tick tock tick tock...

"Kerro miksi on vaikee
Olla nyt ja uskaltaa
Kerro miksi on vaikee

Hengittää ihoa paljasta vasten,
Nauraa silmät veessä, päästää ulos kyyneleet
Hengittää, olla kaltainen lasten
Nauraa silmät veessä, päästää ulos kyyneleet

Rajan toisella puolen joukot liikkuu jo,
Pitkin ruosteista siltaa laskee aurinko

Rakasta mua nyt, kun tätä onnea pelkään niin,
Rakasta mua nyt"~Hengittää, Juha Tapio

Tämä kaikki on vain koitosta johonkin suurempaan, olen tottunut ajattelemaan. Mitä jos se kaikki onkin jo tässä, vierelläni, ympärilläni, hallussani, kaiken aikaa, enkä osaa olla niistä tarpeeksi onnellinen? Jos tämä kaikki onkin jo tässä. Nykyisyys onkin tulevaisuutesi? Tekisitkö jotain toisin huomenna? Olisitko pettynyt?

Jos aikasi onkin jo tässä? Mahdollisuutesi käsissäsi, se yksi ja ainoa? Etkä osaa nähdä sitä, heität sen menemään odottaen aina jotain parempaa. Aika valuu kuin hukkaan ajatellen sen kestävän ikuisesti ja odottaen aina sitä parempaa huomista. Jos sitä ei ikinä tulisikaan, mutta kun olet jo näin kauan odottanut et raaski poiskaan lähteä. Ja aika vain kuluu, eikä välitä että jäät jälkeen haaveillessasi.

Lähdet luottavaisin mielin pois, kun viimeiset sanasi toiselle olivat 'Minä vihaan sinua'. Ainahan on huominen. Huomenna voit asian eteen tehdä jotain, tai ehkä ylihuomenna. Sulkisitko oven takanasi, jos tietäiset sen menevän nyt lukkoon?

Liian herkästi lukitsen ovia, edestä ja takanani. Uskon liian usein niiden vielä jonain kauniina päivänä aukeavan uudestaan, nyt on vain minun aikani juosta pakoon, paeta vastuuta ja unelmoida helpommasta huomisesta. Eristäydyn, liikaa uskon pärjääväni aivan yksin, vaikka tiedän jo pian hajoavani. Ja sitten yhtäkkiä huomaankin lukkojen toiselle puolen jääneen jonkun toisenkin. Enkä pääse enää ulos. Aika tikittää. Ovieni tällä puolen katumus, tuo ahdistava matkakumppani, jos tekojaan ei saa anteeksi itseltään, saati toiselta. Kuin et voisi ikinä päästää irti siitä pahasta mikä kalvaa jokaisen hymysi takana. Et voi pyytää enää anteeksi. Sillä sen ihmeen aika kului jo loppuun, eikä enää ikinä palaa takaisin. Et vain halua uskoa sitä, että menenit mahdollisuutesi. Elät unelmissasi onnellisena ja unohdat nykyhetken, unohdat katsoa peiliin täällä todellisuudessa ja huomata itkeväsi. Rukoilet anteeksiantoa ja yrität unohtaa.

Jos huomaisinkin aikani jo loppuneen. Huomaisinkin huomenna olevani jossain tuolla valkeudun toisella puolella. Ikävöin jo nyt liikaa tätä kaikkea, etenkin niitä harvoja hetkiä jolloin tunsin todella eläväni. Olisin pettynyt liian moneen asiaan itsessäsi ja lyhykäisessä elämässäni. Olisi liian vaikea käsittää etten ikinä oppinut pyytämään apua, kertomaan tunteistani tai osoittomaan kiintymystäni. Katuisin niitä sanoja joita sanoin, niitä sanoja joita jätin sanomatta.

Haluan muuttua. En halua aina vain katua.

Hiljaa jään miettimään tämän tekstin kyyneleitten jälkeen mitä kuvittelisin tekeväni huomenna tosiaan jotain toisin. Mutta katson vain vierestä ja en saa liikahdettua tuumankaan vertaa. Minä vain hymyilen. Ainahan on huominen.

only from the heart you can touch the sky

Miksi on niin hankala puhua? Kertoa miltä tuntuu, aukaista ajatuksiaan ulkomaailmalle, tunnustaa tai myöntää? Kuin ne sanat voisivat näyttää sen heikon puolesi, mutta samalla myös ratkaista kaiken. Kun voisit viimein hengähtää ja ajatella; Ei se niin hankalaa ollut. Muurieni sisäpuolella yritän nyt epätoivoisesti murtaa niitä sisältä käsin. Näen jo valon, joka leikittelee kasvoillani. Näen jo sinut, olet kaunis, miksen saisi kertoa sitä?

Nousen aivan vääristä syistä aamulla ylös sängystä. Reippaana uuteen aamuun, joka kerta niin toiveikkain mielin, ajatellen jotain liian pinnallista ja katoavaa. Jos tätä rupeaisi todella pohdiskelemaan olisi lopputuloksena huomen aamulla tulos, että haluaisin vain maata ja olla siinä, nyt ja ikuisesti. Antaa maailman unohtaa olemassaolosi ja jatkaa matkaansa ilman sinua. Roikun vielä mukana ja yritän olla unohtumatta. Mietin liian usein olenko unohtuvaa sorttia oleva ihminen. Olenko ajatuksissasi? Ja millaisen ihmisenä ja mitä merkitsen?

Liian usein mietin haluaisinko olla joku toinen tässä elämän roolipelissä. Mutta kun en halua, useimmiten. Olen onnellinen olla juuri se idiootti joka olenkin. Haluaisin vain etulyöntiaseman seuraavaan pelikierrokseeni. Haluan olla hyvä edes joskus. Haluan ansaita paikkani tässä. Haluan olla edes hipun verran arvostettu. Mutta jos nyt saisin nuo satujen kolme toivetta, en kyllä oikeasti tietäisi mitä vastata. En vain vaatimattomuuttani, enemmänkin valinnanvaikeuttani. Mutta ne olisivat jotain pieniä ja yksinkertaisia asioita, helpotusta arkielämääni, josta oikeasti pidän, kunhan se ei vain aina olisi näin rankkaa, monimutkaista ja hankalaa. Maailmanvalta ajatus olisi sitten asia erikseen...

Kuin kaikki hymyilisi. En vain anna itsesi nähdä sitä puolta. Näen vain sen vakavuuden, kuin en osaisi nähdä sitä valoisuutta, vaikka istun pimeässä. Kuin eläisin mustavalkoisessa maailmassa, josta yritän nyt paeta ihailemaan todellisuutta hämmästynein silmin. Huomaan kaiken olevan taktikointia, kuin vain mielenkiintoani yritettäisiin pitää yllä, antaa se pieni toivo jolla jaksan aina huomiseen päivään. En tosiaankaan haluaisi olla näin riippuvainen. Haluaisin vain elää ja nähdä toisten hymyt.

Kuin osaisit lentää, mutta pelkäät korkeita paikkoja. Pelkäät että löydät itsesi hetkesin kuluttua maasta, kaikkien jalkojen alta tallottavana. Pelkäät muuttumista. Seuraavassa sekunnissa kaikki voikin olla toisin ja siipesi ovatkin kadonneet, jolloin putoat. Uskot ihmisiin. Ehkä joku ottaa sinut kiinni alhaalla.

Aivan liian usein unohdan itseni ja menen vain muiden mukana. Mutta ehkä sittenkin olen jo sellainen ihminen, joksi olette minut muokanneet. Varjoissa lymyävät vielä tempperamenttisuus ja itsensä hyväksyminen. Mutta olen erilainen. Luokseni on hankala tulla, muurieni yli hankala kiivetä. Ehkä vain koettelen ihmisiä, kuka oikeasti välittää niin paljon murtautuakseen sisään? En haluaisi ihmisten luovuttavan, mutta en tiedä kuinka auttaa heitä. En omista vielä Tähkäpään hiuksia, jotka voisin heittää tornistani. Pitää vain olla luovuttamatta, sillä minut pitäisi tuntea juuri sieltä sisältä, että voisi oikeasti ymmärtää tuntemuksiani. Miksi kukaan muu ei näe sitä huikeaa kasvatusta, jonka läpi olen hoiperrellut viimeisen vuoden aikana? Jonka aikana olen täysin unohtanut vanhan itseni ja löytänyt ehkä sen henkilön, joka oikeasti haluaisinkin olla. Haluan olla 'ystävä'.

I'm yours

"Well you done done me and you bet I felt it
I fell right through the cracks, now I'm trying to get back"

Elämäni on kuin vuoristorataa.
Tasaisessa kohdassa hengitän syvään, katselen taivasta ja kokoan viimeisiä voimanrippeitäni huutaen sisäisesti apua.
Jokaisen alamäen lähestyessä itken ja pyörin itseni uneen, ahdistun omista ajatuksistani, omista kehittelemistäni tapahtumasarjoista, jotka myöhemmin huomaan olleen niin kaukana oikeasta. Eli siis aivan turhaa.
Alamäessä vain istun, istun ja tuijotan seinää, kuin kuivun sisältä ja lyön täysin tyhjää. Ei ole mitään.
Ylämäessä olen aivan sekaisin. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä, olen kaiken alapuolella, heikko ja kyvytön yksilö, joka yrittää vain löytää paikkaansa täältä ikinä onnistumatta. Täysin hukassa.

Entä jos nyt olen edellä mainittuja kaikkia yhtä aikaa?
Mitä jos en jaksakaan kannatella tätä kaikkea enää?

Olen takaisin kuvitellussa lasilaatikossani. Ihmiset ihmettelevät lasin toisella puolen ja osoittelevat. Kukaan ei kuule, kaikki vain näkevät ulkokuoren. Kukaan ei välitä sisäpuolesta, kunhan ulkona näkyy se ainainen hymy. Pinnallisuus huipussaan. Heti joku huomauttaa jos en hymyile. Laatikkoani tönitään eri suuntiin, koetellaan jälleen kerran kauan kestän ennen kuin luovutan ja pyydän apua. 'En ole näin heikko ja avuton' itken itseni uneen. Ironista.

"But I won't hesitate no more, no more
It cannot wait, I'm sure, I'm yours
 

Well open up your mind and see like me
Open up your plans and damn you're free
Look into your heart and you'll find love love love love

There's no need to complicate, our time is short
This is our fate, I'm yours"

En halua vastustella. Yksinkertaisesti haluan vain olla onnellinen.

Jos totuus on liian vaikea elämänkumppani, saanko jatkaa matkaa valheeni kanssa?
Nauraa ja sulkea oven takanani.
Unohtaa sen oikean puolen tarinaa ja jatkaa kertomasta iltaisin itselleni sitä kaunista satua, joka päättyy aina niin onnellisesti.
Olla välittämättä.
Katsoa maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa.
En.
Kuin se olisi jotenkin väärin. Kiellettyä. Mahdotonta.
No tietenkin, koska se ei ole totta. Käännän selkäni totuudelle pelkästä pelosta. Valhe on helpompaa, mutta satuttaa liikaa ajan myötä. Antakaa minulle hetki aikaa. Vain olla ja miettiä.

Jos vain avaisin silmäni ja katsoisin maailmaa suoraan silmiin voisin tosiaankin löytää jotain muuta kuin aina ahdistavien ajatusteni luoman mielikuvitusmaailman.
Näkisin kuin toisten silmin.
Huomaisin sen pienen yksityiskohdankin.
Arvostaisin sitä mitä minulla jo on.
Ymmärtäisin ettei se ole niin vaikeaa.
Tajuaisin olevani vapaa. Tavallaan. Ehkä vapauteni on olla kahleissa?

Aika kuluu kuin tiimalasin hiekka valuen hiljalleen loppuun.
Mitä jos myöhästyn?
Kuin maailma pyörisi vain sen ajatuksen ympärillä että on pakko. Juuri nyt ja heti, koska aika tikittää. Viimeinen mahdollisuus. Nyt tai ei koskaan.
Haluan ulos tuosta ajatustavasta.
Minulla on oma aikani. Eläkää mukana.

"And bending over backwards just to try to see ya clearer
But my breath fogged up the glass
And so I drew a new face and I laughed

I guess what I'm saying is there ain't no better reason
To rid yourself of vanities and just go with the seasons
It's what we aim to do
Our name is our virtue"~I'm Yours, Jason Mraz

 

Jotakin jonka vuoksi nousta ylös aamulla. Valhe ja ikuinen uskottelu alkavat painaa mieltä jo liian aikaisin. Tarvitsen kipinän sytyttämään valon, jota voin seurata. Että jokainen aamu jaksaisin piirtää sen hymyn huulilleni ja kohdata uuden päivän, vaikkei eilisestäkään olisi vielä päässyt ylitse. Esittää kuin ei välittäisi. Yrittää esittää tietävänsä minne mennä, vaikka tulevaisuudessa on aivan hukassa. Yrittää nähdä, vaikka oikeasti on aivan sokea tietyille seikoille, joita ei suostu vain uskomaan. Mutta että olla oikeasti iloinen, eikä vain se tyhjä hymy pakotettuna kasvoilleen. Olla se vahva, jonka muurin ylitse ei pääse kukaan. Särkymätön. Uskomattoman helppoahan tuo maski on pukea päälleen. Vain unohtaa ja jatkaa eteenpäin, koska en tähänkään voi ikuisesti jäädä. Murehtia sitten omalla ajalla öisin, kun pää on niin täynnä ajatuksia, että sekoaa, jolloin tekisi mieli vain oksentaa. "Oksentaa" myöskin. Kaikki ulos. Eli puhua. Puhuminen, siihen opitaan ja kasvetaan. Tai sitten siitä tehdään mahdottoman ahdistavaa painajaista, jossa kaikki jahtaavat minut nurkkaan, niin kuin minulla. Mutta sitä tunnetta ei voi ymmärtää muut kuin minä, kuinka vaikeaa se on. Mutta haluan, että ymmärrät. Ymmärrät minua. Juuri minua. Se on aivan liian lähellä. Että voisin sanoa että tämän taivaan kannen alla on edes yksi ihminen, joka ymmärtää ja tuntee minut perin pohjin.  Olen sinun. Etkö näe?