slip away

Kaukana. Poissa. Jossain tuolla ikuisuuden rajamailla. Jossain toisaalla sen rajan takana. Mutta aina tämän saman taivaankannen alla, katsellen samoja ohitsekiitäviä pilviä ja yön ikuiselta tuntuvia tähitä. Lasken katseeni maahan, aivan samalla maalla sinäkin kävelet, vain niin kaukana ja tavoittelemattomissa. Siten kun ajattelee tulee väkisin mieleen aate kuinka elämä on niin ihmeellinen mutta niin julma. Kaunista mutta tappavaa. Voittaako valo ikinä pimeyttä? Kaikki tämä on pelkästään niin epätoivoista. Näenkö vain sen minkä haluan nähdä? Kuin aurinko olisi kadonnut taivaanrannastani. Sumu peittänyt tieni mitä minun tuli ennen niin vakaasti seurata. Sokeana luotan ensimmäiseen joka sattuu luokseni, pelkään petosta. Kuin kaunis uni, joka näkyy kaukaisuudessa, siellä toisella puolella. Missä on menee se niin ohut raja? Se määränpää minne en koskaan helpottuneena ja väsyneenä saavu. Tyytyväisyys, kuin savu joka lipuu sormieni lävitse. Tuolla kaukaisuuden tuolla puolen on luottamukseni ja toivoni. Kateissa kuin hymyni, jossain tuolla meren tuolla puolen. Haluaisin vain olla onnellinen ja helpottunut ja hymyillä vaikken siltä tuntisikaan. Totuus on se mikä satuttaa, valhe vain helpottaa, janoan totuutta mutten halua enää kärsiä. Ryven maassa ja sotkeudun itse virittämiini verkkoihini vain enemmän, kohta enää pääse pois, yritänkö edes? Ansassa. Miksi aiheutan tätä itselleni? Onni, onko se niin pitkän matkan päässä kun olen jo väsynyt kävelemään? Minne suuntaan pitäisi lähteä? Kuin maailma olisi minut hylännyt, ajatellut ettei minusta kuitenkaan mihinkään ole. Säälittävä. Päätös tehty puolestani ja minut puolestaan unohdettu selviämään yksin, takaisin sinne mistä muut onnelliset minut karkoittivat. Kadotettu. Se kaunis kuva rikottu palasiksi, jälleen kerran koottavakseni. Jos kerran olin jo vangittu, pitääkö kahleitani koko ajan kiristää? Hengitys salpautuu ja mieleeni tulvii kysymyksiä. Vainottu. Kylmyys takertuu ympärilleni ja jäädyttää sanat joita yritän huutaa. Todellisuus kadottaa järkeni, kaukaiselta tuntuu se aika kun tunsin olevani aina niin viaton uhri. Mahdotonta. Kaikki tuntuu niin vääristyneeltä, mutta erilainen ei tunnu enää niin erilaiselta. Täydellinen mielikuva muuttuu hetki hetkeltä enemmän painajaiseksi, pääni täyttyy ristiriitaisuuksista joita yritän itselleni todistaa todeksi. Ahdistettu. Kuin odottaisin hyväksyntää tai tuomiota, saamatta ikinä tietää vastausta. Sisälläni jokin huutaa herkeämättä ja imee viimeisetkin sanat huuliltani, ollaan sitten hiljaa. Pakotettu. Pimeys valloittaa sisuksiani, kukaan ei edes huomannut kun vajosin taas, myöhäistä enää huutaa apua. Luovuttaja. En voi muuta kuin itkeä, miksi kaikki on niin katoavaista? Umpikujassa. Lopussa. Liian mahdotonta. Mitä pitäisi tehdä jos en tiedäkään jaksanko enää jatkaa, tai haluanko edes? Haluan vain palauttaa eilisen ja sen helppouden, elää päivän ilman kipua. Uupunut. Tuuli tuivertaa kasvojani, kuin avaisin taas varovasti silmiäni raolleen. Suljen ne takaisin kiinni. On helpompi elää maailmassani, jossa kaikki on jo valmiiksi rikki. Ei näe sen kaiken muunkin ennen niin kauniin pirstoutuvan palasiksi silmiensä edessä. Tunnen aallon tulevan suoraan kohti, mutten välitä, en voi kaatua kun olen jo maassa. Häviäjä. Silti värähdän ja katson ympärilleni -hiljaiset näkymättömät kuiskaukset täyttävät ympäristöni ja sisälläni huokuu pieni pettymys, ei ketään. Yksinäinen. Olinko vain se mitätön sivuhenkilö kirjasi sivuilla vai olinko oikeasti joku? Syyllisyys kalvaa ja saa minut tuntemaan niin pieneksi ja typeräksi lapseksi. Katkera. Katumus koskee joka ikisellä ajatuksella, kuin joku kiristäisi sydämeni ympärilläni olevia kertjuja. Kaikki vain lipsuu pois käsistäni, ohitse ikuisesti tavoittamattomiin, enkä minä osaa tehdä muuta kuin katsoa vierestä ja itkeä. Epätoivo myllertää, haluan vain puolellesi rajaa, pois täältä. Varjo lähestyy. Odota, älä mene! Kuuletko sinäkin sen? Aallot kuiskaavat sanatonta lauluaan ja yritän vain lähteä kahlaamaan laineitten vastavirtaan, kauas pois etsimään toista mahdollisuutta, elämää jossa minäkin osaisin olla onnellinen, sinne toiselle puolen. Mutta et annakaan minun mennä.  

I try to run but I don't wanna ever leave

20.7.2011 klo 00.09

Kuin ei olisi enää mitään. Kuin olisin valmis päästämään irti, mutten sitä kuitenkaan ikinä pysty tekemään.  Päässä pyörii ja heikottaa, joka ikinen hetki kun yritän ajatella järkevästi. Hetki hetkeltä kaikki tuntuu sumeammalta ja minä heikommalta. Mikään ei tunnu varmalta, mikään ei tunnu aidolta tai kestävältä. Kaikki kuitenkin taas katoaa. Kuin taivas tippuisi minä hetkenä tahansa niskaani ja minä en välittäisi. Millään ei ole kuitenkaan väliä.

Juoksen ympyrää huoneessani, joka tuntuu koko ajan enemmän vankilalta että tekisi vain mieli hypätä ikkunasta ulos, ja hermoilen, odotan, nauran tyhjästi itsekseni, päässäni surraa niin monta ajatusta yhtäaikaa että kaikki tuntuu vain pyörivän ympyrää ja puhun ulos itselleni niitä vähäisiä asioita joita saan pääteltyä. Luultavasti kohta sekoan. Aivan hukassa kiertelen ympyrää. Ei tunnu olevan mitään mitä voisin tehdä saamatta iskua kasvoihin. En vain uskalla liikahtaa etteivät seinät ympärilläni sorru päälleni. Hengitän raskaasti ja vilkuilen ympärilläni. Tunnen itseni pelokkaammaksi ja aremmaksi kuin pitkään aikaan, kuin en mitenkään voisi torjua kohtaloani. Se tunne että jotain tapahtuu pian koputtelee mielessäni, mutta yritän olla huomaamatta sitä. Kaikki on vain niin väistämätöntä.
Tuijotan kattoa ja mietin menneisyyttä. Tekojani, sanojani, eleitä, niitä mitä en suostu uskomaan todeksi ja ne siksi olen hylännyt mieleni takaosiin. Ne kaikki tuntuvat niin turhilta ja mitättömiltä, jos vain silloin olisin tiennyt seuraukset. Mietin miltä näytin toisten silmissä silloin. Sanat mitkä pongahtavat mieleeni; rohkea, itsevarma, ilkeä ja peloton. Jokaisen sanan kohdalla kysyn itseltäni; Miksi ja miten? Mihin tuo kaikki on kadonnut? Vai onko se edelleen minussa vain siten etten sitä huomaa? Tunnen itseni aivan eri ihmiseksi kuin silloin. Tunnen itseni tunteetomaksi takinkääntäjäksi ja äärettömän ilkeäksi. En tunne enää tuntevani itseäni.

21.7.2011 klo 02.57

Tukahdettu ja tuntematon viha, epätoivo, raivo, pelko ja samalla myös suru, ilo ja onnellisuus polttaa minua sisältä ja yritän huutaa mutta huutoni pakahtuu kipuun. Kuin joku yrittäisi hyökätä sisältä käsin. Tuska ja epäilys leviävät vereni mukana jokaikiseen ruumiinosaani sydämeni hädissään tykyttäessä rinnassani niitä eteenpäin. Kyynelet pursuavat jostain syvältä sisältäni ja yrittävät valua silmäkulmastani, mutta vain muutama niistä valuu kasvoilleni ja lopulta huulilleni; maistan katumuksen. Katsahtaessani peiliin näen nuo aina niin kovat ja tunteettomat kasvoni, mutta silmieni takana näen sen tunteiden sodan, jota käyn sisälläni. Hätäännyn hetki hetkeltä enemmän, kuin joka puolelta joku hyökkäisi ja ahdistaisi minut nurkkaan. Hädissäni yritän vilkuilla ympärilleni ja tunnen viillon sydämessäni kun tajuan olevani aivan yksin. Tietämättömyyteni ja yksinäisyyteni kalvaa kuin puristaen minusta viimeiset onnelliset muistoni, voimavarani. Äänetön huokaus ja suljen silmäni. Kaikki valuu taas eteeni kuin hidastettuna filminä ja vanhat lauseet toisten suista kaikuvat päässäni, lopulta kaikki alkaa kuva kuvalta musteta. Tipahdan painajaiseen, josta herään aamulla hengähtäen kuin saisin keuhkoihini pitkästä aikaa ilmaa, heikkona kuin lyötynä ja hiestä märkänä. Sulkeudun itsekseni miettimään tämän kaiken merkitystä. Kaikki näyttää mustalta ja tyhjältä. Miljoona ristiriitaisuutta huutaa mielessäni ja kuin näkisin unelmieni murentuvan silmieni edessä. Lopulta istun nurkassa, rauhoittelen itseäni, itken ja mietin sitä mitä kaikki yrittävät minulle kertoa; onko aina pakko selvitä kaikesta aivan yksin?

22.7.2011 klo 22.50

Miltä sinusta tuntuisi jos pahimmat painajaisesi kävisivät toteen parin tunnin sisällä, yksi kerrallaan?

Kuka tahansa sekoaisi, vähemmästäkin.

Olen aina tiennyt ettei maailma ole reilu, en vain olisi uskonut että näin epäreilu.

Kuinka kaikki voi tapahtua yhdessä illassa?!

Kaikki entinen tuntuu mitättömältä, turhalta ja helpolta.

Olen väsynyt ja peloissani.

En edes osaa sanoa miltä minusta tuntuu, miljoona eri tunnetta samaan aikaan sekoittaa päätäni.

En lakkaa sanomasta itselleni kuinka asiat eivät voi enempää mennä pieleen, mutta tiedän että se on vale.

Mietin; mitä vielä?

Haluan vain nukahtaa ja ajatella kaiken olleen unta. Mutta samalla pelkään huomista enemmän kuin pitkään aikaan.

23.7.2011

Tekisi mieli vain huutaa ja rikkoa tavaroita. Mutta ei. Istun ja tuijotan vain seinää katse tyhjänä kuin kuolleella, tekemättä mitään. Hyvä että saan edes henkeä. Välillä tunnemyrsky törmää sisuksiini ja käperryn kasaan kyyneleitä ja hikeä valuen. Miljoona ajatusta piinaa mieltäni, kuin lyövät jo lyötyä. Millään ei ole enää mitään väliä. Ainoa pysyvä ajatus joka ei poistu mielestäni on se että onko tämä kaikki vain minun syytäni? Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin pitkään aikaan. Ahdistaa katsoa itseään peilistä, en osaa enää hymyillä.

that feeling right here, right now

Se tunne, kun mieli on liian täynnä ajatuksia ja kysymyksiä. Kun yrität miettiä, et siihen enää kykene ja huomaatkin ajattelevasi tyhjyyttä.

Se tunne, kun tiedät jotain mutta et halua uskoa sitä todeksi. Kiellät sen mielessäsi, uskot epätoivoisesti asioiden muuttuvan vielä parhain päin. Kuin olisit unessa.

Se tunne, kun ymmärrät. Ymmärrät totuudet, ymmärrät valheet ja haluaisit vain käpetyä kokoon ja kadota. 'Miksi?'

Se tunne, kun ahdistaa. Jokainen sana, liike tai ele on kuin isku kasvoihin. Kuin kaikki kääntyisi sinua vastaan, ei olisi muuta kuin tämä ikuisuus viettää yksin hiljaa ja miettiä.

Se tunne, kun olet uupunut. Haluat vain unohtaa kaiken, aloittaa alusta tai olla aloittamatta. Onko millään mitään väliä?

Se tunne, kun iloitset. Et voi sille mitään, mutta samalla sisälläsi itket valheitasi. Niitä ainoita hetkiä kun ei satu ja voit unohtaa kaiken.

Se tunne, kun tunnet teitten pian erkanevan. Et tiedä mihin suuntaan lähteä ja kehen luottaa. Toivo siintää silmissäsi, et voi aina ja ikuisesti valita sitä väärää polkua.

Se tunne, kun unelmoit. Tuntuu että voisit lentää, mutta omat vastalauseesi tiputtavat sinut takaisin maan pinnalle. Ja silloin miettit minkä takia elää.

Se tunne, kun romahdat viimein uupuneena. Koitat kurottaa ylöspäin, ikinä saavuttamatta mitään, kaikki on turhaa ja toivotonta. Aika saa aikaan ihmeitä ja toivot sen nopeutuvan.

Se tunne, kun otat riskin. Sydän lyö niin lujaa että pelkäät sen lopultakin uupuvan. Kuin sukeltaisit kylmään veteen, tyhjyyteen ja tietämättömyyteen. Kuin olisit parin sekunnin ajan vapaa tekemään mitä tahdot.

Se tunne, kun epäluulo valtaa mielesi. Et tiedä mitä tehdä, mihin mennä. Kuin ei olisi mitään pysyvää, kaikki kuitenkin ajan myötä katoaa ja jään tyhjän päälle, yksin.

Se tunne, kun heräät ikuiselta tuntuvasta unesta. Huokaiset helpotuksesta, ahdistut kun mietit unen merkitystä ja olet helpottunut todellisuuden helppoudesta. Kunnes aina kohtaat jotain pahempaa.

Se tunne, kun aika tuntuu pysähtyneen. On vain tämä hetki, tässä ja nyt. Ei ikinä enää mitään tulevaa, ei menneeseen paluuta. Kaikki näyttää niin kauniilta.

Se tunne, kun sattuu. Kuin ei olisi jäljellä enää mitään, on vain kipusini ja sinun välinen ikuinen taistelu, jota et koskaan voita.

Se tunne, kun epäilys alkaa kalvaa mieltäsi. Mielesi täyttyy kysymyksistä. Tiedät tulleesi umpikujaan, mutta haluat aina vain jatkaa eteenpäin, vaikka se sattuu.

Se tunne, kun kaikki tuntuu mahdottomalta. Et näe missään toivoa, kaikki muu tuntuu turhalta ja mietit miksi edes jatkaa eteenpäin.

Se tunne, kun olet lyöty. Et uskalla ottaa seuraavaa askeltasi, et uskalla tehdä oikeastaan mitään. Itket vain yirtät salata heikkoutesi muilta.

Se tunne, kun itket. Kuin sydämesi täyttyisi kyyneleistä ja särkyisi hieman lisää. Kuin et ikinä voisi enää olla onnellinen ja on vaikea nähdä tai hengittää.

Se tunne, kun näet kaukaisuudessa siintävän toivonkipinän. Haluat juosta sitä vastaan, mutta jalkasi eivät kanna ja on vain pakko odottaa.

Se tunne, kun ikävä on niin suuri että se tuntuu täyttävän sinut sisältä. Kuin hukkuisit, eikä kukaan kuule avunhuutojasi. Kuin olisit eristyksissä, kaukana todellisuudesta ja haluat vain olla lähellä.

Se tunne, kun sydämesi on pakahtua onnesta. Elät hetket uudestaan sata kertaa mielessäsi, heräät todellisuuteen ja huomaat sen kaiken olevan kaukaista menneisyyttä, joka saa sinut kyyneliin.

Se tunne, kun et saa henkeä. Kaikki ymmärilläsi tuntuu kylmältä, luotaantyöntävältä ja sumuiselta. Et voi muuta kuin itkeä. Mietit välittäisikö kukaan jos tämä olikin sitten tässä.

Se tunne, kun pelkäät olevasi aivan yksin. Voisit repiä sydämesi irti ja antaa sen seuraavalle vastaantulijalle.

I already know the answer

9.7.2011 03:52

"Pää tuntuu hirvittävän painavalta ja sitä särkee, uni tekisi hyvää mutten halua nukahtaa, sillä tiedän mitä alitajuntani unissani tulee näyttämään.

Ajatuksen puolikkaat viuhahtelevat mielessäni, en saa mistään kiinni, saati selkoa.

Tuskan hiki nousee pintaan, itkettää ja en oikeasti tiedä miksi, ahdistaa kai vaan niin.

En halua tuntea pelkoa, joka pitää minua otteessaan vaan pakotan itseni pitämään itseni koossa, mahdoton tehtävä.

Kuin pakomatkani olisi jo ohitse, mutta valitsin ikuisen juoksun, en saa rauhaa.

Sydämeni hakkaa kuin kurkussa asti, se on ainoa ääni minkä kuulen, rauhoittuukohan se ikinä?

En kestä enää, tätä ainaista taakkaa, kiveä sydämelläni ja palaa kurkussani.

"Ongelmat on luotu ratkeaviksi" tuntuu typerältä täydelliseltä lastensadusta noukitulta sanahelinältä, joka kaikuu nyt päässäni sen tänään kerran kuultuani, pääni sekoaa.

"Sulje silmäsi niin aamulla kaikki näyttää paremmalta", kuulen sanottavan, kunpa asia olisikin niin.

Ajatus huomisesta tuntuu turhalta, mitättömältä ja tyhjältä."

10.7.2011

Olo hiukan parempi kuin eilen, mutta henkisesti ehkä enemmän nurkkaan ahdistetunpi.

Ainainen pyörrytyksen tunne valtaa minut jälleen kerran näin iltaisin, kuin mielessä olisi liikaa ajatuksia, joka saa aivot lyömään tyhjään ja kadottamaan hetkellisesti tasapainoni.

Kuin ilma ei vieläkään ulottuisi keuhkoihini, en saa henkeä, mutta huomaako kukaan?

Mieli sumeana mietin onko millään sitten mitään väliä tai merkitystä?

Haluaisin vain nukahtaa pitkään uneen, herätä menneestä ajasta.

Miljoonat erilaiset ristiriitaisuudet piirtyvät mieleeni, kaikki on liian sekavaa.

Hukassa, missä minun kuuluisi olla ja mitä tehdä?

Ärsyttää, taas vaihteeksi, kun en tiedä mikä on totta ja mikä mielikuvitustani, missä menee se raja.

Huomaan aina uudestaan ja uudestaan havahtuvani sekavista kuvista viime yön painajaisistani, aina minua jahdataan, olen se kohde ja pakenen, ei hetken rauhaa.

Miten minusta yhtäkkiä tuli tälläinen heikko ja säikky, miksen enää ole niskan päällä vaan alennun kohtalooni, kuin pistetty ruotuun.

Kuin ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin olla tässä näin, hiljaa, myötäillä, hymyillä kauniisti ja valehdella että hyvin menee.

Huokaisen ja tuntuu että kaikkialla olisi niin hiljaista, sydämeni sykkii edelleen kuuluvasti, tuhatta ja sataa.

Menneitten muistelu houkuttelee, mutta hetken vielä pidän itseni nykyhetkessä jotta saan sammutettua valon ja piilotettua kyyneleeni.

En ymmärrä miten tunnen itseni näin heikoksi ja tyhjäksi, turha yksinäisyys puristaa sydäntäni hetki hetkeltä enemmän.

Yön pimeydessä kaikki tuntuu liian karulta, totuudenmukaiselta ja lopulliselta, en muuta voi kuin toivoa että asiat eivät oikeasti näin ole.

Olen liian väsynyt, mutta miten voisin luovuttaakaan, en voi tehdä siis mitään kuin tyytyä tähän js kärsiä salaa.

Kuka tekisi tästä lopun?

Siihen tiedän jo vastauksen, joka saa minut vihdoin nukahtamaan väsyneenä, silmät täynnä kyyneleitä.

wherever you are, whenever it's right

Minä.

Minä olen jotain liian kaukaista tavoitettavaksi. Liian iso pala purtavaksi. Läsnä, mutta aina jossain muualla mielessään. Iloinen, mutta silti surullinen. Jotain liian heikkoa ja särkyvää, mutta ulkoa jotain niin kovaa ja lävitsepääsemätöntä. Sisälläni liikaa asioita, jotka haluaisin vain huutaa ulos. Herkkä, ehkä liiankin, mutta ei näytä sitä kellekkään. Piiloudun katseilta ja pelkään huomista. Pidän itseäni säälittävänä ja mitättömänä, katoan tosipaikan tullen. Toivon pääseväni vielä joskus näyttämään mihin minusta on ja antaa ihmisten oppia tuntemaan minut. ~Minä vain.

Sinä. 

Olet jotain niin sanoinkuvaamatonta. Uskomatonta, epätodellisen onnellista. Upeaa, ainutlaatuista ja toivo, joka saa minut nousemaan aamulla ylös sängystä. Sinun vuoksesi elän. Ei olisi mitään ilman sinua. Sinua varten ei ole sanoja, olet vain jotain liian hyvää. Olet ainoa mikä pysyy ja se miten tarvitsen sinua saa minut tuntemaan itseni heikoksi heti kun olet hetken poissa. Toivon että tiedät kuinka paljon merkitset minulle. ~Kultaseni, ei vaan sun on pakko olla jotain platinaa.

Hän.

Hän on jotain niin erilaista ja ylitsepääsemätöntä. Kaunista, mutta tappavaa. Pahaa mutta hyvää. Jotain liian syvällistä ja luotaantyöntävää, tavoittamatonta. Samalla niin puoleensavetävää ja herkkää, ulkoa välinpitämätöntä. Kukaan ei saa selvää hänen ajatuksistaan ja hän näyttää siitä kärsivän. Hän osaa tehdä päivästäni aina paremman tai vielä helpommin toisin päin. Hän muuttaa minua ja se saa minut pelkäämään. ~Ystävä.

Me.

"Me" on termi jota en uskalla enää käyttää huonojen kokemuksin takia. Onko sellaista ikinä ollutkaan? Katoavaista oli sekin, josta ennen olin riippuvainen. Se kaikki on menneisyyttä, kaukaista unta joka ei tunnu enää totuudelta. Vaiettu ja unohdettu. Ehkei sitä ikinä tapahtunutkaan? Oliko se kaikki valhetta? Olit kaikkeni, merkitsinkö minä sinulle yhtään mitään? Sinä lähdit, mutta kyynel ei sen vuoksi enää kuivu kasvoilleni. Se ettet enää ikinä tule takaisin, saa vanhan kivun takaisin ja kyynelet silmiini. Minulle olet kuollut. ~Minä ja entinen sinä.

Te.

Te olette jotain niin tärkeää ja rakasta. Uutta ja vanhaa. Jokainen päivä on kanssanne erilainen. Saatte minut elämään, saatte minut tuntemaan, kuin olisin elossa jälleen. Teette kaikesta hiukan helpompaa. Annatte hengentärkeää aikaa, kuin helpotusta jolloin voin hetken hengittää. Olette voimavarani, tukipylvääni ja olette jokainen omassa tehtävässään korvaamattomia. He ohjaavat minut takaisin polulle ja potkaisevat jatkamaan matkaa oikeaan suuntaan. Olette määränpääni joiden avulla jaksan eteenpäin. Olette kaiken hymyni ja ajatusteni takana ja ikuisesti sydämessäni, vaikka lähtisittekin toiseen suuntaan. ~Ystävät

He.

He ovat niin eri maata. Sanamme eivät ikinä osu yhteen. Liian erilaisia, liian samanlaisia. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. On kai mentävä lävitse. Jotain niin turhaa mutta pakollista. Luontoni kaltaista. Jotain niin huvittaa mutta samalla niin vakavaa. Miksi siitä pitää tehdä niin vakavaa? Joidenkin kanssa ei vaan voi tulla toimeen, vaikka haluaisi. Ja se on ainoastaan surullista. ~Viholliset.

...

Kaikki nämä ihmiset elämässäni, kaikki jollain tavalla tärkeitä ja rakastettavia. Silti kuin he eläisivät näkymättömän muurin toisella puolen. Kaukana minusta. Kukaan ei näe tai kuule totuutta minusta. Kukaan ei näe ilmiselviä asioita. Kuin kaikki olisivat jaoteltu toiseen joukkueeseen. Muut vastaan minä. Kuka nousisi vastarintaan ja tulisi muurin toiselle puolen? Minun puolelleni. Puolustaisi minua, taistelisi puolestani, kasaisi palaseni, ottaisi kivun pois ja kantaisi minut onnelliseen ja huolettomaan huomiseen. Nuo viimeiset sanat tuosta lauseesta saavat mieleeni väistämättä vain yhden asian; kuolema. Ehken nyt sitä tässä rupea odottelemaan sentään, kyllä tämä tuska ennen sitä loppuu, joskus vielä nauran tälle kaikelle, mutta se tuntuu kaukaiselta maaliviivalta johon tähtään viimeisillä voimillani. Mutten vielä kun jalkani eivät vielä edes kanna ja kuin itse juuri tässä haluaisinkin olla. Odotan sitä että kerrankin minä pääsen olemaan se joka lähtee kävelemään sinne toiseen suuntaan, maaliviivan saavutettuani. Siihen asti itken tuskissani.

the most painful wish of your heart

""Jaaha - tulit taas, Harry?"
     Harrysta tuntui kuin hänen sisuksensa olisivat muuttuneet jääksi. Hän katsoi taakseen. Seinän vieressä pulpetilla istui itse Albus Dumbledore. Harry oli varmasti kävellyt aivan hänen editseen, mutta oli kaivannut niin kipeästi peilin ääreen ettei ollut edes huomannut häntä.
    "Minä - minä en huomannut sinua."
    "Jännää, miten heikkonäköiseksi näkymättömyys voi tehdä", Dumbledore sanoi, liukui alas pulpetilta ja tuli istumaan Harryn viereen. "Sinä, kuten sadat muut ennen sinua, olet siis löytänyt Iseeviot-peilin ihanuudet."
    "Minä en tiennyt, että sillä on sellainen nimi."
    "Kai sinä kuitenkin ymmärsit, mitä se tekee?"
    "Se - tuota - näyttää minulle minun sukulaiseni -"
    "Ja ystäväsi Ronin se näytti koulun parhaana poikana."
    "Mistä sinä tiesit -?"
    "Minä en tarvitse viittaa tullakseni näkymättömäksi", Dumbledore sanoi hellästi. "Joko nyt osaat sanoa mitä Iseeviot-peili näyttää meille kaikille?"
    Harry pudisti päätään.
    "Minäpä selitän. Maailman onnellisin mies voisi käyttää Iseeviot-peiliä tavallisena peilinä, eli hän voisi siihen katsoessaan nähdä itsensä juuri sellaisena kuin hän on. Ymmärrätkö nyt?"
     Harry mietti. Sitten hän sanoi verkalleen: "Se näyttää sen mitä kukakin tahtoo... mitä kenellekin..."
     "Tavallaan", Dumbledore sanoi hiljaa. "Se ei näytä mitään sen enempää eikä vähempää kuin sydämemme syvimmän, kipeimmän toiveen. Sinä, joka et ole milloinkaan tuntenut perhettäsi, näet sukulaiset ympärilläsi. Ronald Weasley, joka on aina jäänyt veljiensä varjoon, näkee itsensä yksin, parhaana kaikista. Tämä peili ei kuitenkaan anna meille sen paremmin tietoa kuin totuuttakaan. Ihmisiä on tuhoutunut sen edessä, lumoutuneena näkemästään, tai tullut hulluksi tietämättä mikä sen näyttämistä kuvista on tosi tai edes mahdollinen.
     "Peili siirretään uuteen paikkaan huomenna. Harry, ja minä pyydän ettet etsi sitä enää. Jos kuitenkin joskus satut kohtaamaan sen, olet nyt valmis siihen. Ei ole hyvä rypeä haaveissa ja unohtaa elää, muista se. "
~Harry Potter ja Viisasten kivi, J.K. Rowling

Kyseistä kohtaa luin pari yötä sitten kyseisestä kirjasta. Kohta jotenkin puhutteli minua. Aloin miettimään mitä minä näkisin tuolta peilistä, mutten saanut vastausta ulos sanoina kuuleviin korviini. Joitain asioita ei vaan ikinä voida sanoa ääneen, sen vain tietää, tai sitten se jääköön ikuiseksi mysteeriksi. Tunnen olevani oman Iseeviot-peilini edessä. Mielessäni elän unelmissa ja en kärsi lähteä pois. Olisi parasta vain lähteä kävelemään toiseen suuntaan, mutta kuten Harry haluan viime hetkeen asti istua paikoillani ja miettiä miten asiat voisivat olla toisin. Kuka piilottaisi Dumbledoren tavoin minun peilini ja tönäisisi minut jatkamaan elämää? Lohkeilen pienemmiksi palasiksi peilini edessä ja kuin taas vaipuisin horrokseeni jossa en näe muuta maailmaa, kuin kaikki alkaisi vähitellen hämärtyä. Peilini on kaikkeni. Jalkani eivät suostu liikahtamaankaan ovea kohti, en edes usko niiden vieläkään kantavan joten jään täysin paikoilleni tuijottamaan. Sisälläni huudan itselleni Dumbledoren sanojen kaltaisia lauseita; "Ei ole hyvä rypeä haaveissa ja unelmissa." Liian surullinen vilkaistakseen edes hetkeksi muualle, liian hauras kääntymään pois, liian typerä astuakseen ovesta ulos lähteäkseen ja liian rikki katsoakseen enää hetkeäkään peiliin. Silti katson.

Mitä sinä näkisit peilissä?

        Todellisuudessa suljen silmäni ja näen taas peilin ja sen antaman valheellisen kuvajaisen. Silmäni rävähtävät auki, silmieni täyttyessä siinä sekunnissa kyyneleistä kun ne suljin. En halua katsoa enempää. Ajatukseni kertovat samaa, joten tämä kaikki on yhtä tuskaa. Kaikki tuntuu liian kipeältä, herkältä ja mahdottomalta. Kuin yrittäisin kurkottaa johonkin ikinä tavoittamatta sitä. Tämä kaikki on yhtä hulluutta, josta en saa rauhaa. Ainainen tunne siitä että pitäisi juosta pakoon ei jätä minua yksin ja sydämeni tykyttää hädissään kuin valmiina pakenemaan ruumiistaan. Ei hetkeäkään ilman kipua tai raastavia ajatuksia, sama asia. En tiedä mitä sitten pitäisi ajatella. Kuin olisin puulla päähän lyöty. Kaikki on niin sekavaa. Säälin itseäni. Ennen pelkäsin onko kaikki niin katoavaista. Siinä yksi kipeä totuus joka oli pakko itselleen myöntää vähitellen, sillä nyt tuntuu ettei mikään ole ikinä ollutkaan pysyvää. Hetkessä tässä, hetkessä poissa. Miten saisi asioita takaisin jotka aika vei mukanaan?

         Jokaisella on jokin pelko tai kammo. Minun tapauksessani hirvittävä ahtaanpaikankammo. Nyt tuntuu kuin seinät pienenisivät ympäriltäni kuin lähestyen minua, kun kohtaan tämän kaiken. Kuin joku sulkisi oven pienessä komerossani jossa tilaa on hädin tuskin hengittää, kun näen tosiasiat. Kuulen ilkeää naurua. Pamahdus. Ja sitten kaikki on pimeää. Haukon henkeäni kun tunne katoaa, mutta kuin ilma ei ikinä pääsisi keuhkoini asti, pyörryttää. Kuin eläisin ikuisesti kestävässä painajaisessa, en saa itseäni hereille, hikipisara vierähtää otsalleni, paniikki, kyynel ja lyyhistyn seinää vasten nurkkaan voimattomana, kuin lyötynä. Lyötynä omien ajatustensa vuoksi, on siinäkin murhenäytelmä.