En vaan yhtään enää tiedä kuka oikeasti olen, mitä haluan tai mihin kuulun.
En tiedä onko paikkani tässä, mihin se osoitettu, näissä puitteissa, juuri tässä näin.
Pudistelen päätäni, muuta en jaksa vastustuksen eleeksi tehdä.
En vain osaa olla odotusten kaltainen, kuljen omaa tietäni pimeässä yksin ja eksyneenä.
Yritän nousta paikaltani ja lähteä pois, olla hetken rauhassa.
Kompastun kiristyviin kahleisiin, mutta minun ei anneta edes horjahtaa, kun joku nostaa jo ylös takaisin istumaan, ennen kuin hipaisenkaan maata.
Kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden, sitä pyytämättä, sitä ansaitsematta.
Häpeissäni muistelen eilistä, samalla itkien jo huomista.
Antakaa anteeksi, kaikki menneet ja tulevat.
Suljen silmäni ja annan kaiken vain hajota.
Kyyneleet vierivät kasvoilleni, enkä löydä niille mitään syytä.
Huokaukseni kaikuvat tyhjässä huoneessa, kellon tikitys kaikuu pääni sisällä.
Henkäisen syvään, kuivaan kyyneleet ja katson peiliin. Tyhjät kasvot eivät osaa enää hymyillä aidosti.
Pitkään aikaan ei ole tuntunut näin yksinäiseltä, ylimääräiseltä ja täydellisen sekavalta.
Hartaasti toivon tämän kaiken olevan vain mielikuvitukseni tuotosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti