""Jaaha - tulit taas, Harry?"
Harrysta tuntui kuin hänen sisuksensa olisivat muuttuneet jääksi. Hän katsoi taakseen. Seinän vieressä pulpetilla istui itse Albus Dumbledore. Harry oli varmasti kävellyt aivan hänen editseen, mutta oli kaivannut niin kipeästi peilin ääreen ettei ollut edes huomannut häntä.
"Minä - minä en huomannut sinua."
"Jännää, miten heikkonäköiseksi näkymättömyys voi tehdä", Dumbledore sanoi, liukui alas pulpetilta ja tuli istumaan Harryn viereen. "Sinä, kuten sadat muut ennen sinua, olet siis löytänyt Iseeviot-peilin ihanuudet."
"Minä en tiennyt, että sillä on sellainen nimi."
"Kai sinä kuitenkin ymmärsit, mitä se tekee?"
"Se - tuota - näyttää minulle minun sukulaiseni -"
"Ja ystäväsi Ronin se näytti koulun parhaana poikana."
"Mistä sinä tiesit -?"
"Minä en tarvitse viittaa tullakseni näkymättömäksi", Dumbledore sanoi hellästi. "Joko nyt osaat sanoa mitä Iseeviot-peili näyttää meille kaikille?"
Harry pudisti päätään.
"Minäpä selitän. Maailman onnellisin mies voisi käyttää Iseeviot-peiliä tavallisena peilinä, eli hän voisi siihen katsoessaan nähdä itsensä juuri sellaisena kuin hän on. Ymmärrätkö nyt?"
Harry mietti. Sitten hän sanoi verkalleen: "Se näyttää sen mitä kukakin tahtoo... mitä kenellekin..."
"Tavallaan", Dumbledore sanoi hiljaa. "Se ei näytä mitään sen enempää eikä vähempää kuin sydämemme syvimmän, kipeimmän toiveen. Sinä, joka et ole milloinkaan tuntenut perhettäsi, näet sukulaiset ympärilläsi. Ronald Weasley, joka on aina jäänyt veljiensä varjoon, näkee itsensä yksin, parhaana kaikista. Tämä peili ei kuitenkaan anna meille sen paremmin tietoa kuin totuuttakaan. Ihmisiä on tuhoutunut sen edessä, lumoutuneena näkemästään, tai tullut hulluksi tietämättä mikä sen näyttämistä kuvista on tosi tai edes mahdollinen.
"Peili siirretään uuteen paikkaan huomenna. Harry, ja minä pyydän ettet etsi sitä enää. Jos kuitenkin joskus satut kohtaamaan sen, olet nyt valmis siihen. Ei ole hyvä rypeä haaveissa ja unohtaa elää, muista se. "
~Harry Potter ja Viisasten kivi, J.K. Rowling
Kyseistä kohtaa luin pari yötä sitten kyseisestä kirjasta. Kohta jotenkin puhutteli minua. Aloin miettimään mitä minä näkisin tuolta peilistä, mutten saanut vastausta ulos sanoina kuuleviin korviini. Joitain asioita ei vaan ikinä voida sanoa ääneen, sen vain tietää, tai sitten se jääköön ikuiseksi mysteeriksi. Tunnen olevani oman Iseeviot-peilini edessä. Mielessäni elän unelmissa ja en kärsi lähteä pois. Olisi parasta vain lähteä kävelemään toiseen suuntaan, mutta kuten Harry haluan viime hetkeen asti istua paikoillani ja miettiä miten asiat voisivat olla toisin. Kuka piilottaisi Dumbledoren tavoin minun peilini ja tönäisisi minut jatkamaan elämää? Lohkeilen pienemmiksi palasiksi peilini edessä ja kuin taas vaipuisin horrokseeni jossa en näe muuta maailmaa, kuin kaikki alkaisi vähitellen hämärtyä. Peilini on kaikkeni. Jalkani eivät suostu liikahtamaankaan ovea kohti, en edes usko niiden vieläkään kantavan joten jään täysin paikoilleni tuijottamaan. Sisälläni huudan itselleni Dumbledoren sanojen kaltaisia lauseita; "Ei ole hyvä rypeä haaveissa ja unelmissa." Liian surullinen vilkaistakseen edes hetkeksi muualle, liian hauras kääntymään pois, liian typerä astuakseen ovesta ulos lähteäkseen ja liian rikki katsoakseen enää hetkeäkään peiliin. Silti katson.
![]()
Mitä sinä näkisit peilissä?
Todellisuudessa suljen silmäni ja näen taas peilin ja sen antaman valheellisen kuvajaisen. Silmäni rävähtävät auki, silmieni täyttyessä siinä sekunnissa kyyneleistä kun ne suljin. En halua katsoa enempää. Ajatukseni kertovat samaa, joten tämä kaikki on yhtä tuskaa. Kaikki tuntuu liian kipeältä, herkältä ja mahdottomalta. Kuin yrittäisin kurkottaa johonkin ikinä tavoittamatta sitä. Tämä kaikki on yhtä hulluutta, josta en saa rauhaa. Ainainen tunne siitä että pitäisi juosta pakoon ei jätä minua yksin ja sydämeni tykyttää hädissään kuin valmiina pakenemaan ruumiistaan. Ei hetkeäkään ilman kipua tai raastavia ajatuksia, sama asia. En tiedä mitä sitten pitäisi ajatella. Kuin olisin puulla päähän lyöty. Kaikki on niin sekavaa. Säälin itseäni. Ennen pelkäsin onko kaikki niin katoavaista. Siinä yksi kipeä totuus joka oli pakko itselleen myöntää vähitellen, sillä nyt tuntuu ettei mikään ole ikinä ollutkaan pysyvää. Hetkessä tässä, hetkessä poissa. Miten saisi asioita takaisin jotka aika vei mukanaan?
Jokaisella on jokin pelko tai kammo. Minun tapauksessani hirvittävä ahtaanpaikankammo. Nyt tuntuu kuin seinät pienenisivät ympäriltäni kuin lähestyen minua, kun kohtaan tämän kaiken. Kuin joku sulkisi oven pienessä komerossani jossa tilaa on hädin tuskin hengittää, kun näen tosiasiat. Kuulen ilkeää naurua. Pamahdus. Ja sitten kaikki on pimeää. Haukon henkeäni kun tunne katoaa, mutta kuin ilma ei ikinä pääsisi keuhkoini asti, pyörryttää. Kuin eläisin ikuisesti kestävässä painajaisessa, en saa itseäni hereille, hikipisara vierähtää otsalleni, paniikki, kyynel ja lyyhistyn seinää vasten nurkkaan voimattomana, kuin lyötynä. Lyötynä omien ajatustensa vuoksi, on siinäkin murhenäytelmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti