promises really are just lies with pretty ribbons tied around them

"Herätys on nyt,

Uni häviää

Uni jossa naurat,

En muista enempää"

Epätoivo, joka vain kalvaa sisältä, saa silmäni sumenemaan ja jalkani pettämään alta.

Onko tämä vain oma valintani?

Olla tässä ja tuijottaa tuota muuttumatonta seinää. Hiljaa.

Olenko kuin tuo seinä?
Täynnä tyhjiä lupauksia, ontto sisältä ja muuttumaton?

Nauran ajatukselle ja kelaan muistojani taaksepäin.
Huomaan kasvaneeni ihmisenä viimeisen vuoden aikana kahden vuoden edestä.
Naiivista hermoille käyvästä höpöttäjästä on tullut monen verran paljon hiljaisempi ja edes jotenkin enemmän vakavammin otettava pohdiskelija.
Joskus pudistelen päätäni hymyillen yläilmoja kohti. Kaikki tuntuu vain niin 'ylemmiltä tahoilta' järjestetyltä kantapään kautta -tyyppiseltä kasvutarinalta. Kaikki ennalta kirjoitettua? Sitä en tiedä, mutta siltä se usein tuntuu."This was meant to be this way"

"Kumpi meistä tahtoi tämän elämän?"

Kukaan ei voi valita täysin paikkaansa täällä. On tyydyttävä siihen mitä saa. Hyväksyttävä asiat mitä ei voi muuttaa, muuttaa niitä mitä on muutettavissa. Liian usein ryven itsesäälissä ja mietin miten kukaan silti voi olla tukenani, vaikka olen tälläinen idiootti, jota kukaan ei edes kunnolla tunne. Silti löytyy aina joku huolehtimaan, että onhan minulla joku jolle puhua.

Pärjään kyllä, tiedän sen nyt.

Kaadun usein, mutta nyt tiedän että nousen aina lopulta ylös.

Jos et kestä tätä idioottia, lähde pois. Sinulla on ollut aikaa, olisit jo lähtenyt jos siltä olisi tuntunut, koska kipukynnys on ylitetty jo aikoja sitten. Ole sitten siinä ja ole kanssani onnellinen.

"Sinä olet ihme

Ja suuri sittenkin

Sinulla on ilmaa ja kyky hengittää

Olkapäällä kyyhkynen,

Vaikket sitä nää"~Sitkeä Sydän, Juha Tapio

Se tunne kun odotukset ovat vain liian suuret. Kurotat ylemmäs unelmaasi, muttet pääse sinne ilman apua.

Jäävätkö sanat vaille tekoja? Olenko vain tyhjänpuhuja? Saanko kauttasi itsesäälini loppumaan, takaisin uskoni siihen etten ole paha ihminen?

Jokainen sana ei voi aina jäädä vaille tarkoitusta. Ei aina ja ikuisesti.

Ja uskon parempaan huomiseen.

Tarkoitan jokaista sanaani, aina. Ymmärrä se. Unohda. Anna anteeksi. Anna minun muuttua.

Tarvitsen vain aikaa ja ymmärrystä.

Mutta kiitos tikapuista, minä kiipeän nyt ylös, toteutan unelmani ja puhdistan maineeni, todistan sanani todeksi. Olen edes hetken verran parempi ihminen.

passer-by

"Ohikulkijoiden askeleita siltaan

Salaa silmänurkkaan pyyhkii hihansuun

Ja sä tiedät ettei näe

Sun sydämees ei yllä

Sun kipuus kukaan muu"~Niin Kuin Sinäkin, Juha Tapio

Olenko sinulle vain joku?

En halua olla vain "joku".

Haluan olla "hän". Kuka hän onkaan.

"Hän" on kuitenkin joku tärkeämpi tässä kuviossa. Joku paljon parempi ja rohkeampi ihminen kuin pieni ja rikkinäinen minä.

Joku muu. Kuka tahansa kuitenkin. Hän, joka onkin samalla puolella, eikä aina vastaan.

Hän, joka jääkin paikoilleen eikä juokse pois. Hän, joka pyytääkin luokse, eikä torju luotaan.

Olen vain ohikulkija kaikkien elämissä. Haluan olla jotain pysyvämpää.

Auta minua. Ojenna kätesi, kun en sitä itse uskalla tehdä. Että pysyisin juuri tässä. Vierellä. Tukena. Iloissa ja suruissa. Mukana.

Kaunis mielikuva vain vilahtaa silmieni ohitse kuin ikkunan takana.

Käsistäni tipahtaa tuo pieni lappu täynnä ahdistusta. Tekisi mieli vain itkeä. Miten olen saanut itseni tälläiseen jamaan?

Olenko niin säälittävä etten voi muuttua edes sen vertaa? Antaa kerrankin periksi. Hävitä. Luovuttaa.

"Vaikka maailma loppuu, alkaa se aina uudestaan"

Olet maailmani, joka ei kestä enää romahtamista.

En tahdo tuhlata enää aikaa. Haluan olla vierelläsi, puhua tai vain istua hiljaa. Olet tärkeä. Tarvitseeko muuta syytä?

Saisinko vielä mahdollisuuden?

Tiedän, että olen tässä. Tiedän, että sinä olet siinä. Mutta haluan olla läsnä. Haluan olla se "joku", joka on sinulle tärkeä.

Millään muulla ei ole väliä.

"Minä olen jossain täällä

Kanssa yksinäisen kuun

Valvon kunnes tähdet hiipuu

Nousevaan aamuun 

Olen jossain täällä

Onnellinen, kun ikävöin sua"~Jossain Täällä, Juha Tapio

...

Ystävät ♥

let me keep searching and be insecure

Haluan tuntea tuulen kasvoillani ja lähteä kävelemään vastakkaiseen suuntaan, eksyä ja palata kotiin. Haluan olla vapaa. Itsenäinen. Minä. Omata takaisin omat mielipiteeni ja taisteluntahtoni. Haluan repiä kahleet irti ja hypätä. Jäädä tyhjän päälle. Haukata happea ja aloittaa taas alusta. Päätyen samaan kahlitun tunteeseen. Loputon takaa-ajo. Ikuinen kehänkierto, koska ei voida luottaa. Lopputuloksena yksinäisyyden ja hylätyn tunne jokaisena hetkenä riippuvaisuuden vallassa. Tunnen tulevani hulluksi.

Jokainen hetki kuin heittäytymistä tuntemattomaan. Maton vetämistä jalkojen alta. Alttiiksi vaaralle jäämistä, vaikka voisit juosta pakoon. Valittua ja vapaaehtoista, maassa makaamista vaikka voisit lentää.

Sekainen mielentila, pistävä kaipuu ja itsesääli eivät anna rauhaa. Typerää. Mutten voi sille mitään. Jokin vain pitää minua tässä näin, paikoillaan. Uhrina ja helppona saaliina. Pienikin töytäisy ja kompastun omiin jalkoihini.

Se tunne kun et voi muuta kuin hymyillä. Et halua muuta kuin hymyillä. Tunnet itsesi aivan mahdottoman typeräksi, mutta ah... niin onnelliseksi. Ja samaan aikaan ei tee mieli tehdä muuta kuin itkeä ja tuntea itsesi säälittäväksi. Mitä voit siis tehdä? Seota ja kuihtua sisältä käsin.

Mutta haittaako se jos olenkin valheen takia onnellinen tai onneton?

Mutta valhe ei enää ole valhe, satu, kuvitelma tai harhaluulo. Kaikki tämä tuntuu unelta, josta en halua ikinä herätä. Sisintäni kalvaa ja tekisi mieli vain puhua, mutta istun jälleen kerran yksin, hiljaa ja tuijotan seinää. Ei tämä ole todellisuutta. Ei kaikki voisi olla niin kaunista. Se on totta, vaikkei se silti tunnu. Todellisuutta, haparoivaa, epävarmaa ja niin särkyvää. Mutta joskus vielä kokonaan ehjää.

Ehjä kuin peili edessäsi josta minua tuijottavat tyhjät ja ilmeettömät kasvot. Rikkinäinen, kuin maa jalkojeni alla, haluan turvaan.

Tunnen itseni vahvaksi, mutta samalla niin pelkuriksi. Liian riippuvaiseksi. Pettynyt itseensä, mutta silti olen onnellinen. Enkä silti edes tiedä miksi itken. Mutta kyyneleet eivät tule ulos. Miksi aina pitää rakentaa se kova muuri ulkopuolelleni? Täällä sisäpuolella on aika kylmää, hiljaista ja yksinäistä. Kaipaan seuraa.

Tämä tunne on vain niin uskomaton. Aivan sekaisin ja hukassa. Heitettynä labyrinttiin ilman neuvoja ulos pääsemiseksi. Laahustan eteenpäin, vaikka oikeasti haluaisin jäädä seiniin nojaten istumaan ja odottamaan auttajaa. Mutta on pakko jatkaa. Kukaan ei auta. Koska kukaan ei tiedä. Kuin en osaisi enää ajatella.

Mielessäni pyörii vain miljoona kysymystä. Päälimmäisenä se yksi ja ikuinen; tarvitseeko aina pärjätä yksin? Nostaisinko katseeni maasta ja antaisin asioiden vain loksahtaa paikoilleen?

Vahvimmat ihmiset ovat oikeasti niitä heikoimpia ja herkimpiä, sanotaan. En tiedä olenko koskaan ollut edes vahva. Silmänlumettako tämä kaikki sitten? Kuka ja minkälainen ihminen sitten olen? Onko tämä vain yhtä suurta näytelmää, jossa esitän vahvaa?

Mikään ei ole oikeasti sitä miltä näyttää. Tuntuu pettymykseltä ajatella elävänsä maailmassa missä kaikki olisikin valhetta ja minä yksi suurimmasta valehtelijoista, mutta kaikki vain sattuu olemaan niin pinnallista. Mikä sitten on totta? Ei se hymy, se jokapäiväinen pakollinen tapa, vaan se katse joka sanoo sanotonta ymmärrystä. Sen vain tietää mikä on aitoa ja mikä täysin epäaitoa. Pitää osata katsoa sinne silmien taakse. Hankala ottaa sanojasi vakavasti, kun aito välittämisesi päättyy niin lyhyeen. Miksi edes tuhlaan aikaani?

Koska minä silti välitän.

Ja koska olen huomannut alkaneeni uskoa ihmisten muuttumiseen.

Mikä on niin tyhmää, sillä silloin saan liian useasti pettyä ihmisiin.

Mutta haluan uskoa valoisampaan huomiseen.

Yhdessä.

Mutta ensin riipun tässä, sidottuna, mutta en enää niin vapaaehtoisesti. En ymmärrä mitä minulta halutaan, kuin kiristetään. Sano suoraan vaan. Kohta en enää jaksa kannatella itseäni, sitäkö te haluatte?

"Minä yhtäkään hetkeä tuhlata en enää saata
Lipun valkoisen nostan, kun sota on valloillaan

Mitä vapaudeks luulin mä seurasin eksyksiin
Nyt kun syviä syksyjä luotasi poissa jo vietin
Olen väsynyt ikävään, pettynyt turhuuksiin

Armahda mua vielä kerran
Tän elinkautisen verran
Kanssasi kärsisin jos vielä tahdot niin

Armahda mua vielä kerran
Oppinut oon jo sen verran:
Et vapaus on päätyä kanssasi kahleisiin"~Kanssasi Kahleisiin, Juha Tapio





"Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää"~Kelpaat Kelle Vaan, Juha Tapio

I can't stumble anymore, so please don't make this any harder

Kaunis tuo elämä. Ainutlaatuinen ja arvokas. Jokainen saa vain yhden mahdollisuuden. Miksi tuhlata se?

Jokainen ihminen on saanut erilaiset eväät tähän elämään, joilla on vain pärjättävä. Vaikka vihaisi itseään niin useasti kuin minä, on joskus vain ymmärrettävä että tämä on se ainut mahdollisuuteni. Vaikeudet ovat vain esteitä matkallani, jotka on ylitettävä tai kierrättävä. Unohdettava tai kestettävä.

Miksi itkeä menneisyyttä, kun edessäsi on vielä kokonainen tulevaisuus? 

Miksi jättää tilaisuus käyttämättä tai riski ottamatta, kun seurauksilla ei ole kuitenkaan mitään väliä?

Miksi olla hiljaa, kun voit sanoa suoraan?

Miksi pelätä, kun voit myöntää pelkosi ja kohdata vaikeudet yhdessä?

Miksi sanoa ei, vaikka oikeasti haluat huutaa kyllä?

Miksi kärsiä, kun voit jatkaa eteenpäin?

Miksi katsoa vierestä, kun voit tarttua toimeen?

Miksi olla negatiivinen, kun voit vain uskoa?

Miksi kaivata, kun siinä vierellä on kuitenkin joku joka oikeasti välittää? 

Miksi pysähtyä paikoilleen ja hyväksyä, kun voit juosta pakoon vaistonvaraisesti ja itkeä?

...

Siksi.

Tämä on meidän mahdollisuutemme. Saamme ehkä uuden yrityksen, mutta et koskaan voi tietää milloin se on viimeisesi.

Älä tuhlaa sitä.

Sait hymyn huulilleni ja rauhan sisälleni.

Älä pyyhi niitä pois.

Sait hetken minut uskomaan itseeni ja ihmisiin.

Älä kadota niitä.

Sait nostettua minut ylös, kun ojensit kätesi.

Älä päästä vielä irti.

Sait totuuden ja vilpittömät sanani.

Älä unohda niitä.

Sait luottamukseni, arvostukseni ja kunnioitukseni.

Älä käytä niitä väärin.

Sait paikan sydämestäni.

Älä lähde pois.

suffering

Voi kuinka sokea, luottavainen ja sinisilmäinen olinkaan silloin. Typerät lapset, jotka haaveilivat valoisalta näyttävästä tulevaisuudesta yhdessä. Toivo silmissä kiiluen mikään ei pysäyttänyt, kun olimme yhdessä.

Ystävyytemme alku ei ollut mitä tavallisin. Kaikki vain loksahti paikoilleen, heti olimme samalla aaltopituudella. Kukoistavan ystävyyden alkuajoista asti kaikki pidettiin salassa, kukaan ei tiennyt mitään. Koulussa pelkkiä tuttuja isossa kaveriporukassa, ulkopuolella erottomattomat. Se salaisuus piti meidät varpaisillaan, hiiviskely ja kaikki se salailu, teki kaikesta vain jännittävämpää. Kahden kokonaisen lukuvuoden aikana en muista viikonloppua ilman sinua. Arkisin vaivuin masennukseen, koulukiusaus ja valtava ahdistus kasaantuneena niskaan, viikonlopun lähestyminen oli ainoa asia joka sai minut nousemaan aamulla sängystä ylös. Se ainoa samanhenkinen, se ainoa joka ymmärsi, se ainoa joka oli aina siinä, se ainoa josta välitin ja ennen kaikkea se ainoa jonka luulin välittäneen myös minusta.

En olisi uskonut sen olevan ohi parissa päivässä. Ihmiset muuttuvat, siinä vierelläkin, ihan huomaamatta. Tai sitten vain tekevät äkkikäännöksen. Kaikki kävi kuitenkin niin äkkiä, että en vieläkään tiedä tarkalleen mitä tapahtui.

Olinkin tyhjän päällä.

Aivan yksin.

Enkä tiennyt mitä tehdä.

Ei ollutkaan enää ketään kenelle puhua, edes ketään kenen kanssa olla.

Yhtäkkiä se ikuiselta tuntunut onni vaihtui ikuiseen pelkoon. Pelkoon siitä mitä seuraavaksi. Mihin luottaa. Pelkoon siitä saanko kohta kuulla kaikki synkimmät salaisuuteni toisilta. Se yhden niin tärkeän ystävän menettäminen tuntui vain romahduttavan kaiken. Pohjan uskolta, luottamukselta ja aitoudelta. Seuraavien kuukausien jälkeen lukuisten riitojen ja unettomien kyyneleisten yöitten jälkeen, huomasin että pärjään yksin. Ja niin hän lähti katkeransuloisten jäähyväisten saattelema, eikä silti kadonnut siitä läheltä mihinkään. Piti vierestä katsoa kun se toinen nousi jaloilleen ja jatkoi elämäänsä. Kun minä riuduin ikävässä ja hyväksikäytetyn oloisissa kärsivissä ajatuksissa. Aina vain odottaen sitä milloin hän nauraen palaisi. Ai mitenkö pääsin siitä sitten ylitse, onhan siitä jo yli vuosi? En mitenkään. Se ainainen ikävä, kärsimys, tuska, kaipuu, luottamus ja usko on vain lukitussa mielennurkassani. Kuinka kauan menikään aikaa saada lukot alunperin kiinni. En salli itseni ajatella mitään sen tapaistakaan. Parempi näin.

Mutta lukot loksahtavat hiljaa auki aina kun näen hänet.

Puhuminen on tuskallista, nauru ja jutut valheellisia, mutta kiinnostus hänen asioitaan kohtaan aitoa. Nykyään hänen kanssaan on niin outoa olla. Kuin joku yrittäisi repiä kahtaalle. Epämiellyttävä hiljaisuus ja kolkko hymy karmii. Mikään ei vain ole totta. Voi kuinka toivoisinkaan ettei tämäkään olisi totta.
Ainoa sallittu ajatukseni hänestä: hän on vain 'edesmennyt' ystävä, jota en voi siksi saada takaisin, jonka tilalle on nostettu häntä muistuttava henkilö. Mikä sattuu eniten? Se, että saisin sen kaiken takaisin jos vain haluaisin. Valheellisena, mutta silti. Mutten enää ikinä halua kokea sitä loppua, en enää uudestaan, en enää koskaan.

Ikuinen ikävä jää.

"I remember summers, you and me lasting forever
Holidays come and we'd never, never ever be apart
I remember spending, all of my time, every minute
The two of us we had our own rhythm, intune with the beat of my heart

Now in the summer (I miss you)
and in the winter (I miss you)
It don't matter (what I do)
Since you went away, since you went away
Now in the summer (I miss you)
and in the winter (I miss you)
It don't matter what I do
It don't matter what I say
You left it

You took a holiday from us
If your heart wasn't down forever
You should have told me where it was
You took a holiday from me
I guess you needed to be free
Would have loved you with no measure
and  now you got me asking
Where did you go?
Where did my heart go?
You took a holiday
Why did you leave?
This ain't no holiday for me

Walkin', watching you leave there's no talking
Back in my arms it's so shocking, guess forever was just a dream
I think we could have made it, but our history now is fading
My image of the future is changing and baby damn that thing called destiny, got the best of me

If I could take a step back, make it turn out different
I would have fought, and I would not have let you go away from me

Never thought you and me would be done in a minute
Now I’m making new plans and you’re just not in it. ~Holiday, Hilary Duff

wish you would smile at me too

Kipua, pelkää en
Siedän sitä tiedän sen
Mutta kun katson sua
Mä olen tyttö hiljainen

Suru käy, kysymättä lupaa
Pöytään istumaan
Onko meistä toisiamme
Silmiin katsomaan
Minä oon, pieni tyttö
Joka oottaa peläten
Jätät mulle pitkän pitkän
Pitkän kaipauksen

Nurkkaan tuulilasin kyyneleet
Jääksi muuttuu niin kuin itsestään
Ohi kiitää pellot pientareet
Tuun pimeästä aamun hämärään

Kellot tehkää meille aikaa nyt
Kuulkaa meidän pienet hyräilyt~Tuulilasin nurkkaan

Kuinka ihminen voi pelätä pelkuruutta, itkeä huomista päivää, rakastaa muistoja, riutua ikuisessa loputtomassa ikävässä ja kaivata jotain mitä ei ole ikinä saanut? Nyt jos koskaan olisi se aika kun tekee mieli vain juosta pois, häpeän ja yön turvin, vain kadota. Kaipaisiko kukaan jos menisin, katoaisin jälkiä jättämättä? Pelkään ja itken ettei kukaan, ihmettelen jokaikisen lauseen kohdalla kun kuulen että minusta välitetään, huolehditaan ja pidetään. Kaikkien keskellä tunnen silti olevani olevani aivan yksin. Tiedän että suurentelevani asioita aivan liikaa. Mutta tiedän sisälläni silti sen mikä on totuus ja mikä valhe.

On vain joitain asioita joita ei voi myöntää itselleen, mitä ei voi ymmärtää, hyväksyä, hylätä tai puhua ääneen. Silti se totuus siellä takana. Puhuminen käy aivan koko ajan hankalammaksi, rehellisesti sanoen pelkään unohtavan itseni pian. Pelko ihmisten huolesta, ajatuksista, tuomitsemisesta ja mielipiteistä voittaa sen, keksin sitten tilalle vaikka jonkun uuden minän? Karmin itseäni. Epätoivoisuus elämäni tarkoituksesta ja siitä minkä takia jatkaa kuiskaa korvaani mitättömiltä tuntuvia syitä. Voimavarani on niin katoavaista, kuin lentäisin vasta kun minut on pakotettu hyppäämään oikein korkealta. Jätetty selviytymään riutuneena autiomaahan taas pariksi viikoksi, ennen kuin saan perinteisen juomaveteni jonka avulla jatkan eteenpäin.

Ihmissuhteet. Ikuinen mysteeri, pulma ja täydellinen kysymysmerkki. Teen kai kaikesta vielä hankalampaa kuin se jo on, oikeasti. Eräänä iltana törmäsin lauseeni "Jos ihminen itkee toisen vuoksi se rakastaa sitä" ja jäin vain tuijottamaan sanoja hieman shokkiakin muistuttavassa lamaannustilassa. Kun järkytyksestäni pääsin aloin tietenkin ankarasti miettimään. Ehkä se on totta. Onhan "rakkauttakin" erilaista. Ystäviäkin ja tärkeitä ihmisiäkin kohtaan voi tuntea jonkunlaista rakkautta ja yhteenkuuluvuutta, sielunkumppanuutta. Sen illan jälkeen en ole enää hävennyt itkemistäni tai ajatellut sen olevan turhaa. Tiedän sen toisenkin osapuolen, kenen sitten vuorollaankin, välittävän minusta ja ajattelevan minua, usein tai harvemmin, mutta joskus kuitenkin. Mitä sitten jos minä esitän välittämiseni itkien neljän suljetun seinän sisällä? Suhtautumiseni asioihin taitaa olla vain jotenkin ylidramaattinen, niinkuin ikuinen vaikea luonteenikin. Silti olen aina kertonut välittäväni myös muuten, tavalla tai erikoisemmalla toisella.

En vaan voi sietää itseäni. Ihmeellinen ja minulle aivan uusi 'kylmä' -minä pistää esiin sanojen takaa. Antakaa anteeksi, en tosiaan tiedä miten teen sen. Vihaan itseäni hetki hetkeltä enemmän virheideni takia. Itsekriittisyyttäkö? Ei, vaan rehellisesti sanoen en vain näe itsessäni mitään hyvää. Enemmänkin teoissani. Ei, en voinut siinäkään tilanteessa olla hiljaa. Ei, en voi sitäkään tekoa jättää tekemättä. Olen minä, olen tälläinen, minkä sille voin? Silti näen jokaikisen lauseen rivien välistä kaikkien kriittisyyden hieman...hmm, räväköitäkin tekojani kohtaan. Mietin miksei minua vaan voi hyväksyä tälläisenä? Tai antaa olla. Hankala muiden hyväksyä jos en itsekään niin tee. Aino oikea ongelmani tuijottaa minua peilistä takaisin.

Kaikin voimin ponnistan voimani epätoivoisesti kaikkeen muuhun kuin niihin omien ajatusten ajattelemiseen. Mikä tahansa kelpaa ajatuksekseni, saa tulla ehdottelemaan! Mitä varmemmin romahdan silloin kun ideani loppuvat, onneksi ei tuo mielikuvitus yleensä ole pettänyt. Silti pelkään sitä päivää kun jään yksin ajatusteni kanssa. Se ainainen odottaminen ja sen viimeisen vesipisaran juominen, se odotus milloin pääsen taas hetkeksi jatkamaan elämää. Pelkään lopullista loppuunpalamista, huomisen epätietoisuutta ja ainaista tyhjyyden tunnetta sisälläni. Viimeisin huokuu sisälläni, kuin kuivattaa kyyneleet silmistäni ja saa minut hymyilemään ja sanomaan itselleni: "Olet säälittävä"

"He varoo katsomasta
Edelleen he käsissään
Pitää toisen kättä
Tahtoo empimättä
Heikkoutta toisen ymmärtää
Empimättä tahtoo virran ylittää

Vaikka polku pimeyteen
Joskus kuljettaa
Silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen

Matkallaan, he suojan saa
Pienistä hetkistä toisiaan vasten
Korkeuteen, huokailee
Varjele tiet tämän maan orpo lasten
Kun ilta viilenee

Riittäisikö täällä
Pettävällä jäällä
Yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo"~Pettävällä Jäällä, Juha Tapio

Kaiken tämän kauhean tunteita purkavan ja ehkä hieman vapauttavankin tekstin jälkeen te ajattelette nyt, että painun viikonlopuksi sängyn pohjalle, vedän pyjaman taas niskaan ja vaivun angstikaamokseeni.

Ei.

En enää.

On vain pakko jatkaa elämää, sillä...

...en voi muuta sanoa silti kuin että olen onnellinen.

Onnellinen tästä kaikesta sekasorrosta.
Älä kuluta voimavaraani hukkaan, jatka hymyilemistä.
Ja hymyile joskus minullekin, koska tiedän että välität.
Olet tärkeä, anteeksi, kiitos ja älä koskaan päästä irti.

victim or guilty?

Kuin olisi aika sulkea tuo ovi perässään. Tuo ovi josta on juuri rynnätty ulos, jättäen huoneeseen tyhjän kaiun jonkun lähdöstä. Aavemainen tunnelma siitä että olenko sittenkään yksin? Olen saapunut pyöreään huoneeseen jonka seiniä täyttävät lukuisat ovet. Huokaus kaikuu ympärilläni. Kuin ei olisi muuta kuin valinnat edessäni. Mistä ovesta astua?

Avaan ensimmäisen oven; musta tyhjyys nielaisee minut ja alan tippua alemmas ikuisuuteen. Yhtäkkiä näkymätön käsi takanani vetäisee minut takaisin kynnykselle. Hätkähdän kiitollisuudesta ja jatkan seuraavalle ovelle.

Toinen ovi; välinpitämättömyys, kylmyys, toivo, rauha ja ilkeys hyökyy kuin sekainen tuulenviri kasvoilleni, käännyn itse takaisin ja ovi pamahtaa kuuluvasti kiinni takanani.

Kolmas ovi; kokeilen kahvaa, lukossa. Ovessa lukee vain kolme sanaa; kielletty, syytetty, yksinäisyys. Kierrän oven lähempää kuin koskaan ennen mutta jatkan eteenpäin.

Neljäs ovi; kokeilen sitä, se on tiukassa. Paiskaudun ovea kohti ja pääsen kynnykselle jossa kohtaan myrskyn ja sokaisevan valon, sekasorron ja ristiriidan; ymmärrys, tunteettomuus, luottamus, katumus, katkeruus ja onni. Käännyn takaisin vilkuillen taakseni, olisiko siinä vastaukseni?

Viides ovi on raoillaan, haluanko palata siihen missä olen nyt? Tekisi mieli paiskata tuo ovi kiinni, vain tehdäkseen jotain. Raosta huokuu loputon epätoivo, suru ja viha; kuin ei enää koskaan olisi onnellinen. Karistan karmivat ajatukset ja jatkan matkaani.

Kuudes ovi; sininen utuinen sumu ympärilläni, monta eri pientä polkua erisuuntiin jatkuvat näkymättömiin ja taivaana miljoonat kirkkaana tuikkivat tähdet. Äänet kuiskailevat eri suunnista ja olo on täydellisen sekasortoinen. Ketä uskoa, minne päin lähteä? Laitan kädet korvilleni ja suljen silmäni ja peruutan ulos, hiukan heikompana kuin ennen.

Seitsemäs ovi; kirkas, valkoinen tyhjyys ja täydellisen rikkomaton hiljaisuus. En näe eteeni, suljen ne ja tunnen lämmön sisälläni. Jokin vetää minua eteenpäin ja jatkan haparointia. Avaan silmäni. Kuin mykistettynä menneisyys näkyy liikkuvina kuvia edessäni valkoista taustaa vasten. Kompuroin, pakko päästä pois. Pääsen ovelle, mutta se on lukossa.

Minkä puolesta enää taistella? Kaunis muisto hajoaa kyyneleiksi silmieni edessä. Yritän kohdistaa katseeni tulevaan, en näe muuta kun hymyilevät kasvot. Kuin kulkisin kaiken aikaa kahlepallo jalassani perässä raahaten ja kolisten, alistettuna kärsimään. Unohdettuna kitumaan, vaikken edes tiedä olinko syyllinen. Epätoivo huokuu ympärilläni ja saa kaiken tuntumaan mitättömältä. Vieressäni maassa on avain, vapaus houkuttelee mutta tunnen ansainneeni tämän. Ahdinkoni kasvaa, auttaako kukaan lopulta minua ylös? Kuin viimeinen lamppuni olisi jo sammumaisillaan, välkkyen hitaasti pimeydessä. Aika näyttää pysähtyneen ja huominen pimeältä. Syyllisyys tuntuu varjolta, joka seuraa minua minne pakenenkin. Olen pelkuri. Piiloudun takaisin noitten ainaisten tyhjien epäilyjen, pelkojen ja tekosyiden taakse ja katoan varjoihin. Jokainen hetki, jokainen ajatus kuin isku vasten kasvoja, tällä kertaa itseltäni. Vihaan itseni, tekisi mieli vain hyppiä ja itkeä. Varjo viivähtää kasvoilleni, mutta kukaan ei nähnyt sitä, jokaista hermosoluani pistelee kuin voisin jo aavistaa tulevan. Kuin osaisin lukea toisten eleitä ja ajatuksia liiankin hyvin, kylmän väre vaeltaa lävitseni. Pelkään ihmisiä ja ihmisten katseita. Samalla tunnen itseni vahvemmaksi, samalla heikommaksi kuin pitkään aikaan. Kuin kokoaisin itseni ja seuraavassa hetkessä murenen taas palasiksi ja kohta taas takaisin kokoon ja sitä rataa, kellon ympäri. Kuin sisäisesti yrittäisi murtaa itseäni ja niitä pieniä asioita jotka kannattelevat minua vielä pystyssä. Kuin haluaisin olla palasina maassa, mutta olen jo liian väsynyt. En voi ikuisesti olla tässä paikoillani ja valehdella itselleni. Kuin olisin kasvoní menettänyt, hävetty ja mustamaalattu ja yritän nyt juosta pakoon vaikka tiedän sen olevan turhaa. Hengästyn, anelen armoa ja lysähdän maahan muiden jalkoihin. Vainoharhaisuus kuin käsi, joka ei ikinä päästä irti tarraa lujempaa käteeni jättäen siihen jäljet. Yritän riuhtoa itseni irti, mutta syyllinen oloni käskee minun jäädä paikoilleen ja kärsiä minulle kuuluva rangaistus. Toista kättäni nykii itsekkyys, joka lupaa vapautusta kahleistani ja lupaa kertoa kaikille minun olleen vain se pieni ja viaton uhri, vierittäen syyt muiden niskoille. Käännän pääni pois. Mieluummin istun tässä ja kärsin kuin luovutan. Itken katkeria kyyneleitä maassa rikottujen lupausten seassa, joiden viillot eivät tunnu miltään siihen verrattuna mitä tunnen sisälläni. Silti vain kolme asiaa mitä haluaisin sanoa juuri nyt:

On ikävä.

Kiitos.

Anna anteeksi.

always, after all this time

Kuin olisin marionettinukke jonku narut on katkaistu; haparoivin sormin kun yritän narujani solmia takaisin yhteen sitä mukaan kun joku niitä samalla leikkaa poikki.
Kuin kukaan ei enää jaksaisi välittää, niin kuka voisi ikinä ymmärtää? 

...

Valheita. Yhtä näytelmää tämä kaikki missä minut on pakotettu näyttelemään että hyvin menee, tässä hemmetin täydellisessä maailmassa. Silti kidun ja toivon hartaasti tuon pahimman ja kipeimmän painajaiseni heräämistä uudelleen eloon. Sairasta, ajattelen ja jatkan kyynelehtimistä. Menneisyys kuin kahle jalassani kiristyy, vaikka haluaisin jo vapauteen. Se vain miten tekisin asiat nyt toisin. Jälkikäteen viisastuneena. Mitä tekisin ja mitä sanoisin? Puhuisinko suuni puhtaaksi, vai olisinko hiljaa, halaisinko, löisinkö vai olisinko tekemättä mitään? Välittäisitkö sinä enää vaikka puhuisin tai halaisinkin? Pisto sydämessä kun pelkään tietäväni vastauksen kysymykseeni. Kaikki on toisin, mutta silti minä välitän, kaiken tämän jälkeen ja se on se miksi sattuu. Tekisin silti juuri sitä miltä oikeasti tuntuisi, enkä jatkaisi tätä sairasta näytelmää, en kulkisi polulla jota itse päätin seurata vaan harhailisin etäämmäs, sinne missä voisin olla hetken salaa onnellinen ja iloita vääristä ja katoavista syistä. Saisin hetkisen elää sitä mitä kipeimmin ikävöin, ajattelematta menneitä, tulevaa tai seurauksia; kipua ja ikävää. Silti miten jatkaa eteenpäin siitä pienestäkin heikosta hetkestä, nousta jaloilleen, unohtaa ja toipua: mahdotonta. Mutta ehkä ei. Koska sehän on liiankin monesti todistettu ettei mikään kestä ikuisesti. 

...