unohda helpolla. He pysyvät siinä rinnalla tapahtuipa mitä tahansa. Heille voisin kertoa melkein mitä vain ja heidän puolestaan voisin tehdä melkein mitä vain. Heitä rakastan, niin kuin ystävä ystävää. Heistä en ketään haluaisi menettää.
       Elämässä on erilaisia ystäviä. Kuin jokaiselle olisi sanattomasti määrätty oma tehtävänsä. Toinen on se jolle purat ongelmasi, toinen se joka tietää sinusta kaiken, yksi se jonka kanssa et aina tarvitse sanoja yhteisymmärräksyyn, joku joka on täydellinen sielunkumppanisi, joku joka kannustaa ja auttaa jaksamaan ja eräs se jonka kanssa jokainen päivä tuntuu aurinkoiselta. Joku näitä kaikkia edellä mainittuja ja enemmänkin. Millaista elämä olisi ilman ystäviä? Että olisi vaikka vain kavereita? Luultavammin aika tyhjää, kukaan ei luultavasti tuntisi sinua hyvin ja ei olisi ystävyyden mukanaan tuomaa yhteenkuuluvuutta kehenkään ja sitä kautta velvoitteita. Kaikki vain olisivat kavereita, ei odotettaisi mitään ja ei tarvitsisi luultavasti murehtia muiden murheita liikaa ja kantaa vastuuta niin kuin ystävistä kannetaan. On ihanaa että on ystäviä, ja olen kiitollinen ja onnellinen sanoessani että omistan monta minulle niin tärkeää ihmistä, jotka toivottavasti myös kutsuvat minua ystäväkseen. Niin monta ihmistä jotka ymmärtävät minua täydellisesti tai ainekin yrittävät ymmärtää. Jokainen ystävä on ainutlaatuinen ja korvaamaton, et löydä toista samanlaista ihmissuhdetta kenenkään muun välillä. Älä päästä ketään katoamaan. Ei pitempikään matkaväli voi erottaa jos on kyse tosiystävyydestä. Ei pieni riita kuin puhdista ilmaa. Mikään ei tunnu hankalalta. Mikään ei erota. Maailma tuntuu paremmalta paikalta elää sen ystävän rinnalla ja on helpompi kohdata typerät tosiasiat yhdessä. Ja ystävistäkin vain valitut ovat niitä joita kaipaat koko ajan, joiden luota et haluisi ikinä lähteä pois ja jotka ovat sinulle vain niin äärettömän tärkeitä. Jollain kaukaisella lailla ystävät ovat heikkoutemme, emme pärjäisi ilman heitä ja surisimme niin heidän poissmenoaan. Ystävyyssuhdekin voi rikkoa sydämesi. Kuin jokaisella ystävällä olisi pala sydäntäsi, jonka hän ottaa mukaansa jos lähtee pois.

"Me and you as friends;

You smile, I smile

You hurt, I hurt

You cry, I cry

You jump off a bridge,

I'm gonna miss you."

"Friends are like balloons.

If you let them go, you can't get them back.

So I'm gonna tie you to my heart so I will never lose you."

Ja taas itkin kun kirjoitin tuota äsköistä tekstiä. Mikä ihme on saanut minut näin tunteekkaaksi? Jos joku keksii, saa kertoa minullekin.

my heart it can't rest until then

"Cry at the end
Cry cause it all begins again
Here you are
And so am I
And we try to be true
Try because we're only passing through

Cry peace
Cry hate
Cry faithlessness
Then just have a little faith"~Cry, Hilary Duff

Viime yönä itkin. Itkin kun luin omaa edellistä blogitekstiäni. Todella typerää. Tuntuu vain kuin kaikki se olisi vasta nyt valjennut minulle kun luin sitä tekstinä edessäni, omaa kirjotustani. Kuin se olisi nyt virallisesti totta eikä vain mielikuvitustani. Tänään päivällä itkin. Itkin ilosta ja nauroin itseni kipeäksi. Hymyilin ja nauroin pitkästä aikaa aidosti. Tuntui kuin kaikki olisi hyvin, maailmassa olisi vain me ja naurumme, mikään ei tulisi ikinä muuttumaan, olisi ikuisuus aikaa vain meille, vaihtaa kuulumisia, miettiä elämää ja vain nauttia toistemme seurasta, kun tosiasiassa oli jäljellä vain parisen tuntia. Tänään illalla itkin. Itkin julkisesti. Itkin ikävää, tulevaa kaipuuta ja loppua. Kuin kaikki nämä asiat olisivat tulleet todeksi vasta nyt, vaikka olen voinut näitä odottaa jo pitemmän aikaa. Itken nyt. Taas kerran kun luen itse juuri kirjoittamaani tekstiä. Kuin kaikki olisi niin lopullista. Kaikki juoksevat pois luotani ja en edes yritä estellä. Mikä minulla oikein on? Miksi itken? Miksi luovutan?

"I never said thank you for that.
I thought I might get one more chance.
What would you think of me now,
so lucky, so strong, so proud?
I never said thank you for that,
now I'll never have a chance."~Hear You Me, Jimmy Eat World

Tunteet myllertävät kuin aallot myrskysäässä. En tunnista enää mitään tunteitani. Minkä vain kuvittelen ja mikä onkin totta? Miksen näe missään toivoa? Kuin viimeinenkin valo olisi viety lampustani ja nyt istun pimeässä yksin. Mietin liikaa kenelle paljastaa itsestäni jotain tiedonmuruja. Mietin liikaa menneitä ja unohdun muistelemaan. Muistatko vielä sen kun makasimme laiturilla, katselimme taivasta ja puhuimme tulevaisuudesta? Muistatko sen kerran kun sanoit ensimmäisen ja viimeisen kerran minulle "Olen pahoillani, anteeksi"? Onko millään mitään merkitystä jos minä olen ainoa joka välittää? Ainoa joka murrehtii ja masentuu ja senkin kaiken niin typeristä asioista. En pysty lepäämään ennen kuin näen loppuratkaisun. En halua enää kärsiä. Haluan elää ja jatkaa eteenpäin. Sinun kanssasi tai ilman. Mutta en sitä itse tahdo päättää, tule mukaani tai käänny pois.

"Meet me here beneath the burning skies
Where the ocean comes and takes us from all of our lies
You never said that you were coming back
I have waited although I have found the place you hide

I imagine what it must be like
To have everything you need and not be satisfied
Run the water until it burns
And you cant see through the waves that crash into your prey

Watch you as you leave
But I will drown until you care
Going under
Getting close to what we cannot recognize
Floating face down in the lies
Here we are without a trace
But the lies we used to blame
and you're so far away"~Swim In Silence, Paramore

Kaukana. Aika jolloin olin onnellinen tuntuu olevan niin kaukana. Aika jolloin sanoimme hyvästit tuntuu kaukaiselta muistolta, samaten aika jolloin ymmärsimme toisiamme. Tai se että edes joku yritti ymmärtää minua ja sekavia ajatuksiani tuntuu harhakuvalta. Kuin katselisin vanhoja valokuvia joista ihmisten päät ovat sutattu. Kuvat kiitävät ohitseni ja yritän tarttua yhteen, katsoa sitä ja tunnistaa henkilöt, mutta en näe ketään. Kuin en haluisi nähdäkkään ketään. Vain olla yksin ja miettiä. Joka ei ehkä tällä hetkellä olisi se kaikista paras vaihtoehto. Miksen voisi saada enemmän vaihtoehtoja? "Unohda tai yritä. Päätä mitä haluat." Mutta en halua päättää, se tuntuu liian isolta ja raskaalta. Päättäköön joku puolestani. Minulle on ihan sama. Luovutanko? En halua mutta en tiedä kauanko kestän pitää vastarintaa aivan yksikseni. Miksi pitäisi olla yksin? Saanko huutaa viimein apua? Selitykseksi sanoin jo eräille että on vain minä ja ongelmani. Pelastaudu vielä kun voit. Minä en vaan voi. Enää. Miksen saisi kääntyä takaisin ja kohdata asioita pystypäin uudestaan, eikä aina olla se sivusta katsova vastarannankiiski. Miksen saisi pyytää anteeksi ja peruuttaa asioita edes siten? Olla kerrankin se rohkea ja kypsä. Aivan kuin olisin hipun verran aikuistunut. Ennen olisin menettänyt kärsivällisyyteni jo ajat sitten ja turvautunut nokkelaan kieleeni ja katsonut mitä tulevan pitää. Mutta ei. Nyt odotan, mietin ja siten masennun. Kumpikohan niistä sitten olisi parempi vaihtoehto? Molempia on kokeiltu ja molemmilla aika lailla samanlainen lopputulos, joka ei ole niin onnellinen kuin esimerkiksi hymy päivisin kasvoillani. Tiedän mitä haluan. Nyt pitää vain odottaa vaikka kuinka tekisi mieli pistää kaikki aivan sekaisin. Aivan kuin se olisi ainoa asia mistä ikinä täällä puhun. Kaiken sekaisin pistämisestä, kaiken vastustamisesta ja muista vahvoista vastustuskamppanjoistani. Aivan kuin silloinkaan olisin tyytyväinen. Silloin haluan vain rauhaa, hiljaisuutta ja tasaista elämäntietä. En vain osaa päättää. En ole niin vahva miltä näytän, onko tämä syvällinen mietiskelevä omatunto -puoleni sitten heikkouteni? En ole niin vahva kuin itse kuvittelin, mutta saahan palapelistäkin lopulta kokonaisen kasaamalla. Jos siihen vain olisi voimia. Kaikki vain tuntuu hajoan käsiini. Pienetkin ja minua koskemattomat asiat rikkoutuvat pirstaleiksi vaikka vain läsnäoloni ansiosta. Ja miksi huolehdin ja otan vastuun niistäkin? Haluan elellä rauhassa sillä asenteella ettei mikään voi minua pysäyttää, niin kuin ennen. En halua ottaa taakakseni kaikkea tälläistä pientä, turhaa ja mitätöntä, niin kuin nyt. En halua välittää näin.

Ota minut mukaasi jos päätätkin paeta tätä kaikkea.

you can't turn back 'cause this road is all you'll ever have

"Yeah, yeah, you're asking for it
With every breath that you breathe in
Just breathe it in

Yeah, yeah, well, you're just a mess
You do all this big talking
So now let's see you walk it
I said, let's see you walk it"~Fences, Paramore

Miksei ikinä voi kääntyä takaisin? Kelata elämää ja vaihtaa tapahtumia. Ei. Aina pitää siirtyä eteenpäin, hymyillen ja mennä virran mukana. Miksei voi poistaa, muokata tai vaihtaa kohtauksia elämästään ja jatkaa eteenpäin oikea hymy kasvoillaan? Miksi elämässä ei ole pause -nappia? Jotta voisi miettiä ennen kuin pilaa kaiken. Ei, aina pitää siirtyä eteenpäin ja jatkaa elämäänsä. Mutta entä jos en halua?

"If it's not real
You can't hold it in your hand
You can't feel it with your heart
And I won't believe it

But if it's true
You can see it with your eyes
Oh, even in the dark
And that's where I want to be"~Brick By Boring Brick, Paramore

Hiljaisuus. Ahdistaa. Kuin minut olisi unohdettu. Luovutettu. Jätetty omaan arvoonsa. Tärisen. Tuntuu niin yksinäiseltä ja täysin nollalta. Samalla niin ymmärretty, samalla niin paljon enemmän väärinymmärretty. Sattuu nähdä sinut, koska se saa minut ajattelemaan mitä tapahtui ja sen ajatteleminen sattuu. Aivan kuin ei olisi mitään jäljellä. Pitäisikö silloin vain juosta vaikka jalat eivät kanna? Unohtaa ja antaa olla. Vai muuttaa oikeasti asioita, jäädä paikoilleen ja katsoa mitä siitä seuraa. Tällä hetkellä olen siinä välillä. Luovuttaminen. Niin helppoa kuin se vain olisikin mutta ei yhtään tapaistani ja aina pitää ajatella myös tulevaa. Typerä tulevaisuus. Miksi pitää valita? Miksei valinnat voi valita itseään tai että voisi vain elää elämän virran vietävänä. Olla ilman huolia ja turhia ajatuksia. Niin kuin ennen. Miksei mikään ole niin kuin ennen? Kaikki on aivan liian hankalaa. Kaikki tuntuu uudelta, vieraalta ja epävarmalta. Miksi? En tosiaan tiedä. Tuntuu kuin en olisi yhtään valmistautunut tulevaan, ei mitään odotettavaa ja nyt kuin koko tulevaisuus tuntuu olevan käsissäni. Haikea mieliala ihmisten kanssa joita vihaan niin paljon ja olen odottanut niin kauan pääseväni heistä eroon, nyt kun se viimein näyttää koittavan on olo ikävöivän tuntuinen, turhaan. Vai vihaanko sittenkään? En ole ikinä ottanut tunteistani selvää, mutta parin viime viikon aikana olen ollut itsekkin itselleni sellainen kysymysmerkki että en tiedä mitä pitäisi ajatella. Vai pitäisikö? Ajatukset karkaavat kuin hiekka sormien välistä. Ei tee mieli juosta pois, pitkästä aikaa, mutta en tiedä miksi. Aivan turhaan seison paikalla ja odotan turhaa. On aivan liikaa asioita joita toivon että ne eivät olisi totta. Suljen ne mieleni takaosaan ja odotan yhä parempaa huomista. Itken sisäisesti ja kaipaan joka sekunti enemmän ajattellen sitä etten tule enää pitkään aikaan näkemään sinua, halamaan sinua, vuodattamaan murheitani sinulle ja kertomaan sinulle kuinka mahtava ihminen olet. Miksi jätät minut? No, niin näyttävät tekevän muutkin joten juokse sinäkin sitten pois. Miksen voi olla ikinä minkään yläpuolella, hallita tapahtumien kulkua ja päättää itse asioistani. Ei, aina katson sivusta ja masennun. Miksi aina olen palasina vaikken olekaan? Persoonallisuuteni miljoona sivupersoonaa riitelevät keskenään mikä on oikein ja mikä väärin. Ehkä ne saavat minut tuntemaan itseni näin mitättömäksi, pieneksi, haavoittavaksi olennoksi joka yrittää vain parhaansa mukaan nyt myötäillä mukana. Mutta haluan mennä vastavirtaan. Olla ja sanoa juuri sen mitä oikeasti haluan. Mutta omatunto pakottaa sanomaan jotain aivan muuta ja hiljentää suuni kun olen sitä avaamassa. Onko minusta tulossa kiltti? Vai olenko aina ollut kiltti? Siltä ei todellakaan viime aikoina ainakaan ole tuntunut, siitä olen varma. Tunnen itseni ilkeämmäksi kuin koskaan ennen. Aivan kuin joka paikassa minua siitä muistutettaisiin. Tuntuu kuin ympärilläni olisi muuri ja en tiedä ketä päästää sisään pieneen, rikkinäiseen ja sekaiseen valtakuntaani. Vai pitäisikö vain jatkaa samaan malliin ja olla etäinen? Mutta en enää tiedä miten palata siihen, haluan vain puhua ja sanoa mitä mieltä olen. Voi kuinka typerää tämä kaikki oikeasti on. Miten pientä, mutta minulle niin suurta. Kuin kaikki mahdollinen olisi iskuja itsetuntooni. Yksi lausekin masentaa yhtäkkiä kaiken valon ympäriltäni, vaikka kaikki ei olisikaan vielä huonosti. En ymmärrä. Mutta ainoa asia minkä tiedän nyt että kohta en enää kestä tätä hiljaisuutta, se vain murentaa kaikkea sitä mitä minulla joskus oli. Kuin sitä ei ikinä olisi ollutkaan. Se kaikki vain on osa vaiettua salaisuutta, jota kukaan ei voi todistaa todeksi. Kaukainen muistikuva siitä ajasta milloin kaikki oli edes jollain lailla hyvin. Hukkunut muistoihin. Eläen menneitä ja epätodellisen tuntuisia aikoja. Epätoivoinen, mutta toivo itää kun ajattelen ettei mitään ole tapahtunut. Haluan aloittaa alusta vaikken sitä jaksaisikaan. Mutta tällä kertaa se ei taida olla mahdollista. Anna anteeksi.

Just like me. Almost broken if not already.

"You, with your words like knives and swords and weapons that you use against me
You have knocked me off my feet again, got me feeling like I'm nothing"~Mean, Taylor Swift

"You're always on display
For everyone to watch and learn from
Don't you know by now?

Set restrictions, separate from the world
The constant battle that you hate to fight"~Fences, Paramore

Ehkä tämä kaikki oli tässä. Ehkä en vain voi vaikuttaa mihinkään mitenkään. Hyvästi sitten.

"If you run away now
Will you come back around?
And if you ran away
I'd still wave goodbye"~Brighter, Paramore

yeah, that's my thing

Intohimoni.
Unelmani.
Elämäntapani.
Mieltymykseni.
Taiteellinen puoleni.
Pitkäaikainen ystäväni.
Innoittajani.
Salainen rakkauden kohteeni.
Inspiraationi.
Voimalähteeni.
Rakas harrastukseni.

Klassinen baletti.

Jokseenkaan moni kavereistanikaan ei tiedä harrastuksestani. En näe syytä miksi heidän pitäisikään tietää, se vain on oma salainen juttuni. Tänään oli viimeinen balettitunti tältä osin, syksyllä sitten lähtee käyntiin 11. vuoteni tuota vanhaa tuttua harrastustani ja ryhmästämme tulee (ehkä) Klassinen baletti Edistyneet. Kyllä, se olisi iso juttu näissä piireissä. Tällä hetkellä olemme Klassinen baletti jatko 7-8, itse kuulun tuohon 8. vähemmistöön.

Jotain baletista yleisesti. Kaikki kuvittelevat sen olevan tyllimekoissa tanssahtelua, piruetteja ja muita hienoja hyppyjä kärkitossuilla tunneista toiseen. Mutta eipä ole. Hameet kuuluvat vain esityksiin ja kovakärkisillä tehdään usein tuntien lopusta noin 20 minuuttia. Usein tunnit ovat vain tankosarjoja klassisen musiikin tahtiin, niiden hiomista ja uusien askeleiden opettelua. Keskilattialla tehdään lopputunti sarjojen jälkeen, keskilattiasarjat ovat siis ne, jotka näkee kun menee katsomaan esitystä, mutta kaikki ne ovat muokattuja versioita tankoliikkeistä, vain vauhdikkaampia ja näyttävämpiä katsojia varten. Tankosarjat siis ovat kaiken pohjustus, josta kehitetään itseään keskilattiaa ja sitä myöten myös esityksiä varten. Ei siis todellakaan mitään hienoja hyppyjä tunneista toiseen vaan aikalailla rauhallisia liikeitä toisensa jälkeen, mitkä tulevat jo aivan ulkomuistista. Silti se ei ole tylsää, keskilattiasarjat vain ovat mukavempia ja niissä opitaan enemmän uutta. Mutta sekin riippuu paljon opettajasta, hänen tyylistään tanssia ja opettaa.

Kaikki ihmettelevät miten ihmeesssä vieläkin jaksan aina joka vuoden jälkeen jatkaa. Siitä ei vain saa tarpeekseen. En tiedä millaista elämäni olisi ilman nykyään jokseenkin tylsiäkin tunteja tanssiopistolla. En tiedä yhtään millaista olisi olla koko viikko kotona ja mennä minne haluaa milloin huvittaa. Koska en harrasta baletin lisäksi mitään ei minulle silloin jäisi mitään harrastusta. Tuntuu todella oudolta edes ajatella, koska en sellaista ole kuunaan kokenut, aina olen tuolla urhoollisesti taapertanut. Ja tulisiko edes mieleeni jäädä tauolle hetkeksi tai pariksi? Ehei, kärryiltä tippuu niin nopeasti ja miten ilman sitä sitten pärjäisikään. Pakkopullalta tuntuvat tunnitkin johtuvat enimmäkseen opettajasta, joka ensinnäkin on aivan eri aaltopituudella ryhmämme kanssa ja toiseksi jonka sarjat ovat aika lailla samanlaisia ja helpohkoja meidän tasoisillemme. No, ehkä uusi vuosi tuo uusia tuulia.
       Olen usein silti miettinyt lopettamista. En vain tiedä pystyisinkö siihen, baletti on ollut arkipäivää ja elämääni niin kauan kuin muistan. Vaikeaa se ainakin olisi, mutta en mieti sitä nyt koska suunnitelmiini ei todellakaan kuulu lopettaminen, ainakaan vielä. Katsotaan sitten joskus joku toinen kerta uudestaan.

       Orimattilan Myllylän koululta tämä kaikki alkoi. Olin 5-vuotias ja monta vuotta puhunut äidille siitä jo kauan kuinka haluan balleriinaksi ja lopulta päädyinkin alkeistunneille, kylläkin parin mutkan kautta. Aivan aluksi nimittäin jouduin jonkun näköiselle show- tai nykytanssi tunnille, jossa järkytyksekseni kaikki hyppivät ja pomppivat ämpäreitten kanssa. Ilomielin omituinen opettaja käski minua ottamaan ensi kerraksi oman ämpärin mukaan. Olin kuulemma sen jälkeen mennyt äidin luo itkien että; "Äiti, en mä halua ämpärijumppaan, mä haluan balettiin" ja sitten löysinkin balettitunneille. 10 vuotta sitten siellä tapasin 2 ystävääni, tuon pitkätukkaisen hieman omituisen nauravan tytön jolla silmät loistavat aina kuin lapsella ja pienen ja ujon hiljaisen hymyilevän tulevan sielunkumppani ystäväni, jonka kanssa juoksimme kielletyllä käytävillä ja jäimme muista kauemmas kertomaan salaisuuksia tuntien päätteeksi. Tuon jälkeisestä ryhmästämme on siis jäljellä nuo kaksi ja minä. Ensin vuonna vain yksi ja minä. Kuitenkin, ryhmämme on ollut "hieman" epäonninen matkan varrella. 4 vuoden jälkeen Orimattilassa ryhmämme muokkautui, opettaja vaihtui kolmesti ja lopulta joukkoomme tuli niin pieniä että siitä ei tullut yhtään mitään. Silloin mietin lopetanko, mutta lähdinkin Lahteen, isoon kaupunkiin, jatkamaan tanssia aivan uuteen porukkaan. Tässä vaiheessa mietitte mihin kaverit jäivät. Puoli vuotta jälkeen päin he seurasivat esimerkkiä ja niin noin 10 meistä jatkoi Lahdessa, silloisen kamalan opettajan alias "Frankenstainin" kurin alaisilla tunneilla, jotka olivat aivan uusia kokemuksia rentojen tuntien jälkeen tutussa Orimattilassa. Frankenstainin johdolla jatkoimme vuoden tai pari kunnes tuli haku Eriko '06 -ryhmään (erityiskoulutustanssiryhmä jolla tunteja viidesti viikossa. Yleinen periaate; jos pääset ryhmään olet muiden yläpuolella ja muut ihmiset ovat mitättömiä jne.. Eli lyhyesti diivoja kusipäitä kaikki, jotka kuvittelevat itsestään aivan liikoja) jolloin porukasta katosi suurin osa uuteen Erikoon ja jäljelle jäi noin 9 Orimattilan vanhaa tuttua jotka eivät ryhmään päässeet tai halunneet ja meidän lisäksemme 4 muuta. Itse kuuluin siihen ryhmään joka ei edes halunnut. Niinpä meidät loput mitättömät tungettiin 2 astetta alemmalle tasolle ja vähitellen unohdettiin. Tässäkin vaiheessa kaksi opettajavaihdosta Siellä aikaa kuluessa porukkamme jälleen pieneni ja tasomme vain laski. Jossain vaiheessa tuli uusiakin oppilaita, mutta aikojen saatossa ovat hekin kadonneet jonnekkin ja unohtuneet. Tässä vaiheessa meitä oli noin 6 vanhaa ja 6 uutta ja tällöin vanhempamme menivät valittamaan huonosta kohtelusta. Opistolta vain sanottiin että voivoi, sellaista se on ja näin jatkettiin tanssia samalla periaatteella. Ennen Eriko '08 hakua meidän ryhmällemme käytiin sanomassa että se on nyt se teidän kauan kaivattu ryhmämme, erikoistunut balettiin ja sinne voisimme hakea. Aikaa kului ja viimein oli kauan odotettu haku. Muistan sen aamupäivän vieläkin, piti tanssia ympäriinsä yksinään musiikin tahtiin ja ihmiset tuijottivat ja arvioivat. Ja miten sitten kävikään? 1 meistä valittiin ja hänkään ei mennyt ko. ryhmään vaan lähti Eriko '06:n. Sama tahti jatkui huonoissa oloissa ja opettajat vaihtuivat aina parin vuoden välein, jolloin aina aloitettiin alusta vähän alempaa ja erilaisin opetusmenetelmin. Silti pysyimme sinnikkäästi mukana, roikkuimme mukana mitä oudoimmissa ja surkeimmissa ryhmissä. Sitten tuli viimein jotain järkeä. Meille tehtiin kuin tehtiinkin uusi oma ryhmä ja ryhmään tuli paljon uusia. Tämän kertainen uusi opettaja oli tiukka, mutta pidetty ja hiki hatussa sai jokainen huhkia ja sen huomasi kuinka edistyimme huimasti heti kun jotain alkoi tapahtua. No sitten pääsemmekin tarinassa jo viime kevääseen. Pidetty opettaja tulee ja kertoo että se oli sitten tässä, kiitos ja heihei. Hirvittävä surujuhla, koska viimein olimme saaneet mieluisamme opettajan, ryhmän ja saimme tehdä sitä mitä halusimme, eli tanssia oikeasti sitä tasoa mitä olimme. Viime syksyyn. Jälleen kerran uusi opettaja ja jälleen kerran alusta tuttu kysely "mitä te osaatte ja mitä ette". Orimattilaporukka hupeni 2 minun lisäkseni ja muita jo vanhoja Frankenstainin ajoilta matkaan jääneitä oli 4. Listassa ilmoittautuneita; 14. 6 jatkoi vaikka ilmoittautuneita oli 14. Siinä vaiheessa taas mietittiin mihin meidät ikuiset "ylijäämät" taas kerran tungetaan, mutta lopulta jatkettiin tällä kokoonpanolla. Ja tässä sitä ollaan. Sama opettaja ensi vuonna ("jippii") ja joko meistä tulee baletti Edistyneet, jos tulee tarpeeksi porukkaa tai meidät heitetään astetta tai paria alemmas (taas) aikuisbaletin puolelle. Epäreilua eikö? Silti kuudesta viisi aikoo jaktaa ensi vuoteen ja jälleen katsoa miten meille käy.

     

Muistan kuinka pieninä balleriinan alkuina haaveiltiin yhdessä kärkitossuista, eli kovakärkisistä tossuista ja tytyistä, eli korkeahelmaisista hameista. Mutta kerran kun kovakärkiset saa, sitä toivoo ettei niitä olisi ikinä saanutkaan. Yhdellä sanalla sanoen täyttä tuskaa. Mutta sen kestää kun keskittyy ja miettii muuta. Ihme sinänsä että tuossa hullussa ryhmässämme niitä ikinä edes saimme mutta onhan niillä nyt tullut tanssittua noin 4 vuotta. Onpas siitäkin jo aikaa. Nyt on kärkitossut ja ensimmäistä kertaa myös tytyyt arkipäivää. Tämän viikon perjantaina on esitys nimittäin. Hirveä esiintymispelkokin löytyy mutta sen lavalla onneksi unohtaa. Toivon vain että kaikki menisi hyvin, esitys on sen verran nopea ja haastava. Pitäkää peukut pystyssä :)

something to think of

"Peter is smart,
he knows each European country by heart.
He likes to sit under an apple tree on his yard
and wait for an apple to fall.

When Peter is nine
his teacher tells him that this planet is dying,
that someone needs to put an end to it all
and so when Peter comes home
he tells his mom:
"I'm going out in the world
to save our planet.
And I ain't coming back
until she's saved.
I'll walk my way to see
the King and parliament.
If they don't help
I'll do it by myself.
I don't wanna be
Da da dam
da da da da da da
da da dam"

Peter is young,
he tries to talk
but no one listens to him.
Everybody's busy living and dying,
not thinking about what they're doing.

But look at  the boy who
went out in the world
to save our planet.
And he ain't coming back
until she's saved.
He walked his way to see
the King and parliament.
But they all turned their heads
and walked away
singin'
Da da dam...

And now I'm going out in the world
to save our planet.
And I ain't coming back
until she's saved.
I'm walking in the footsteps
that young Peter made.
And everybody is welcome to join,
and sing with me:
Da da dam..."~Da Da Dam, Paradise Oskar

Siinä ne Euroviisut sitten meni vuosimallia 2011. Loistava show tänäkin vuonna kerta kaikkiaan ja tiukka taisto loppuun asti. Suomi mielestäni tietenkin olisi ansainnut voiton, mutta onnea Azerbaijanille nyt sitten! Itse rakastuin vasta tänään omaan viisuehdokkaaseemme ja kappaleen sanoihin ja merkitykseen.
      Tästä päästäänkin tämän öiseen mietiskelyyni. Ihmiset elävät aina vain kuin viimeistä päivää. Tuijotetaan aivan liikaa itseemme, omiin asioihimme ja ongelmiimme ja nähdään korkeintaan sen lähipiirin tapahtumat, jos niistäkään välitetään koska mitäpä ne meidän elämiimme vaikuttavat millään tapaa. Omapahan on asiansa, tuttu lause vai mitä? Miten sitten se että jossain toisella puolella maailmaa käydään sotaa tai kärsitään nälästä? Tai aivan lähelläkin koto Suomessa on monia tuhansia kodittomia. Tai pienempiä käsitteitä että siinä lähellä on joku henkilö jolle voisit olla korvaamaton tuki ja turva, jos vain haluaisit tai kiireiltäsi jaksaisit. Ei paljon vaadita siitä että kuuntelemme toisiamme ja yritämme ymmärtää, lohduttaa ja auttaa. Emme ikinä ajattele kauemmas. Avarra kuvakulmaamme. On vain se oma pieni maailma missä elelemme. Emme ajattele valintojamme. Ajattelemme ettei niillä ole väliä. "Hällä väliä" -asenne. Mutta voi kyllä niin pienilläkin valinnoilla, sanoilla ja teoilla on niin paljon merkitystä. Valitettavasti. Löytyyhän aina jostain joku pilkunviilaaja tai vanhoja kaunoja muisteleva henkilö. Tai suuria asioita ajatellen vaikka ilmastonmuutos, sinnehän on vielä niin kauan aikaa, vai mitä? Mitä väliä on minun, pienen mitättömän ihmisen pienellä valinnalla parantaa maailmaa jos sitä ei kukaan kuule tai se ei ole näkyvä. Kaiken pitäisi aina tapahtua nyt tai viimeistään heti. Kaiken pitäisi olla näkyvää, mutta esimerkiksi kaverin ongelmien kuuntelemisen kiitollisuushan on näkyvää, mutta ei varmastikkaan niin vahvaa kun henkilö tuntee sisälllään. Hänellä on joku jolle puhua. Joku johon luottaa, turvata ja on löytänyt sen oman lohduttavan olkapään josta olla onnellinen. Ei sen tarvitse olla niinkään näkyvää, kaikesta ei tarvitse saada palkkiota tai Nobelin rauhanpalkintoa. Luonnonvarojen tuhlaamisen välttäminen ei näy mutta vasta vuosien päästä sen huomaat. Pitäisi päästää irti vanhoista asenteista. Ei aina olla sitä mieltä vain koska on aina ollut. Muuttaa maailmaa yksi ihminen kerrallaan. Ymmärtää enemmmän suuria kokonaisuuksia ja olla empaattisempi. Kohdella ihmisiä kuin toivoisit heidän kohtelevan sinua. Laajentaa ajatuksiaan omista pulmistaan muiden ongelmiin ja kohottaa katseensa omista mietteliäistä kasvoista toisen surulliseen ilmeeseen. Ajatella mitä se toinen ajattelee. Auttaa. Kuunnella. Ymmärtää. Olla tukena. Tai vain istua hiljaa siinä vieressä ja antaa sen toisen ymmärtää että kyllä minäkin välitän ja tulen aina välittämään. Antaa anteeksi ja yrittää uudelleen. Kaatua ja nousta ylös heti kun voimat siihen riittävät. Sitä odotellessa.

feels like a lie to smile

"Can't you tell that this is all just a contest?
The one that wins will be the one that hits the hardest
But I don't mean it
I mean it, I promise
Da da da, da da"~Please Don't Leave Me, P!nk

Kokonaiseen viikkoon en ole kirjottanut tänne. Joka päivä se on käväissyt mielessä, mutta olen sen aina tiedottomasti ajatuksissani kieltänyt, koska ainoa asia minkä tänne olisin saanut laitettua olisi ollut tuo yllämainittu laulun pätkä. Ajatukset eivät vain suostu tulemaan paperille, koska en suostu uskomaan sitä että ne olisivat totta. Ja vaikka jotain olisin tänne saanut kirjoitettua se olisi ollut epämääräisiä ja erillisiä lauseen tapaisia sanarykelmiä, joista olisi voinut lukea aivan liikaa rivien välistä.
     Meedion kykyni pettivät. Taas kerran. Luulin tunteneeni sinut. Ja hitto miksi tämä kaikki kostautuu aina minulle? Maa murenee jälleen kerran jalkojeni alta mutta sinä et sitä tajua, koska et ymmärrä tai enää edes jaksa välittää etten oikeasti ole ihminen jonka kuvittelet minun olevan. Onneksi sentään jotkut ymmärtävät minunkin kantaani. Aivan kuin keräisin sotajoukkoja, ketkä ovat minun puolellani ja ketkä sinun. Hajotan porukkamme. Juuri kun yritin leikkiä aikuista, tein kypsiä päätöksiä, annoin periksi ja pyysin anteeksi, niin sinä kerroit sen kaiken minkä olen aina pelännyt kuulla. Kiitos aivan ***** paljon. Jos kerran minun laivani uppoaa, haluan sinut kyllä ehdottomasti miehistööni!!
Anteeksi tuohtumiseni. Yritän rauhoittua.

Siinä se nuorten leiri meni. Apua, siitä on jo viikko. Mihin tämä aika oikein katoaa? Kuitenkin, mahtava fiilis ja muistot jäivät ja varmasti myös aika villi ensivaikutelma meidän porukasta myös, mutta ei se mitään. Jäipähän heti totuudenmukainen vaikutelma meistäkin hulluista. Sain tutustua uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin ja elvyttää pitkästä aikaa välejäni vanhoihin joita olin kaivannut jo pitkän aikaa. Oli oikeasti aivan mahtava viikonloppu ja niin hauskaa että näistä jutuista jutellaan vielä pitkään. Kiitos kaikille mukana olleille jotka tekivät leiristä ainutlaatuisen positiivisen viikonlopun! PENSUO RULAA!

Todella huvittava (tai no huvittava ja huvittava...) tilanne tähän väliin mikä tapahtui tällä viikolla luokkalaiseni ja minun välillä.
Hän: "Sä se sit oot ollu tollanen hiljanen hissukka kaikki kolme vuotta." [ilkeähkö hymy]
Minä: "Joo, niin oon ollu. [kiroilua], mut mä en todellakaan oo sellanen oikeesti!" [naurua]
Ja sen jälkeen kävelin pois ja toinen osapuoli keskustelusta jäi niin hämilleen seisomaan aloilleen niin hölmistyneen näköisenä että nauratti. Tästä voi vähän päätellä minkälainen kuva luokkalaisillani on minusta ja rivien välistä kuinka minä heitä vihaan. Ei enää kauaa niin pääsen heistäkin viimein eroon. Se on yksi niistä harvoista asioista mistä voisi nyt olla tyytyväinen.

Kaikki on niin hankalaa. Ainakin minun tapauksessani. Lapsena oli niin paljon helpompaa. Leikittiin vailla huolenhäivää ja ei mietitty lainkaan tulevaisuutta kahta päivää pidemmälle. Ei tarvinnut. Elettiin hetkessä ja oltiin kiitollisia mitä pienimmistäkin asioista. Pidettiin hauskaa ja ei oikein välitetty suuremmin mistään. Mikään ei ollut vakavaa tai sitä ei vain otettu vakavasti. Ei välitetty muiden mielipitestä, oltiin omia itsejämme. Haaveiltiin tulevaisuudesta, aikuisuudesta ja mietittiin yhdessä mitä meistä tulee isona. Riideltiin, tai ehkä enemmänkin kinasteltiin, korkeintaan siitä kuka jää hipaksi leikissä tai kuka pääsee etupenkille autossa. Ystäviä sai miltei jokaisesta uudesta ihmisestä, ei ollut odotuksia ja pidettiin hauskaa niin kauan kun sitä riitti. Kaikki olivat toistensa kavereita.

En vain osaa kirjoittaa tuntemuksiani juuri nyt joten tässä pari (tai vähän enemmän...) kysymyksiä mitä mietin juuri nyt.

Mitä jos en enää jaksakkaan? Miksi olen aivan yksin vai olenko? Auttaako kukaan? Mitä hyötyä mistään on? Mikä on kohtaloni? Miksi aina minä? Miksi en voi hallita mitään elämässäni? Mitkä ovat oikeat tunteeni ja mitkä vain harhaa? Minkä takia välitän? Miksi odotan aina aivan liikaa? Olenko itsevarma vai täysin vailla itsevarmuutta oleva ihminen? Minne olen matkalla? Mitä haluan? Mistä unelmoin? Miksi rukouksiini ei vastata? Mikä saa minut odottamaan turhia asioita? Minkälainen ihminen olen pohjimmiltani? Miksi ihmeessä en pidä siitä kun asiat rullaavat omalla painollaan? Kuinka kaikki voi aina olla näin hankalaa? Miksi en ikinä ole tyytyväinen? Mistä saan voimaa aina jatkaa eteenpäin? Miksi tuntuu ettei mitään tapahdu, ettei mikään tule ikinä muuttumaan? Miksi itken mutten itkekkään? Miksi luotan vaikken luottakkaan?

Ja vielä yksi; Mitä jos tämä kaikki onkin unta? Mietin tätä usein. Mitä jos heräänkin lastentarhasta päiväunilta vieressäni ihminen jota tulen tulevaisuudessa vihaamaan niin paljon. Entä jos sekin oli vain unta? Näinkin unessa vain sellaisen kohtauksen? Mitä jos herään, katson peiliin ja näen itseni vanhana. Jos tämä hetki onkin unta? Mitä väliä sitten on teoillani, sanoillani ja valinnoillani nyt? Voi jooko jooko jooko, saanko sitten pistää kaiken aivan sekaisin???

"Ihan kuten ennen </3" 



I fell but I'm already ready to fly

"I don't know what I want
So don't ask me 'cause I'm still trying to figure it out
Don't know what's down this road
I'm just walking, trying to see through the rain coming down"~A Place In This World, Taylor Swift

 Niin, tämähän on tiedetty jo aiemminkin mutta todetaanpa nyt uudestaan että olen oikeasti meedio. Olen jo pari päivää puhunut kuinka jotain tapahtuu kohta, ja niinhän sitä tapahtuikin eilen illalla. Ihanaa riitelyä ja huutoa vanhempien kanssa, olisiko parempaa tapaa viettää viikon ainoa vapaailtani? Mutta ei siitä sen enempää, tunnen oloni vain erityisen hankalaksi, kiukuttelevaksi, puhumattomaksi ja täysin epäluotettavaksi angstiteiniksi, ja mistään kuvailevista sanoista en kyllä itseäni tunnista. No, on sitä pienemmäksi riitaa tullut porukoitten kanssa. Pari aamua taaksepäin olin kuulemma vienyt pyörän pumpun. Hetken siinä huutoa kuuntelin ja aloin vaan nauramaan; miksiköhän hittossa minä olisin äitini pyörän pumpun pöllinyt?! : D No, olenhan "teini-ikäinen" ja me teemme outoja juttuja ja varastamme kaiken mikä vain lähtee ilman hitsaamista irti ja vaanimme varomattomia ja yksinäisiä pyörän pumppuja, vai kuinka? On se niin hankalaa.
    Mutta tämä päivä on ollut kiva; päivä oli lyhyt, pääsin käymään vanhalla ala-asteellani, kävelin aivan yksin rauhassa ja hiljaisuudessa kotiin ja mietin kaikkea. Päätin etten anna minkään pilata tulevaa nuorten leiriä, en sitten minkään ja hakkaan sitten vaikka päätäni seinään jos (ja kun) ärsyttää, mutta en anna minkään häiritä. En välitä. Kukaan ei voi pilata tätä. Mutta täten lupaan olla kaikille mahdollisimman ärsyttävä, hermostuttaa kaikki, nauraa vatsani kipeäksi, riehua ja viettää mahtavan viikonlopun!

Ja nyt on kyllä meneillään niin hirveä naurukohtaus että eihän tästä tule mitään : D Joten heissan, meikä lähtee nyt leirille!

"You're so mean, when you talk about yourself, you were wrong
Change the voices in your head, make them like you instead
So complicated, look happy, you'll make it
Filled with so much hatred...such a tired game
It's enough! I've done all I can think of"~Fucking Perfect, P!nk

so many things I wanna know the answers to

"I'm an angel, I'm a devil
I am sometimes in between
I'm as bad as it can get
And good as it can be
Sometimes I'm a million colors
Sometimes I'm black and white
I am all extremes
Try to figure me out, you never can
There's so many things, I am"~I Am, Hilary Duff

  Jumala. Hyvin ristiriitainen aihe, mutta mietin aihetta usein. Itse uskon Jumalaan, uskon että tuonpuoleisessa on elämää ja että syntimme on annettu anteeksi, jotta jokainen voi saada uuden mahdollisuuden ja tehdä virheitä.
        Tuonpuoleisesta tulee mieleen taivas. Usein mietin millaista siellä on. Onko se niinkuin pilvien päällinen ihmisten maailma ilman pahuutta vai rauhallinen meditoimispuisto jossa kaikki kulkevat valkoiset kaavut päällään ja mietiskelevät. Itse kuvittelen sen enemmän jälkimmäiseksi vaihtoehdoksi, mutta ei sitä voi ikinä tietää. Toivoin vain että siellä saisi tavata jo edesmenneitä ihmisiä ja tarkastella maanpäällisten ihmisten elämää, tulla ehkä kummittelemaan joskus heidän luokseen. Mutta voiko taivaassa rakastua? Jokaiselle ihmiselle on mielestäni olemassa se toinen puolisko, mutta mitä jos et löydä häntä ennen kuolemaasi, voitko rakastua taivaassa? Onko taivaassa edes tunteita? Onko taivas edes taivaassa yläpuolellamme?
Ikuisuuden päivät taivaassa. Olen aina miettinyt miten ne siellä kuluvat, ehkä siellä ei ole ajantajua ollenkaan. Mitä siellä sitten tehdään? Mikä on tuonpuolisen elämämme tarkoitus, tehtävä ja määränpää? Esimerkiksi kouluteenko sinut jonkun maanpäällisen ihmisen suojelusenkeliksi, käyt siihen jonkunlaisen koulun ja alat sitten suojella ihmistäsi. En tiedä enkä saakkaan sitä tietää, ennen kuin joskus.
Muita asioita taivaasta, olen miettinyt esimerkiksi sellaisia asioita kuin että nukutaanko siellä, missä siellä asutaan, miltä tuntuu olla ns. kuolematon tai ikuinen ja rikkomaton ja kun kuolemme olemmeko enää ihmisiä, kutsutaanko meitä enää ihmisiksi, kun Jumalahan loi ihmisen omaksi kuvakseen maan päälle asumaan. Maan päälle, niinpä. Mutta taivaassa asumisesta. Aina olen jotenkin kuvitellut että sen kauniin rauhaisan puiston laidoilla on jonkun näköisiä asuntoloita, jokaisessa ovessa oma nimensä, huoneet joko asutettuja tai tyhjiä, sen mukaan onko ihminen vielä "saapunut". Mitä huoneissa olisi? Usein, varsinkin pienempänä, kuvittelin että siellä olisi kopio maanpäälisistä huoneistamme ja siellä olisi omien tavaroidemme ja esineidemme ns. varakopiot. Mutta sitä kun rupeaa miettimään niin kuka ottaisi näitä minunkin turhia roiniani taivaaseen? Siinähän taivas romahtaisi maan päälle! Ehkä se on se tunne että taivas rojahtaa niskaan kun uusi asukas muuttaa taivaaseen suuren vaatekerraston kanssa, niinkuin minullakin olisi. Niin en usko että saisimme tavaroitamme sinne, enkä edes tiedä tekesinkö siellä mitään tietokoneella, kenkäkokoelmallani tai lukuisilla hiuslaitteillani. Mielestäni taivas on se että saa viimeistään sen uuden alun ja uuden sydämen jne, joten en usko että vanhat kamat tulisivat postipakettina perässä.
Uudelleen aloittamisesta taivaassa. Mietin usein unohdammeko vanhan elämämme. Toivottavasti emme, mutta olisihan se haikeaa miettiä menneitä ja mitä jäi tekemättä. Unohtamiseen kuuluisi kauhea epätietoisuus siitä kuka joskus olin ja sen selvittäminen. En tiedä kumpi olisi parempi; unohtaminen vai muistaminen.
      Mietin ateisteja. Miksi he eivät usko? Yleensä jos ko. henkilöltä menee kysymään niin vastaukseksi saa naurua ja kysymyksen; "Miksi uskoa?". No miksei uskoa?!  Mitä haittaa siitä on missään? Niinpä, ei mitään. Typerää. Kerran vastaani tuli ateistilta myös aika mietityttävä vastalause; "Jos Jumala kerran on olemassa, niin miksi Hän loi ateisteja?". En oikein osaa vastata, ehkä Jumala heissäkin jotenkin on läsnä ja tekee töitä uskon kasvun suhteen. Tai sitten ei ole ateisteja, kaikki uskovat jotenkin sisimmässään (eivät nyt kyllä ihan kaikki mutta tajuatte idean), mutta eivät sitä itse huomaa, siitä välitä tai  esittävät etteivät välitä. Usein toivon ja rukoilen silti esimerkiksi kavereitteni keskuudessa olevan ateistin puolesta jotta hekin ymmärtäisivät. Ehkä jonain päivänä ymmärtävätkin. 

"This was meant to be like this, right?"

Kohtalo. Mietin usein vastoinkäymisissä, että oliko kohtalon ansiota että juuri näin tapahtui minulle? Että näin oli tarkoitettu. Eiköhän se ole vain Jumalan aikaansaannosta, joten onko koko kohtaloa olemassakaan sitten? Onko kaikki päivämme kirjoitettu ylös jonnekin taivaan kirjaston kirjaan jo silloin kun synnyimme vai onko se kohtalo joka johdattaa meidät meille tapahtuviin asioihin ja tekoihin. Mikä kohtalo oikein sitten on? Joku tai jokin joka vetää sinua tapahtumiin elämässäsi ja asettaa sanat suuhusi? Menee aika hämäräksi. No katsotaanpa mitä ystävämme/vihollisellamme Wikipedialla on asiasta sanottavaa; "Kohtalo on uskomuksissa käsitys, jonka mukaan asiat ovat tavalla tai toisella ennalta määräytyneet. Usko jonkinlaiseen kohtaloon kuuluu valtaosaan uskonnoista ja jopa monille uskontokuntiin kuulumattomille. Joskus kohtalon vastavoimana pidetään vapaata tahtoa. Jotkut ajattelevat, että kohtalo tarkoittaa sitä, että ihminen toimii mekanistisesti syyn ja seurauksen lakien mukaan kuin kone, ja siksi seuraa ennalta määräytynyttä maailmanviivaa. Toisille kohtalon aikaansaa henkiolento, joka pyrkii tuottamaan ihmiselle tai asialle haluamansa kaltaisen tapahtumahistorian, vaikka tämä haluaisi muuta. Ihmisen kohtalo saattaa joidenkin mielestä määräytyä esimerkiksi syntymähetkellä, toisten mukaan se on määräytynyt jo maailman syntyessä. Voidaan ajatella että on olemassa yksilön kohtalo, mutta myös suurempia, kuten kansakuntien tai maailman kohtaloita, joihin yksilön kohtalo nivoutuu."    Henkiolentoja ja maailmanviivoja?! Täyttä soopaa sanon minä. Mutta jos kohtalo pitäisi selitää jollekulle mitä se tarkoittaa niin mitä siinä sitten sanoisi? Jokin oli tarkoitettu tapahtuvaksi näin? En tiedä.

"Wish you'd just freak out (freak out already)
Can't stop coming in hot
I should be locked up right on the spot"~Raise Your Glass, P!nk

Ai että mitä minulle sitten kuuluu? Pelkään edelleen mitä nurkan takaa ilmestyy, odotan innokkaana viikonlopun nuortenleiriä, olen kuolemanväsynyt, mietin aivan liian suuria kysymyksiä maan ja taivaan väliltä (niinkuin näkyy...), riehun aivan liikaa ja odotan haikeana sitä että milloin hajoan taas aivan palasiksi.

"The last time I freaked out, I just kept lookin' down
I stuttered when you asked me what I'm thinkin' about
Felt like I couldn't breathe, you asked what's wrong with me
My best friend said, "Oh she's just being herself"

The next time we hang out, I will redeem myself
My heart it can't rest till then
Ooh whoa whoa I, I can't wait to see you again"~See You Again, Miley Cyrus

but I want to believe

"But I believe in whatever you do
And I'll do anything to see it through

You can walk away and say we don't need this
But there's something in your eyes says we can beat this

'Cause these things will change, can you feel it now?
These walls that they put up to hold us back will fall down
It's a revolution, the time will come for us to finally win"~Change,  Taylor Swift

Nyt se on sitten jo toukokuu, tarkemmin sanottuna 2. toukokuuta ja nimipäivänä. :) Kuitenkin, toukokuusta tulee hirveä kesänodotus -fiilis ja muutenkin alkaa viimein elpyä rankan, kylmän ja ankaran talven jälkeen. Alkaa heräilemään talviunilta ja katselemaan ympärilleen. Mahtava tunne kun tuntuu ettei mikään voi sinua pysäyttää. Silti tekisi vain mieli juosta pois täältä ja jättää kaikki taakseen.

"I am outside
And I've been waiting for the sun
And with my wide eyes
I've seen worlds where I don't belong"~We Are Broken, Paramore

Ihmisten muuttumisesta. Huomaan puhuvani siitä usein joten päätin lähteä miettimään asiaa enemmän.
        En edelleenkään usko että ihmiset voivat muuttua, kuten esimerkiksi että pahasta tulisi hyvä tai päinvastoin. Mutta ihmiset muokkautuvat, elämä, ihmiset joiden kanssa elät, olosuhteet ja monet ulkopuoliset asiat muokkaavat ihmisiä huomaamattamme. Mutta miksi ihmiset muuttuvat itseään ja arvojaan esimerkiksi kavereiden takia? Sitä en ymmärrä sitten ollenkaan! Ihminen näyttää heikkoutensa jos suostuu kaikkeen mihin vaikka se uusi kaveri houkuttelee. Mielipiteiden vaihtaminen toisia mukautuviin mielipiteisiin kertoo epävarmuudesta ja siitä että haluat vain ja ainoastaan kuulua porukkaan. Niin typerää. Ihailen ihmisiä jotka vastustavat kaikkea ja uskaltavat rohkeasti näyttää sen oikean mielipiteensä, vaikka kaikki muut olisivat toista mieltä. Ehkä siksi olen tälläinen vastarannankiiski etten halua kuulua massaan. Virran mukana kulkeminen ei edes erota sinua muista, sinut unohdetaan ja kuulut vain tiettyyn porukkaan, et ole yksilö. Sinä olet sinä, et kaverisi. Sinulla on omat mielipiteesi ja arvosi, eivät kaverisi. Pysy omana itsenäsi niin löydät omanlaisia ihmisiä (onneksi minä olen löytänyt), etkä sellaisia joitten takia joituisit muuttamaan itsesi täysin toisenlaisiksi.

"Everything was so damn simple, now I'm losing my head
Trying to cover up the damage and pad out all the bruises
No but I'll keep on rolling down this road
But I've got a bad, bad feeling"~Long Way To Happy, P!nk

 Tiedätte kun on sellainen tunne että kohta jotain tapahtuu. On se sitten hyvää tai pahaa. Sellainen minulla on nyt ja en tiedä miksi. Se vaanii nurkan takana ja odottaa jotain tiettyä hetkeä. Sitä sitten odotellessa.

"Walk through the door and enter your room
'Cause this whole world lies but you tell the truth
Do you think im gonna give you up?
Your never gonna let me down"~Damn, Katy Perry

Paskan puhuminen selän takana. Kukaan ei siitä pidä, jokainen sitä harrastaa joskus. Yleensä kiusan aiheena joku kiusattu henkilö tai puolituntematonkin henkilö itsellekkin. Se tunne kun tiedät että sinusta on puhuttu juuri ennen kuin astut paikalle, tuntuu kuin maailma romahtaisi ja et tiedä mitä ajatella, kuin olisit petetty ja tunnet itsesi yksinäiseksi. Joten ei aiheuteta sellaista kenellekkään, edes ärsyttäville ihmisille, saati tuntemattomille. Ihmiset vain ovat sellaisia että arvioivat toisiaan ja tuomitsevat ennen tutustumista. Tunnen itsekkin että ennen tutustumista minua pidetty aivan erilaisena kuin oikeasti olen ja kuulostaa aika hauskalta kuulla jälkikäteen; "Et sä niin outo ollutkaan kuin mä kuvittelin" tai muuta vastaavaa. Yritän kai selittää että antakaa ihmisille mahdollisuus. Hankalaa, tiedän, mutta pitää vain olla avarakatsaisempi ja muutenkin ymmärtäväisempi ihmisiä kohtaan. Olemme kaikki samanlaisia, samanarvoisia. Mutta mahdollisuuden antamalla olen itsekin tutustunut ihmisiin joihin en olisi ikinä kuvitellut tutustuvani. Itse silti olen huono antamaan mahdollisuuksia tai toisia mahdollisuuksia ihmisille, koska tuntuu välillä että olen menettänyt uskoni ihmisiin. Luotan aika vähän ihmisiin ja kerron itsestäni heille aivan liian vähän koska pelkään menettäväni heidät tai pelkään tiedon joutuvan vääriin käsiin. Petetty monesti, jäänyt yksin niin monesti, menettänyt tärkeän ihmisen liian monta kertaa. Siinä menettää helposti uskoaan. (Tätä on vaikea selittää, anteeksi.) Onneksi on sentään jotain usein mikä pysyy siinä vierellä, kiitos heille, he kantavat meitä kun emme enää jaksa jatkaa eteenpäin ja he ovat ihmisiä jotka antavat uskoa uudelleen toisiin ihmisiin. Ystävät arkipäivän enkeleitä? En tiedä, ehkäpä.

"You smile never shout
You stand out in a crowd
You make the best of every situation
Correct me if I'm wrong
You're fragile and you're strong
A beautiful and perfect combination

I wanna go there where you go
I wanna find out what you know
And maybe some day down the road I'll sit back and say to myself
I like how you are with me
In our future history
And maybe some day down the road I'll sit back and say to myself "Yeah I thought so.""~I Wanna Know You, Miley Cyrus feat. David Archuleta