9.7.2011 03:52
"Pää tuntuu hirvittävän painavalta ja sitä särkee, uni tekisi hyvää mutten halua nukahtaa, sillä tiedän mitä alitajuntani unissani tulee näyttämään.
Ajatuksen puolikkaat viuhahtelevat mielessäni, en saa mistään kiinni, saati selkoa.
Tuskan hiki nousee pintaan, itkettää ja en oikeasti tiedä miksi, ahdistaa kai vaan niin.
En halua tuntea pelkoa, joka pitää minua otteessaan vaan pakotan itseni pitämään itseni koossa, mahdoton tehtävä.
Kuin pakomatkani olisi jo ohitse, mutta valitsin ikuisen juoksun, en saa rauhaa.
Sydämeni hakkaa kuin kurkussa asti, se on ainoa ääni minkä kuulen, rauhoittuukohan se ikinä?
En kestä enää, tätä ainaista taakkaa, kiveä sydämelläni ja palaa kurkussani.
"Ongelmat on luotu ratkeaviksi" tuntuu typerältä täydelliseltä lastensadusta noukitulta sanahelinältä, joka kaikuu nyt päässäni sen tänään kerran kuultuani, pääni sekoaa.
"Sulje silmäsi niin aamulla kaikki näyttää paremmalta", kuulen sanottavan, kunpa asia olisikin niin.
Ajatus huomisesta tuntuu turhalta, mitättömältä ja tyhjältä."
10.7.2011
Olo hiukan parempi kuin eilen, mutta henkisesti ehkä enemmän nurkkaan ahdistetunpi.
Ainainen pyörrytyksen tunne valtaa minut jälleen kerran näin iltaisin, kuin mielessä olisi liikaa ajatuksia, joka saa aivot lyömään tyhjään ja kadottamaan hetkellisesti tasapainoni.
Kuin ilma ei vieläkään ulottuisi keuhkoihini, en saa henkeä, mutta huomaako kukaan?
Mieli sumeana mietin onko millään sitten mitään väliä tai merkitystä?
Haluaisin vain nukahtaa pitkään uneen, herätä menneestä ajasta.
Miljoonat erilaiset ristiriitaisuudet piirtyvät mieleeni, kaikki on liian sekavaa.
Hukassa, missä minun kuuluisi olla ja mitä tehdä?
Ärsyttää, taas vaihteeksi, kun en tiedä mikä on totta ja mikä mielikuvitustani, missä menee se raja.
Huomaan aina uudestaan ja uudestaan havahtuvani sekavista kuvista viime yön painajaisistani, aina minua jahdataan, olen se kohde ja pakenen, ei hetken rauhaa.
Miten minusta yhtäkkiä tuli tälläinen heikko ja säikky, miksen enää ole niskan päällä vaan alennun kohtalooni, kuin pistetty ruotuun.
Kuin ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin olla tässä näin, hiljaa, myötäillä, hymyillä kauniisti ja valehdella että hyvin menee.
Huokaisen ja tuntuu että kaikkialla olisi niin hiljaista, sydämeni sykkii edelleen kuuluvasti, tuhatta ja sataa.
Menneitten muistelu houkuttelee, mutta hetken vielä pidän itseni nykyhetkessä jotta saan sammutettua valon ja piilotettua kyyneleeni.
En ymmärrä miten tunnen itseni näin heikoksi ja tyhjäksi, turha yksinäisyys puristaa sydäntäni hetki hetkeltä enemmän.
Yön pimeydessä kaikki tuntuu liian karulta, totuudenmukaiselta ja lopulliselta, en muuta voi kuin toivoa että asiat eivät oikeasti näin ole.
Olen liian väsynyt, mutta miten voisin luovuttaakaan, en voi tehdä siis mitään kuin tyytyä tähän js kärsiä salaa.
Kuka tekisi tästä lopun?
Siihen tiedän jo vastauksen, joka saa minut vihdoin nukahtamaan väsyneenä, silmät täynnä kyyneleitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti