Koko viikko on mulla mennyt vähän huonoissa tunnelmissa. Riidellessä, murehtiessa, valittaessa ihmisille ja miettiessä. On tuntunut että kaikki kaatuu vaan päälle ja tämä on nyt niitä harvoja kertoja jolloin oikeasti masennuin ja kunnolla. Pää räjähtää liiasta ajattelusta (jota en liiemmin muuten harrasta, "Carpe Diem" tyylinen ihminen kun taidan olla). On liikaa asioita huolehdittavana. Tuntuu etten enää yhtään tiedä mitä haluan, mistään.
"I don't know what I want
So don't ask me 'cause I'm still trying to figure it out
Don't know what's down this road
I'm just walking, trying to see through the rain coming down"~A Place in This World, Taylor Swift
5 päivää on mulle hirvittävän pitkä aika murehtia, sillä yleensä asia unohtuu tyystin jopa parissa minuutissa ja ns. unohdan olla huonolla tuulella. Huonotuulisuus, se ei vaan taida olla mua varten. Kokonainen iltapäivä ollut aikaa vain minulle ja ajatuksilleni ja yksin kotona olen saanut olla miltei koko ajan. Nyt tuntuu kuin koko pää löisi tyhjää, en saa ajateltua enää epämieluisia asioita. Kuin hyttysiä inisisi pääni sisällä, (tässä vaiheessa muistuttaisin paljonko kello on kun kirjoitan tätä + siihen viikon univelat päälle) kuin aivot eivät enää haluaisi ajatella mitään. Silti mietin vaikka tuntuu että joku yrittäisi sitä estää. Mietin huomista päivää, mitä jos heräänkin ja tämä kaikki olikin unta? Ahdistun kun mietin huomista päivää, en kuollutkaan stressiin perjantaiksi että kaikki ongelmani olisivat ratkenneet. On se vaan niin hankalaa tää elämä. Taidan itsekin tehdä siitä vielä vähän hankalampaa itselleni elää aina toisinaan, tai ainekin siltä välillä tuntuu.
"And tomorrow's just a mystery, but that's okay"~A Place in This World, Taylor Swift
Eniten mietin tällä hetkellä mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. En yleensä sitä ajattele, kun en siitä pahemmin välitäkään, mutta nyt se jotenkin pistää esiin ihmisten lauseista. Toiselle olen tylsä tosikko, toiselle aggressiivinen riidanhaastaja, toiselle kylmänviileän kypsä (niinpä! mitä ihmettä?!) turhamainen ärsytys, toisille omituinen sählä ja toisille hauska ikuinen realisti ja toiselle tunteeton hienohelma ja niin edelleen. Kuinka yksi ihminen voi taipua niin moneksi? Pitäisikö siitä olla ylpeä? Mielestäni ei, sillä tuntuu siltä ettei kukaan oikeasti tunne MINUA. Sitä aitoa ja alkuperäistä, hiukan näitten kaikkien sekotelmaa. Usein pysähdyn itsekkin miettimään kuka näistä elämäni roolihahmoista oikeasti olen ja kuka haluaisin olla. Ikinä ei taida järkevää vastausta löytyäkkään.
En vain malta nukkua. Tuntuu kuin se olisi toissijainen seikka suurien asioiden rinnalla. On niin paljon muuta. Ihana hiljaisuus miettiä syntejä syviä. Tuntuu hyvältä että taisin juuri päästä pois masennuskuopastani jossa makasin 5 päivää huutaen apua. Pelastusrenkaita tulikin monelta suunnalta, mutta taisin hylätä ne kaikki. Tämä on tämä inhottava täydellisyyteen pyrkivä minä jonka heitän yli laidan aina kuin suinkin voin. Siitä minästä en pidä sitten yhtään, kaipa se vain on niin pahasti vastoin arvojani. Nyt kuitenkin kun nousin kuopastani on hauskaa huomata että löytyyhän multa vielä jotain muutakin ajatuksia kuin huonoilla asioilla mässäilyä. Mutta nyt en murehdi. Mietteeni juuri nyt taitaa olla vaan perus: "Ihan sama!", mutta sotahuudon kaiulla ja nyrkit pystyssä heiluen. En enää välitä teistä ...
"Oh, I'm scared to see the ending
Why are we pretending this is nothing?"~ The Story of Us, Taylor Swift
No en voi väittää ettenkö välittäisi. Edes ihan vähän. Hitto, kuka kadottaisi kaikki pissikset maan päältä?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti