Kaukana. Poissa. Jossain tuolla ikuisuuden rajamailla. Jossain toisaalla sen rajan takana. Mutta aina tämän saman taivaankannen alla, katsellen samoja ohitsekiitäviä pilviä ja yön ikuiselta tuntuvia tähitä. Lasken katseeni maahan, aivan samalla maalla sinäkin kävelet, vain niin kaukana ja tavoittelemattomissa. Siten kun ajattelee tulee väkisin mieleen aate kuinka elämä on niin ihmeellinen mutta niin julma. Kaunista mutta tappavaa. Voittaako valo ikinä pimeyttä? Kaikki tämä on pelkästään niin epätoivoista. Näenkö vain sen minkä haluan nähdä? Kuin aurinko olisi kadonnut taivaanrannastani. Sumu peittänyt tieni mitä minun tuli ennen niin vakaasti seurata. Sokeana luotan ensimmäiseen joka sattuu luokseni, pelkään petosta. Kuin kaunis uni, joka näkyy kaukaisuudessa, siellä toisella puolella. Missä on menee se niin ohut raja? Se määränpää minne en koskaan helpottuneena ja väsyneenä saavu. Tyytyväisyys, kuin savu joka lipuu sormieni lävitse. Tuolla kaukaisuuden tuolla puolen on luottamukseni ja toivoni. Kateissa kuin hymyni, jossain tuolla meren tuolla puolen. Haluaisin vain olla onnellinen ja helpottunut ja hymyillä vaikken siltä tuntisikaan. Totuus on se mikä satuttaa, valhe vain helpottaa, janoan totuutta mutten halua enää kärsiä. Ryven maassa ja sotkeudun itse virittämiini verkkoihini vain enemmän, kohta enää pääse pois, yritänkö edes? Ansassa. Miksi aiheutan tätä itselleni? Onni, onko se niin pitkän matkan päässä kun olen jo väsynyt kävelemään? Minne suuntaan pitäisi lähteä? Kuin maailma olisi minut hylännyt, ajatellut ettei minusta kuitenkaan mihinkään ole. Säälittävä. Päätös tehty puolestani ja minut puolestaan unohdettu selviämään yksin, takaisin sinne mistä muut onnelliset minut karkoittivat. Kadotettu. Se kaunis kuva rikottu palasiksi, jälleen kerran koottavakseni. Jos kerran olin jo vangittu, pitääkö kahleitani koko ajan kiristää? Hengitys salpautuu ja mieleeni tulvii kysymyksiä. Vainottu. Kylmyys takertuu ympärilleni ja jäädyttää sanat joita yritän huutaa. Todellisuus kadottaa järkeni, kaukaiselta tuntuu se aika kun tunsin olevani aina niin viaton uhri. Mahdotonta. Kaikki tuntuu niin vääristyneeltä, mutta erilainen ei tunnu enää niin erilaiselta. Täydellinen mielikuva muuttuu hetki hetkeltä enemmän painajaiseksi, pääni täyttyy ristiriitaisuuksista joita yritän itselleni todistaa todeksi. Ahdistettu. Kuin odottaisin hyväksyntää tai tuomiota, saamatta ikinä tietää vastausta. Sisälläni jokin huutaa herkeämättä ja imee viimeisetkin sanat huuliltani, ollaan sitten hiljaa. Pakotettu. Pimeys valloittaa sisuksiani, kukaan ei edes huomannut kun vajosin taas, myöhäistä enää huutaa apua. Luovuttaja. En voi muuta kuin itkeä, miksi kaikki on niin katoavaista? Umpikujassa. Lopussa. Liian mahdotonta. Mitä pitäisi tehdä jos en tiedäkään jaksanko enää jatkaa, tai haluanko edes? Haluan vain palauttaa eilisen ja sen helppouden, elää päivän ilman kipua. Uupunut. Tuuli tuivertaa kasvojani, kuin avaisin taas varovasti silmiäni raolleen. Suljen ne takaisin kiinni. On helpompi elää maailmassani, jossa kaikki on jo valmiiksi rikki. Ei näe sen kaiken muunkin ennen niin kauniin pirstoutuvan palasiksi silmiensä edessä. Tunnen aallon tulevan suoraan kohti, mutten välitä, en voi kaatua kun olen jo maassa. Häviäjä. Silti värähdän ja katson ympärilleni -hiljaiset näkymättömät kuiskaukset täyttävät ympäristöni ja sisälläni huokuu pieni pettymys, ei ketään. Yksinäinen. Olinko vain se mitätön sivuhenkilö kirjasi sivuilla vai olinko oikeasti joku? Syyllisyys kalvaa ja saa minut tuntemaan niin pieneksi ja typeräksi lapseksi. Katkera. Katumus koskee joka ikisellä ajatuksella, kuin joku kiristäisi sydämeni ympärilläni olevia kertjuja. Kaikki vain lipsuu pois käsistäni, ohitse ikuisesti tavoittamattomiin, enkä minä osaa tehdä muuta kuin katsoa vierestä ja itkeä. Epätoivo myllertää, haluan vain puolellesi rajaa, pois täältä. Varjo lähestyy. Odota, älä mene! Kuuletko sinäkin sen? Aallot kuiskaavat sanatonta lauluaan ja yritän vain lähteä kahlaamaan laineitten vastavirtaan, kauas pois etsimään toista mahdollisuutta, elämää jossa minäkin osaisin olla onnellinen, sinne toiselle puolen. Mutta et annakaan minun mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti