sometimes we're like stars, we fall to make someone's wish come true

Vuotta 2011 on jäljellä enää pari tuntia. Itken, nauran, kiitän ja katkeroidun samaan aikaan, kun yritän hahmottaa vuoden tapahtumia, ajatuksia, hetkiä ja tunteita. Tuntuu kuin kaikki olisi taas vain osa jotain paljon minua suurempaa suunnitelmaa, pientä nukkea koetellaan henkihieveriin asti ja nyt viimein annetaan hetki hengittää. Vasta vuoden viimeisinä päivinä ajatukseni alkavat punoutua yhteen käytökseni kanssa. Että vihdoin ymmärrän, näen, tunnen ja annan periksi. Ironista saada tälläinen valaistumisen tunne vuoden viimeisinä päivinä. Kuin pääni olisi käännetty viimeinkin hitain ja varmoin ottein ja hiukan väkisin toiseen suuntaan, että viimein näkisin. Näkisin sen kaiken mitä minulla jo on. Käännetty pois sieltä haaveilemasta kaikesta mitä minulla voisi olla. Jos olisin tehnyt niin, jos olisin tehnyt näin... En voi olla muuta kuin kiitollinen, siitä kaikesta mitä tänä vuonna on tapahtunut. Ymmärrän nyt. Itken, mutta onnesta.


"Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää"

"Minä yhtäkään hetkeä tuhlata en enää saata"

Tämä vuosi oli kolmella sanalla sanoen hektinen, mahdoton ja sekava. On ollut hetkiä kun en ole kyennyt muuta kuin itkemään, hetkiä kun olen tuntenut pystyväni mihin vain.
Jotain positiivista? En joutunut luopumaan, mistään rakkaasta tai tärkeästä asiastani, verrattaen vuoteen 2010, vaikka se ei tunnukkaan enää niin katkeran suloiselta kuin silloin. Kaikkeen tottuu? Tai sitten olen vain alkanut enemmän välittämään vasta nyt? Jos en olisi niin typerän vaativa voisin sanoa saaneeni miltei kaiken toivomani vuonna 2011. Sain pitää asiat niin kuin ne olivatkin, vaikka liian moni asia muuttuikin syksyn myötä ja liian monet tiet erosivat. Joidenkin kohdalla tuntuu että pieni ero vain vahvistavan.
     Kiitos kun olette jaksaneet minua, niinä huonoinakin hetkinä. Tahtoisin vielä jonain päivänä osata kertoa kaikille joista oikeasti välitän, mitä heistä ajattelen. Uuden vuoden lupaukseksi en sitä lupaa, kuulostaisi liian pelottavalta ottaa niin iso askel ja avata suunsa. Vuodessa on kasvettu tähän, ehkä ensi vuonna voin kurkoittaa jo niin korkealle.


"Mitä vapaudeks luulin mä seurasin eksyksiin"


Koko vuoden tuntuu kuin olisin vain ollut hukassa. Etsimässä paikkaani ja itseäni tämän taivaankannen alla. Huolehtinut, murehtinut ja riuhtonut itseäni irti kahleistani. Vaikka koko ajan olen tiennyt saavani auki ne silloin kuin vain haluan. Mutta ilman niitä kaikkia koettelemuksia, niitä kaikkia yöllä valutettuja kyyneleitä ja huoneeseen lukittautuneita viikkoja, en olisi tässä nyt sellaisena kuin olen. Osaan viimein oppia virheistäni, muuttaa asenteitani ja huokaisten huomata kaiken lopulta jotenkin taianomaisesti päätyvän parhain päin. Lupaan yrittää kasvattaa luottamustani itseeni ja muihin ihmisiin ensi vuonna. Yritän jopa pitää lupaukseni. Olen liian väsynyt pärjäämään yksin.

 "Olen väsynyt ikävään, pettynyt turhuuksiin"


Välitän ihmisistä aivan liian paljon. Pelkään että menen kohta liian pitkällä. Että olen valmis mihin tahansa heidän vuokseen. Mutta ilman heitä ei olisi mitään, ei olisi minua. Pelkään menetystä, petosta ja loppua, joka hengenvedolla vain enemmän tärkeiden ystävieni ollessa lähellä. Olen väsynyt välittämään, kuin se veisi minusta kaiken voiman jonka tarvitsisin ylösnousemiseen vaikeina aikoina. Mutta ei elämästäni löydy mitään toista niin ihanaa asiaa kuin ystäväni, joista voin olla kiitollinen tänäkin uutena vuonna. Vuosi on vain avannut silmiäni kaikin tavoin.
    Vuoden aikana minua on sanottu monesti hyvin empaattiseksi ihmiseksi. Nauroin asialle, koska en koe olevani hyvä asettumaan toisen asemaan. Kaikki väärä vain tuntuu nyt oikealta. Näen toisten silmin, yritän ymmärtää ja auttaa. En halua enää olla sillä toisella puolella, haluan olla samalla puolella. Yleensä huomaan liian myöhään mitä kukakin minulle merkitsee, mutta vähitellen olen oppinut ennakoimaan. Koska en halua sanoa hyvästejä sitä tajuamatta. Roikun lahkeessasi loppuun asti.



"Tahtoo empimättä, heikkoutta toisen ymmärtää"


Miten mikään voi satuttaa näin, kasvattaa ja ojentaa, muokaten sisintäni, luuhistaen maahan kerta toisensa jälkeen, silti nostaen aina ylös. Yhtä vuoristorataa. En silti voi ehkä ikinä ymmärtää miksi ja mitä varten koetellaan minua aika ajoin näin. Jotta vuodattaisin sen viimeisenkin kyyneleen, että aamulla voisin taas hymyillä.     Valheita.    Mutta ei se mitään, kuin uhrautuisin hyvän asian puolesta. Ensi vuonna yritän pitää tämän onnellisuuden tunteen mikä vallitsee sisälläni juuri tällä hetkellä. Teen itse paremman vuoden. Ja yritän uskoa valoisaan huomiseen, sillä tiedän sen sieltä vielä joskus koittavan. En luovuta.


"Silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen"

all I want for Christmas is......

"I don't want a lot for Christmas
There's just one thing I need
I don't care about the presents
Underneath the Christmas tree
I just want you for my own
More than you could ever know
Make my wish come true
All I want for Christmas is You

I don't want a lot for Christmas
There's just one thing I need
I don't care about the presents
Underneath the Christmas tree
I don't need to hang my stocking
There upon the fireplace
Santa Claus won't make me happy
With a toy on Christmas day
I just want you for my own
More than you could ever know
Make my wish come true
All I want for Christmas is you
You baby

I won't ask for much this Christmas
I don't even wish for snow
I'm just gonna keep on waiting
Underneath the mistletoe
I won't make a list and send it
To the North Pole for Saint Nick
I won't even stay awake to
Hear those magic reindeers click
'Cause I just want you here tonight
Holding on to me so tight
What more can I do
Baby all I want for Christmas is you
Ooh baby
All the lights are shining
So brightly everywhere
And the sound of children's
Laughter fills the air
And everyone is singing
I hear those sleigh bells ringing
Santa won't you bring me the one I really need
Won't you please bring my baby to me... "~All I Want For Christmas, Mariah Carey

Joulussa on yksi huono kääntöpuoli, mikä aina tuppaa unohtumaan. Olen alkanut vakavasti ottaen miettimään olenko kunnon materialisti, sillä ongelmani sattumoisin liittyy lahjoihin. Pettymys. Olen huomannut, että miltei jokaisessa joulussa on se katkeruuden pisto. Se huokaus kun huomaan kiiltävien paperien kasan haudanneen minut alleen ja lahjojen jo loppuneen (ja väitän vielä ihmisille etten ole lellipentu, ainoa lapsi, ketä minä huijaan?!). Eikä paketista ikinä löydy sitä mitä todella haluaisin...

Hyvä Joulupukki, tiedän että olen hankala lapsi. Myönnän sen, yritän ymmärtää sitä. Ensi vuonna yritän
kuitenkin tehdä parannuksen, (vaikka äiti ei siihen uskokkaan) mutta tiedän että tonttusi tulevat huomaamaan muutoksen. Olisi kiva jos ensi jouluna paketista löytyisivät nämä hartaimmat toiveeni:

1. Maailman valta (tämä idea on vielä kehitysvaiheessa ja hankala toteuttaa. Enkä tiedä miten sen saisi mahtumaan pakettiin...)

2. Anteeksianto (kuulostaa katkeralta mutta tämä on pakkomielteeni numero 90720428. Haluan saada mielenrauhan, kaikilta ja kaikelta. Haluan aloittaa alusta)

3. Päivä jonain toisena henkilönä (haluan laajentaa näkökulmaani, ehkä siksi olen aina niin kiinnostunut muiden ajatuksista. Mutta mahdollisuus katsoa vierestä kun minä kävelen ohitse, elän, nauran ja käyttäydyn kuulostaa houkuttelevalta. Haluan oppia virheistäni)

4. Ajatustenlukutaito (pelottavaa, mutta niin houkuttelevaa... Olisi kiva myös hallita välillä ihmisiä mielen kautta! Tästä päästään takaisin siihen vallan havitteluun...Kuulostan ihan tulevalta terroristilta, no sehän on kiva)

5. Rikas aviomies (melko iso paketti pitäisi olla ja samaan hintaan kuuluisi tietenkin valtava timanttisormus, kartano, keltainen Prosche ja tonnettain rahaa (kenkiä, vaatteita, koruja, laukkuja ja taas kenkiä ja niin edelleen....). Tämän kaiken voisi korvata myös ammatin löytymisellä (on inhottavaa olla näin epätietoinen)

6. Taikavoimia (sisältäisi myös tiketin Tylypahkaan ja kyvyn muuttaa menneisyyttä. Tai haihdutetaan se samantien kokonaan taivaan tuuliin (pakkomielle numero 359873598573). Loitsuja olisi myös kiva hallita ja oma Nimbus 2000 olis kans kiva ja tietenki kaikki Weasleyn Welhowitsit -pilailutuotteet)


+7. Että asiat pysyisivät juuri niin kuin ne ovat. 8. kohta voisi olla se että pääsen eroon tästä hemmetin ristiriitaisuudesta.

Ei ei pukkirakas, en ole suuruudenhullu. Kaikki maallinen tuntuu vain liian helpolta palalta haalia itselleen. Mut jos saisit nämä toimitettu ensi vuodeksi niin olisin iloinen ! Kiitti !

Terveisin minä vain :)

annyversary ♥

 Muistot. Kumpa niitä voisi säilöä kuin Harry Potterissa konsanaan pieniin kristallipurnukoihin ja katsella sitten kuin elokuvana jälkikäteen omia ajatuksiaan ja sattumuksiaan. Popparit kouraan lauantai-iltana ja katsellaampa mitä viime vuonna tänään tapahtui ja niin pois päin.

 Mietin jo kolmatta päivää kaikkea vanhaa, niin hyvää kuin pahaakin, miltei unohtunutta tapahtumaa tai kommellusta. Mietin miten kaikki nekin sattumukset ja kohtalonoikut oikeastaan vaikuttavat ihmiseen. Kuinka typerästi huomaan vain ja ainoastaan sen miten pahat asiat ovat vaikuttaneet itseeni. En varmaan koska opi arvostamaan kuinka ne hyvät tapahtumat vaikuttavat myös itseeni, ne asiat jotka lopulta aina nostavat minut ylös sieltä masennuksesta.
 Huokailen ikävöiden kuinka haluisin palata johonkin hetkeen, hakkaan päätäni seinään kuinka haluaisin pyyhkiä tuon muiston pois kaikkien mielestä. On siinä varmasti näky joulutontuilla, jotka kurkkivat ikkunani takana. Lopulta palaan aina niihin hyviin muistoihin ja hiukan katkerana vertailen muistoja nykyhetkeen. Sieltä täältä viime  ja tästä vuodesta yhdistelemällä saisin elämän, josta olen joskus vain uskaltanut unelmoida. Kaikki tuntuu olevan vain omista valinnoistani ja asenteestani kiinni. Tuntuu kuin kaikki olisi jotenkin ihmeellisesti mahdollista, vain pienen työn ja järjestelyn takana. Ehkä tämä on sitä jouluntaikaa. Taikaa tai ei. Aion pienistä palasistani nyt koota elämän, nautittavan sellaisen. Mutta olisi helpompi jatkaa ilman menneisyyttä. Voisinpa vain sulkea tämän muistojen tulvan. Tuntuu kuin pystyisinkin siihen, mutten halua. Ehkä nekin palat sopivat vielä jonain päivänä yhteen ja muodostavat kauniin kuvan.
 Vuosi on miltei kulumassa loppuun. Koko ihmisskaalastani taidan olla ainoa ihminen joka huomaa ja ymmärtää, kuinka hirveästi olen muuttunut ihmisenä yhden vuoden aikana. Tästä kohden alkaa se hitaasti mutta varmasti nouseva opintieni. Opettelen elämään, olemaan minä, käyttäytymään, hiljenemään, kuuntelemaan ja ymmärtämään. Mutta kukaan ei huomaa muutosta. Lohduttavaa. Mutta ei se mitään, kunhan itse ymmärrän etten palaa siihen entiseen ja aiheuta lisää niitä pahoja muistoja, ongelmia aiheutan tälläkin taktiikalla aivan riittämiin. Mutta hyvää vuosipäivää uusi minä ♥

Ainiin ja hyvää joulua :)

the only way is up

"Here I go, this is my confessional
Without you, I don't even have a pulse
I am so delusional

When did I become such a hypocrite?
Double life, lies that you caught me in

Trust me, I'm paying for it

'cause I'm such a tragedy"~Dancing With Tears In My Eyes, Kesha

Elämäni on taas kuin suoraan laulun sanoista, mutta elämäni jatkuu kun laulun sanat jäävät kesken. 

Kadun, joka hetki, vaikket sitä näekään minusta ulkoisesti. Kadun tekojani, sanojani, tekemättä jättämiäni. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa. Tämä on minun tunnustukseni. Yritän tästedes myöntää, kantaa vastuun, osata hävitä ja antaa anteeksi. Olet jotain liian arvokasta hävittäväksi. Liian paljon olen tehnyt työtä saadakseni tämän haluamani elämän, muistuta minua huonoina päivinä etten luovu siitä kaikesta vapaaehtoisesti. Sillä aamuni alkaa valjeta. En haluaisi palata enää entiseen. Se että haluan muuttua, kertoo jo paljon. Ainoa tie on ylöspäin tästä. Alaspäin ei ole enää edes vaihtoehto. En ole ikinä ollut luovuttajatyyppiä. Ilman sinua, kuin ei minulla olisi pulssiakaan. Näen kaiken niin erilaisella tavalla nyt. Kuin voisin olla vapaa, jos vain haluaisin. Mutta haluanko? Harhaluuloisena kaikki tuntuu suuremmalta, niin surut kuin ilotkin. Haluaisin vankemman itseluottamuksen. Jotten jokaisesta sanastasi näkisi sitä synkempää puolta. Että jonain päivänä voisin katsoa suoraan silmiin.

Viattomuus paistaa rivien välistä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Teeskentelenkö vain ja vedän draaman puolelta loput? Tekeeköhän tämä tekopyhyys minusta kaksinaamaisen? Viimein tuntuu hyvältä olla juuri minä, herätä aamulla, nousta ylös ja kohdata uusi päivä ja haasteet. Olla minä, vaikken tiedäkkään kuka olen.

Kaksoiselämää; salailen ja väistelen sitä todellisuutta ja totuuksia, elelen siinä rinnakkaismaailmassani jossa mustuus on sitten kunnolla mustaa ja valoisuus sitten oikeasti valoista. Elämäni kuin ikuista vuoristorataa, jossa pitäisi kestää mukana oksentamatta. Yritän vain parantaa mainettani, niin itseni kuin sinunkin silmissäni. Luultavasti katkeraan loppuun asti, koska kadun valheita joista jäin kiinni. Itselleni en ikinä anna anteeksi ja tätä kipua tunnen vain siksi että jonain päivänä saisin anteeksi myös sinulta. 

Maksan hinnan siitä, kuinka haluan muuttaa itseäni ja elämääni parempaan. Kuinka sinnikkäästi yritän pitää samat ihmiset rinnallani, sillä silloin kaikkeni perusta romahtaisi altani. Mutta kukaan ei sitä näe. Haluan sinun huomaavan, mutta toisaalta haluan vain pysyä huomaamattomana. Olen maailman ristiriitaisin olento. Muutenkin taidan olla aikamoinen tragedia. Kuinka hyväuskoinen olen voinut oikeasti olla, kun olin ajatellut pysyväni ehjänä ikuisesti, ettei mikään todella pääse sinne syvälle sydämeeni asti ja varastaisi sitä? Tyhjä ja vuotava kolo vasemmalla kohdalla rinnassani. Vaikeroin ja silmäni täyttyvät kyyneleistä. Mutta tämä on sellaista hyvää kipua.

the stage of fate

Ymmärrän nyt, juuri tällä hetkellä, ihan liian monta puolta itsessäni. Muserrun palasiksi ja voimattomana yritän kasata itseäni kuin palapeliä, jotta jaksaisin edes itkeä. Mikään pala ei osu kohdalleen.

Hukutan ajatukseni pinnallisuuteen. Vilahdan punaisen verhon taakse ja hengitän raskaasti. Ajatukseni hakkaavat kuin fyysiset iskut ja päätä särkee. Taivas on sininen, taivas on sininen, ajattelen ja jatkan hymyilemistä. Ymmärrän nyt. Kuin vallasta huumaantuna huomaan kuinka osaan rakentaa itselleni minkälaisen minäkuvan tahansa, minkälaisena vain haluan kenellekin ihmiselle näyttäytyä. Saan olla kuka tahansa ja seuraavassa hetkessä vaihtaa roolia. Heilautan viittaani ja katoan varjoihin. Pohjimmiltaan silti olen se ikuinen pelokas ihmisen alku uskottelee itselleen olevansa kehityskelpoinen langeten aina uudelleen ja uudelleen samoihin heikkouksiinsa. Jatkaen ikuista takaa-ajoa. Kilpailu itseäni vastaan, kuin olisin itse suurin heikkouteni jonka haluan vain piilottaa katseilta ja haihduttaa olemattomiin. Ymmärrän, etten oikeasti osaa vihata ketään. Jälleen uusi roolihahmo ilkeine kommentteineen, joista yhtäkään sanaa hän ei oikeasti tarkoita. Se kaikki viha kääntyneenä itseeni, jonka muunnan feikin itserakkauden puolelle; "Ah, olen niin ihana!" Kunnon diiva.
          Liian väsyneenä ja vähän nukkuneena kaikki tuntuu masentavammalta ja draamakuningatar puolellani saan kaiken kuulostamaan puolet pahemmalta kuin todellisuus oikeasti on. Ironisinta, että tuhrin kasvoni kyyneleisiin samalla kun luen ystävän 10 sivuista viestiä ja kirjoitan viestiä: "Kyllä se siitä :)" Valehtelijaksi minua sitten pitäisi kutsua? Tämän muurin läpi ei sitten tulla, olen kova kuin kivi ja blaa blaa. Toisella puolen näkisit sen pelokkuuden joka saa silmäni kiilumaan tässäkin yössä kosteina, koska en osaa luottaa ihmisiin. Haluan muuttua, jotta voisin näyttää sen oikean puoleni. Päättäväinen viisastelija jonka yli ei noin vain astua on yksi perushahmoistani. Mutta oikea puoli... Niin minkä niistä? Niinpä. Haluan vain juosta, näytellä itseni ulos tästä ja loihtia kasvoille takaisin tuon maskin, jonka takaa voisin katsella vierestä muitten iloista elämää ja jättää huomioimatta sen oman pahan olon. Olen aina vain välittänyt enemmän muista kuin itsestäni. Mistäs tämä herkkä ihminen ilmestyi? Aha, hän menikin jo. Kuin palaisin sisältä välittämättä siitä, vaikka kärvennyn jatkan vain hymyn piirtämistä kasvoilleni. Mietin sitä kaikkea mitä voisin saada, jos uskaltaisin astua takaisin lavalle. Ehkä kerrankin haluan vain ja ainoastaan valokeilaan. Antaisin yleisön nähdä ne kaikki miljoona puoltani kaikkine ristiriitaisuuksiin. Olla välittämättä kelpaanko vai en. Voisiko nyt olla minun hetkeni loistaa? Nyt sen päätin. Haluan olla minä. Haluan nousta takaisin lavalle ja huutaa. Kerrankin tavoittelisin niitä tähtiä joita itse haluan, en niitä mistä muille olisi hyötyä. Ensimmäinen askel. Ei, ehkeivät he hyväksy minua sellaisena kuin olen. Toinen askel, itken ja pitelen hädissäni muuristani joka luuhistuu aina vain kun lähestyn kolmatta porrasta, mutta jatkan silti. Kurkotan, mutten ikinä onnistu yksin, asia jota en tule ikinä ymmärtämään. Kohtalon ivaa, kun luuhistun viimeiselle portaalle.


"There's a fire starting in my heart
Reaching a fever pitch and it's bring me out the dark
Finally I can see you crystal clear
Go ahead and sell me out and I'll lay your ship bare

See how I'll leave, with every piece of you
Don't underestimate the things that I will do
There's a fire starting in my heart
Reaching a fever pitch and it's bring me out the dark

The scars of your love remind me of us
They keep me thinking that we almost had it all
The scars of your love, they leave me breathless
I can't help feeling

Baby, I have no story to be told
But I've heard one of you and I'm gonna make your head burn
Think of me in the depths of your despair
Making a home down there as mine sure won't be shared

We could have had it all
Rolling in the deep
You had my heart inside your hand
And you played it to the beat"~Rolling In The Deep, Adele