20.7.2011 klo 00.09
Kuin ei olisi enää mitään. Kuin olisin valmis päästämään irti, mutten sitä kuitenkaan ikinä pysty tekemään. Päässä pyörii ja heikottaa, joka ikinen hetki kun yritän ajatella järkevästi. Hetki hetkeltä kaikki tuntuu sumeammalta ja minä heikommalta. Mikään ei tunnu varmalta, mikään ei tunnu aidolta tai kestävältä. Kaikki kuitenkin taas katoaa. Kuin taivas tippuisi minä hetkenä tahansa niskaani ja minä en välittäisi. Millään ei ole kuitenkaan väliä.
Juoksen ympyrää huoneessani, joka tuntuu koko ajan enemmän vankilalta että tekisi vain mieli hypätä ikkunasta ulos, ja hermoilen, odotan, nauran tyhjästi itsekseni, päässäni surraa niin monta ajatusta yhtäaikaa että kaikki tuntuu vain pyörivän ympyrää ja puhun ulos itselleni niitä vähäisiä asioita joita saan pääteltyä. Luultavasti kohta sekoan. Aivan hukassa kiertelen ympyrää. Ei tunnu olevan mitään mitä voisin tehdä saamatta iskua kasvoihin. En vain uskalla liikahtaa etteivät seinät ympärilläni sorru päälleni. Hengitän raskaasti ja vilkuilen ympärilläni. Tunnen itseni pelokkaammaksi ja aremmaksi kuin pitkään aikaan, kuin en mitenkään voisi torjua kohtaloani. Se tunne että jotain tapahtuu pian koputtelee mielessäni, mutta yritän olla huomaamatta sitä. Kaikki on vain niin väistämätöntä.
Tuijotan kattoa ja mietin menneisyyttä. Tekojani, sanojani, eleitä, niitä mitä en suostu uskomaan todeksi ja ne siksi olen hylännyt mieleni takaosiin. Ne kaikki tuntuvat niin turhilta ja mitättömiltä, jos vain silloin olisin tiennyt seuraukset. Mietin miltä näytin toisten silmissä silloin. Sanat mitkä pongahtavat mieleeni; rohkea, itsevarma, ilkeä ja peloton. Jokaisen sanan kohdalla kysyn itseltäni; Miksi ja miten? Mihin tuo kaikki on kadonnut? Vai onko se edelleen minussa vain siten etten sitä huomaa? Tunnen itseni aivan eri ihmiseksi kuin silloin. Tunnen itseni tunteetomaksi takinkääntäjäksi ja äärettömän ilkeäksi. En tunne enää tuntevani itseäni.
21.7.2011 klo 02.57
Tukahdettu ja tuntematon viha, epätoivo, raivo, pelko ja samalla myös suru, ilo ja onnellisuus polttaa minua sisältä ja yritän huutaa mutta huutoni pakahtuu kipuun. Kuin joku yrittäisi hyökätä sisältä käsin. Tuska ja epäilys leviävät vereni mukana jokaikiseen ruumiinosaani sydämeni hädissään tykyttäessä rinnassani niitä eteenpäin. Kyynelet pursuavat jostain syvältä sisältäni ja yrittävät valua silmäkulmastani, mutta vain muutama niistä valuu kasvoilleni ja lopulta huulilleni; maistan katumuksen. Katsahtaessani peiliin näen nuo aina niin kovat ja tunteettomat kasvoni, mutta silmieni takana näen sen tunteiden sodan, jota käyn sisälläni. Hätäännyn hetki hetkeltä enemmän, kuin joka puolelta joku hyökkäisi ja ahdistaisi minut nurkkaan. Hädissäni yritän vilkuilla ympärilleni ja tunnen viillon sydämessäni kun tajuan olevani aivan yksin. Tietämättömyyteni ja yksinäisyyteni kalvaa kuin puristaen minusta viimeiset onnelliset muistoni, voimavarani. Äänetön huokaus ja suljen silmäni. Kaikki valuu taas eteeni kuin hidastettuna filminä ja vanhat lauseet toisten suista kaikuvat päässäni, lopulta kaikki alkaa kuva kuvalta musteta. Tipahdan painajaiseen, josta herään aamulla hengähtäen kuin saisin keuhkoihini pitkästä aikaa ilmaa, heikkona kuin lyötynä ja hiestä märkänä. Sulkeudun itsekseni miettimään tämän kaiken merkitystä. Kaikki näyttää mustalta ja tyhjältä. Miljoona ristiriitaisuutta huutaa mielessäni ja kuin näkisin unelmieni murentuvan silmieni edessä. Lopulta istun nurkassa, rauhoittelen itseäni, itken ja mietin sitä mitä kaikki yrittävät minulle kertoa; onko aina pakko selvitä kaikesta aivan yksin?
22.7.2011 klo 22.50
Miltä sinusta tuntuisi jos pahimmat painajaisesi kävisivät toteen parin tunnin sisällä, yksi kerrallaan?
Kuka tahansa sekoaisi, vähemmästäkin.
Olen aina tiennyt ettei maailma ole reilu, en vain olisi uskonut että näin epäreilu.
Kuinka kaikki voi tapahtua yhdessä illassa?!
Kaikki entinen tuntuu mitättömältä, turhalta ja helpolta.
Olen väsynyt ja peloissani.
En edes osaa sanoa miltä minusta tuntuu, miljoona eri tunnetta samaan aikaan sekoittaa päätäni.
En lakkaa sanomasta itselleni kuinka asiat eivät voi enempää mennä pieleen, mutta tiedän että se on vale.
Mietin; mitä vielä?
Haluan vain nukahtaa ja ajatella kaiken olleen unta. Mutta samalla pelkään huomista enemmän kuin pitkään aikaan.
23.7.2011
Tekisi mieli vain huutaa ja rikkoa tavaroita. Mutta ei. Istun ja tuijotan vain seinää katse tyhjänä kuin kuolleella, tekemättä mitään. Hyvä että saan edes henkeä. Välillä tunnemyrsky törmää sisuksiini ja käperryn kasaan kyyneleitä ja hikeä valuen. Miljoona ajatusta piinaa mieltäni, kuin lyövät jo lyötyä. Millään ei ole enää mitään väliä. Ainoa pysyvä ajatus joka ei poistu mielestäni on se että onko tämä kaikki vain minun syytäni? Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin pitkään aikaan. Ahdistaa katsoa itseään peilistä, en osaa enää hymyillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti