Kuin olisin marionettinukke jonku narut on katkaistu; haparoivin sormin kun yritän narujani solmia takaisin yhteen sitä mukaan kun joku niitä samalla leikkaa poikki.
Kuin kukaan ei enää jaksaisi välittää, niin kuka voisi ikinä ymmärtää?
...
Valheita. Yhtä näytelmää tämä kaikki missä minut on pakotettu näyttelemään että hyvin menee, tässä hemmetin täydellisessä maailmassa. Silti kidun ja toivon hartaasti tuon pahimman ja kipeimmän painajaiseni heräämistä uudelleen eloon. Sairasta, ajattelen ja jatkan kyynelehtimistä. Menneisyys kuin kahle jalassani kiristyy, vaikka haluaisin jo vapauteen. Se vain miten tekisin asiat nyt toisin. Jälkikäteen viisastuneena. Mitä tekisin ja mitä sanoisin? Puhuisinko suuni puhtaaksi, vai olisinko hiljaa, halaisinko, löisinkö vai olisinko tekemättä mitään? Välittäisitkö sinä enää vaikka puhuisin tai halaisinkin? Pisto sydämessä kun pelkään tietäväni vastauksen kysymykseeni. Kaikki on toisin, mutta silti minä välitän, kaiken tämän jälkeen ja se on se miksi sattuu. Tekisin silti juuri sitä miltä oikeasti tuntuisi, enkä jatkaisi tätä sairasta näytelmää, en kulkisi polulla jota itse päätin seurata vaan harhailisin etäämmäs, sinne missä voisin olla hetken salaa onnellinen ja iloita vääristä ja katoavista syistä. Saisin hetkisen elää sitä mitä kipeimmin ikävöin, ajattelematta menneitä, tulevaa tai seurauksia; kipua ja ikävää. Silti miten jatkaa eteenpäin siitä pienestäkin heikosta hetkestä, nousta jaloilleen, unohtaa ja toipua: mahdotonta. Mutta ehkä ei. Koska sehän on liiankin monesti todistettu ettei mikään kestä ikuisesti.
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti