the way you look at me, it's just not right

"If you're over me, I'm already over you
If it's all been done, what is left to do
How can you hang up if the line is dead
If you wanna walk, I'm a step ahead
If you're moving on, I'm already gone
If the light is off then it isn't on
At least not today, not today, not today
'cause

Laugh it off let it go and
When you wake up it will seem
So yesterday, so yesterday
Haven't you heard that I'm gonna be okay"~So Yesterday, Hilary Duff

Makaan nurmella ja katselen kun siniseltä taivaalta ei löydy yhtään pilvenhaituvaakaan. Ruoho kutittaa jalkapohjiani ja kärpänen kipittää jalallani. Haaveilen ja pohdiskelen maailman menoa. Musiikki kaikuu läheisen talon seinään ja takaisin huulilleni laulettavaksi. Hiekka pöllyää, suljen silmäni ja en välitän muusta maailmasta. Mietin ainaisia syvällisiä kysymyksiäni ja uusia tulvahtaa mieleeni koko ajan. Silti mietin mielessäni pohjimmiltaan vain sitä yhtä ja ainaista kysymystä joka ei luultavasti ikinä haihdu mielestäni; 'Kuka oikeasti olen?'

"Let the rain fall down
And wake my dreams
Let it wash away
My sanity
'Cause I wanna feel the thunder
I wanna scream
Let the rain fall down"~Come Clean, Hilary Duff

Kaivoin esille iPodini jota en ole käyttänyt yli vuoteen, kun typerä iTunes meni hajoamaan ja en saa muokattua sisältöä. Oli vain pakko löytää musiikkia jostain muualta kuin kännykästäni. Siellä jokainen laulu huutaa jotain vanhaa tarinaa tai tapahtumaa josta vain yritän mielessäni päästä vihdoin eroon. No mitä löysin yli vuoden takaisista kappaleista? Ensinnäkin hirveästi Hilary Duffia, mutta ei se mitään, olen kaivannut näitä lauluja. Toiseksi, rivien välistä luen aivan samaa tarinaa, mutta tiedän että silloin ne eivät merkinneet minulle yhtään mitään. Paitsi pari laulua soittaa edelleen samaa salaista merkitystään ja ne laulut hyppäsin suoraan ohitse vaisusti hymyillen. Saanhan olla onnellinen että edes ne ongelmat ovat ohitse. Miksi en nyt vain osaa olla onnellinen? Tai osaanhan minä, mutta aivan vääristä asioista, ja se tekee oloni niin heikon ja haavoittuvan tuntuiseksi.

"How am I supposed to feel?
So much running through my mind
First you wanna be free
Now you say you need me
Giving mixed signals and signs
It's so hard to let you in"~The Getaway, Hilary Duff

Olen kysymerkki kaikille. Miltei kaikille. Kuka olen? Miksi olen tälläinen? Alan aina nauramaan ajatukselle että minulla olisi identiteettikriisi, kuulostaa vain niin kaukaa haetulta. Mutta näitä muita kysymyksiä mietin sitä niin useasti itsekkin ja ainoa vastaus minkä keksin on se, etten itsekkään tiedä vielä kuka olen, niin miten siitä voisin kertoa muille. Niin monia se näyttää häiritsevän. Niin monet ovat sen kanssa ok. Ensimmäiseen vaihtoehtoon tulisi vastaukseksi hiukan kaukaisemmat ystävät ja kaverit. Ja toiseen tulisi ystävät. Ei kyllä tunne minua jos luulee että tulen heti tilaisuuden tullen kertomaan kaiken itsestäni ja mainostamaan sitä minulle kuuluu. Uskomatonta että sellaista oletetaan edes. En osaa kertoa itsestäni, mitä sitten. Ei kenenkään siitä tarvitse pahemmin välittää, koita elää sen kanssa jos haluat olla kanssasi. Kerron itsestäni silti, mutta niille jotka eivät sitä kysy. Joihin luotan ja jotka tunnen ja tiedän heidät aika lailla perinpohjin. Kerron kun jaksat odottaa ja näytät olevasi sen arvoinen. Ei voi siis sanoa että olen sulkeutunut ihminen. Pelkään sitä että sellainen minusta tulee, mutta en murehdi sitä vielä. Kaikkea en silti tule koskaan kertomaan, kuin diivat joitten elämän jokaikisestä teosta ja sanasta tiedetään toisella paikkakunnallakin. Pohjimmiltani olen kuitenkin niin ujo ja tottunuut liikaa siihen ettei muille kerrota mitään, tottunut siihen että on vain pari ystävää tuntee minut oikeasti. Minulta kun ei sisaruksia löydy. Kaikki aina ihmettelevät olenko yksinäinen sen takia ja kenelle oikein jaan kaikki salaisuuteni. Ensinnäkin, kaukana yksinäisyydestä, rakastan rauhaa ja en vaihtaisi sitä mihinkään. Toiseksi, useimmilla kun on se oma sisko tai veli joka tuntee sinut perinpohjin, ainakin hyvissä sisarussuhteissa ja ne kaverit eivät sitten oikeasti tiedäkkään sinua pohjimmiltasi. Minulla on päinvastoin. Ja on hyviä ystäviä senkin edestä. Ja en välitä että kaikki eivät satukkaan tuntemaan minua hyvin, tulkoon tutustumaan jos haluaa.
          Tästä tulee mieleeni se kuinka ärsyttäviä ovat ihmiset kun menee esimerkiksi kysymään tyypeiltä mitä kuuluu. Saa vastaukseksi hirveän sepotuksen hänen ongelmistaan, siinä sitten yrittää jotenkin lohduttaa ja ottaa kantaa ja siihen se keskustelu sitten jääkin. Ei voi kysyä edes pienestä pakosta mitä minulle kuuluu, kun minäkin kerran vaivauduin häneltä kysymään. Mihin jäi pieni kohteliaisuus? Onko se sitten itsekkyyttä? Tästä päästään seuraavaan aiheeseeni. Pelkään usein olevani itsekäs. Ja itsekkyyteen liittyvissä lauseenkohdissa olenkin pilkunviilaaja ja poikkeus siitä että kun en yleensä ajattele mitä sanon. Koska olen niin läheltä nähnyt itsekkyyttä, olen nähnyt vierestä kuin oppitunteja kuinka tullaan itsekkääksi, usein tylyksi ja tunteettomaksi paskoiksi. En sitä vaan voi sietää. En siedä sitä edes jos sitä tehdään muille. Tekesi mieli tukkia sellaisten omasta mielestään täydelllisten ihmisten täydelliset suut ja antaa heille muuta mietittävää kuin se oma maailma jossa elelee. Mutta minulla tuo kärsivällisyys ei kestä itsekkyyttä sitten yhtään, kuin tyyppien päissä ei liikkuisi yhtään mitään. Jos jotain liikkuisikin niin liittyisi siihen omaan ihanaan itseensä. Jos olisi hyvä itsetunto, varoisin ettei se nousisi päähän niin kuin usein surullisissa tapauksissa. Kukaan ihminen ei silti voi olla täysin epäitsekäs. Omaksi itsekkääksi puolekseni nimittäisin ehkä tuon omien oikeuksien puolustaminen, vaikken oikein tiedäkään onko se hirveän itsekästä. En ottanut muiden oppitunneilta mitään opikseni. Toivottavasti.
      Olen tänään miettinyt kiitollisuutta. Kuinka usein katsomme suuremmalta näkökulmalta asioittemme laitaa? Olisimme kiitollisia kodista, perheestä, ruuasta, vaatteista, rahasta, koulutuksesta, kotimaasta, ystävistä tai ystävän menestyksestä. Usein tulee oltua tyytyväinen, onnellinen ja kiitollinen esimerkiksi ystävistä, kun he piristävät, ymmärtävät, sanovat ihania asioita ja antavat meidän ymmärtää ettemme ole niin kamalia kuin aina kuvittelemme. Mutta ei voi olla kiitollinen esimerkiksi kodista, aivan liian tavallista että kaikilla on katto päänsä päällä. Mutta mitä jos ei olisikaan? Ei ole silti noin vain helppo olla kiitollinen jostain arkipäiväsestä asiasta mutta aina voi yrittää ja opetella. Siitä että olisi vilpittömästi onnellinen ystävän onnesta ei tule keneltäkään itsestään. Siihen tottuu ja oppii ajattelemaan että ystävän onni vaikuttaa varmasti positiivisesti myös minuun ja osaa iloita hänen puolestaan. Tämän kaiken takanahan itsekkyys. Voivatko heidän tyyppisensä ihmiset koskaan olla syvästi kiitollisia toisen puolesta?

"I can't believe it's really you
Been so long, you look good
I hear you're doing really well
Don't ask me, let me tell you"~Play With Fire, Hilary Duff




No entäs minä sitten ja aina niin mutkikkaat tunteeni? Tuntuu kuin katsoisin suoraan kirkkaaseen auringonpaisteeseen. En näe ollenkaan mitä tuleman pitää. Varovasti silmiä siristellen kokeilen jalalla kohtia jotka uppoavassa laivassani kantaisivat minut turvallisesti seuraavaan päivään. Kaikessa rauhassa. Haluaisin vain sulkea silmäni ja tipahtaa. Tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Yksinäisyyteen jonka olemassa oloa en ikinä ennen ole ymmärtänyt ja arvostanut, vasta sitten kun siitä kärsin. Mutta jos vain antaisi periksi ja jatkaisi elämää. Mutta kun en voi, en halua, en pysty, en kestä ja vielä kerran en halua. Kuin sydämestä vietäisiin iso pala pois mukanasi. Tuntuu mahdottomalta tehtävältä unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Ei kaiken tämän jälkeen. Ei siinä mitään järkeäkään, kaikkien uhrausten jälkeen. Miksi edes ajattelen tälläistä kun kaikki on hyvin? Ei edes tarvitse heittää pyyhettä kehään. Mietin silti tämän kaiken takana luovuttamista. Olen vain niin uupunut tästä kaikesta vaikka kaikki onkin nyt hyvin. Tämä kaikki vain silti on niin hankalaa. Vai onko? Teenkö siitä vain itselleni taas vaikeampaa ja kuvittelen tämän kaiken? Ei, ei tällä kertaa, todisteet puhuvat liikaa puolestaan kaiken tämän takana. Mitä kaiken tämän takana oikeasti on? Haluan niin kovasti sen tietää ja epätoivoisena noukin jokaisen sanan, teon, merkin ja ainoankin tiedonmurusen tapaisenkin ja tutkin niitä aina siihen asti että luovutan ja menen jatkamaan tätä omituista tarinaa. Mietin miten tämä tarina loppuu. Ja etenkin että milloin. En halua minkään tarinoistani loppuvan. Ikinä. Miten kestäisin? Jos kaikki pitäisi aloittaa alusta, ei jäisi ketään, esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle saisi minut ihan pois raiteiltaan. Pelkään menetystä enemmän kuin mitään. Riippuvainen jokaisesta tarinasta. Jokainen tarinani on niin erilainen ja ainutlaatuinen. Jokainen on minulle niin tärkeä ja pelkään että liiankin tärkeä. Että menen taas niin rikki kun yhdenkin menetän. Masentuisin taas. Kuinka heistä välitän aivan liikaa ja heitä rakastan. Tässä vaiheessa voi sanoa että jokainen tarina on yksi ystävä tai läheinen elämässäni, jos ei ollut vielä valjennut.
          Taas kerran tunki niin moni samaan aikaan luun kurkkuuni, että tuntuu että tukehdun. Puhetaito on kovin katoavaista. Hymyilen vaisusti mutta sisäisesti kuolen nauruun. Mietin vain sitä milloin sen puhetaitoni saan takaisin ja mikä tämän minua niin ärsyttävän ja häiritsevän katoamisen aiheuttaa. Yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertainen vastaus; pelko. Kaiken sen takana, aina. Milloin minkäkin pelko jos missäkin tilanteissa. Mutta mitä minulla on pelättävää? Melkein se kaikki on menneisyyttä josta voisin nyt päästää irti ja unohtaa. Silti ajattelen etten ikinä pääse siitä taakasta eroon. Että mitä tahansa nyt teenkin ja sanonkin, tulen kuulemaan siitä maanantaina koulussa...ei kun siis syksyllä...ei kun siis milloin? Ja tämä oli vain yksi esimerkki. Kuka kertoisi minulle viimein sen helpottavan asian että ei tarvitse enää ikinä ajatella noin? Ainakaan kyseisistä henkilöistä. Mutta entä ne pelot jotka ovat vielä arkipäivää? Pelkoa siitä että joku saa tietoonsa jotain liikaa, pelkoa siitä millaisena ihmiset näkevät minut, pelkoa siitä mitä ilmeeni ja eleeni näyttävät ulospäin, pelkoa siitä etten ole sellainen ihminen kun olen kuvitellut, pelkoa siitä vahditaanko jokaista liikettäni ja kuunnellaanko jokaista sanaani tarkasti, pelkoa siitä olenko mitätön, mitään sanomaton ja onko oikeasti väliä olenko täällä vai en, pelkoa siitä välittääkö kukaan oikeasti siitä olenko hiljaa vai puhunko, olenko näkymätön, pelkoa siitä välittääkö kukaan oikeasti, pelkoa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä hittoa minun oletetaan tekevän ja mitä minun pitäisi tehdä ja mikä olisi oikeaa tehdä. Pelkään. Se saa suuni hiljenemään. Mutta en halua pelätä. Haluan olla juuri sellainen kuin olen ja sanoa mitä on sanottavana. Mutta tässä tapauksessa sanat eivät vain tule ulos suustani. Yksikin väärinymmärretty sana, teko tai katse. Ja mitä vielä tämän pelonkin takana? Pelko siitä onko tämä kaikki vain niin katoavaista.

"Nobody believes me
When I tell them that you're out of your mind
Nobody believes me
When I tell them that there's so much you hide

Such a long way back
From this place that we are at
When I think of all the time I've wasted
I could cry

So when this goes down, I'm the one who will be blamed
Your plan is working so you can just walk away"~Stranger, Hilary Duff

you don't let me twist and turn the truth

"What I'm standing on is sinking in
And I don't have a clue how to get off of it
But when I look at you there is hope
It's like you see the sadness in my eyes
You read the blue between the lines
You could be the one to hold me when I wanna cry"~Underneath This Smile, Hilary Duff

Tuntuu kuin olisin kahlittu. Sidottu. Loukussa. Kahlittu. Nurkkaan ahdettu. Hiljennetty. Laitettu ruotuun. Rangaistu. Alistettu. Ja tästä en pidä, sillä kuin suuni olisi se mikä on vaiennettu, siksi etten voisi sanoa mitään väärää. Kuin en saisi sanoa mitään normaalista poikkeavaa, mitään vaiettua totuutta tai oikeastaan mitään normaalia vastustavaa mielipidettäni. Kuin suuni edessä olisi lukko. Sinulla on siihen avaimet. Mutta niin on minullakin vara-avaimet, mutta en niitä uskalla käyttää. Parempi olla hiljaa. Antaa olla. Etten pilaisi taas tätä kaikkea.

"They say you know when you know
I don't know

I didn't feel
The fairy tale feeling, no
Am I a stupid girl
For even dreaming that I could?

If it's not like the movies
That's how it should be
Then my world will stop spinningAnd that's just the beginning"~Not Like The Movies, Katy Perry

Kuin minut olisi pakotettu istumaan tähänkin, kirjoittamaan ja rutistamaan itsestäni ulos tämäkin teksti. Kuin olisin vain pieni mitätön nukke jota joku korkeampi taho riepottelee sattumista toisiin, sinne minne haluaa sitten minut viedäkkin. Joskus mietin onko se Jumala. Minua retuutetaan sinne minne muut ihmiset haluavat mennä. Ja minä seuraan kuin eksynyt koiranpentu. Tottelen liikaa ja suostun revittäväksi eri suuntiin. Eihän se haittaa kun olen jo palasina. En vain haluaisi totella. Olla muiden vietävissä. Tallottavissa. Nyt kun tunnen suuni kiinni ommelluksi tuntuu kuin olisin toisten määräiltävissä. Saanko päättää mistään itse? Pystyisinkö siihen edes kun en ole ikinä muutenkaan kunnolla hallinnut oikein mitään elämässäni? Raotin kahleitani hieman ja miltei heti tuli isku kasvoihin kahdesta eri suunnasta. Olen siis nyt vain hiljaa, vaikken haluakkaan taas kerran että todetaan kaiken olevan minun vikani. En suostu siihen, sanon vastalauseen, minut ymmäretään väärin ja päädytään taas samaan lähtöruutuun, johon en halua enää koskaan joutua koska en sitä enää jaksaisi. En jaksaisi käydä sitä kaikkea taas uudestaan läpi ja lopulta aina todeta että olen hirveä ihminen ja kaiken pahan alku ja juuri. Se saa minut repimään itseäni sisäisesti vielä enemmän palasiksi, se ainainen takaisinpaluu lähtöviivalle ja kaikki ne syytökset. Parempi olla hiljaa ja myöntää kaikki ennenkuin syytökset pahenevat ja romahdan sisäisesti. "Minä se olin, tunnustan!" Sitä en kyllä suostu silti sanomaan. Tarpeeksi kova pala minulle olla jostain asiasta hiljaa, vaiti ja antaa olla. Puren huulta, tirautan pari kyyneltä, hakkaan päätäni hieman seinään ja jatkan elämää taas hieman katkerampana kuin ennen. Minua revitään taas eri suuntiin kuin suosituinta nallekarhua leikkitarhassa. Pidän kyllä siitä että ihmiset välittävät minusta, tottakai, mutta kiitos riittää jo. Olen jo miltei kuivilla joten saisinko nyt rauhan ainaisilta kysymyksiltä "Onko kaikki nyt varmasti hyvin?" jne ja kaipaisin vain sitä niin rakastamaani yksinäisyyttä ja tilaa ajatuksilleni. En halua kaiken pyörivän ympärilläni vain siksi että minulla sattui menemään huonosti viime kuukaudet. Se on nyt ohi, saanko olla nyt yksin ja rauhassa? Ehkä tämä on minulle hyväksi. Ehkä tämä kaikki on minulle vain jonkinlaista koettelua. Kuinka kauan jaksan ennen kuin hajoan taas? Kuinka kauan kestää kärsivällisyyteni joka on tunnettu hyvin lyhyenä? Kuin tämä kaikki olisi yhtä oppituntia elämänkoulussa. Kuinka oppia antamaan periksi. Olen viime aikoina huomannut että ympärilläni on niin monta ihmistä joista olen riippuvainen. He ovat ne jotka saavat minut antamaan periksi aivan liian helposti, epäminämäisellä tavalla, eli ilman taistelua. Heitä arvostan liikaakin, heidän mielipiteistä välitän liikaakin ja he saavat minut todellakin ruotuun parilla sanalla, vaikken sitä aina ulospäin näyttäisikään. Heidän mielipiteillä todellakin on vaarallisen paljon vaikutusta minuun, he masentavat minut hetkessä ja piristävät vielä suuremmalla voimalla. Tunnen itseni heti niin heikoksi, voimattomaksi ja yksinäiseksi hetkeäkin ilman yhtäkin heistä. Ehkä siitä tämä kaikki romahtamiseni johtui, en ymmärtänyt asioiden tärkeyttä ennen kuin ne menetin, mutta vasta nyt se alkaa minulle valjeta. En ymmärrä miksen ole ajatellut asiaa ennen näin. Olen heikko. Miksen siis suoraan sanoen siis vain riippuvainen tai pakkomielteinen minulle niin tärkeistä ihmisistä? Ja nyt pelkään että heitä muodostuu lisää. Lisää ihmisiä jotka vaikuttavat niin heikolta ja pieniltä tuntuviin valintoihini ja päätöksiini. En silti pärjäisi ilman heitä. Voisiko 'heitä' kutsua vain sanalla ystävät? Ehkä enemmänkin muutamat harvat ihmiset jotka ymmärtävät sisintäni ja ajatuksiani eniten, ystäviä tai kavereita joista välitän liikaakin ja ns. suelunkumppaneita, jotka vain tajuavat minua jotenkin eri tavalla kuin toiset.

        Olen uuden elämän kirjani luvun alussa, mutta haluan liikaa hyppiä katsomaan tulevaa seuraaville sivuille ja mennä masentumaan edellisille sivuille ja miettiä sitä kuinka tässä nyt näin kävi ja rypeä kaikessa siinä itsesäälissä. Silti nyt joka kerta kun sinne edellisiin muistoihin hyppään on se kuin vapaaehtoisesti puukko työnnettäisiin selkääni. Joka kerta. Pidän siitä jollain tapaa. Haluaisin sääliä itseäni vielä enemmän ja itkeä aina sitä samaa asiaa; surra ja miettiä sitä miksen saa ikinä muuttaa menneitä. Sitä kun nytkin yritän surra koko ajan, tulee miltei heti joku ja nostaa minut takaisin tähän hetkeen ja lohduttaa. Minun ei anneta enää mennä takaisin. Sitten millään. Juoksen takaisin päin, mutta aina on joku pitämässä kädestäni kiinni etten pääsisi takaisin siihen jamaan missä olin. Joten olen kiitollinen tuesta ja jään tälle sivulle missä seison tänään hieman heikkona, katson asioita päivä kerrallaan ja yritän epätoivoisesti unohtaa menneet. Nautin tästä hetkestä ja tilanteestani silti nyt niin sanoinkuvaamattoman paljon. Riemuitsen sisäistä rauhaani ja alan viimein nähdä myös kaiken sen mikä elämässäni on hyvin. Silti vilkuilen taakseni ja kätken kyyneleeni henkilöiltä jotka pitävät kädestäni kiinni ja eivät anna minun mennä takaisin. Heti kun jonkun ote hellittää juoksen ja pienen heikkouden hetken haaveilen sitä kaikkea mitä minulla olisi ja miten asiani olisivat jos olisin tehnyt, valinnut tai sanonut silloin joskus kauan sitten toisin. Sitten palaan todellisuuteen ja itken.

"We're both apart of the same story
Not on the same page
Well it freaks me out inside
So maybe you should just beware

Don't take it personally 'cause
You and me we're wrong
So move on"~Between You And Me, Hilary Duff

En anna, salli ja halua sinun jatkavan eteenpäin. Ilman minua. Ja olen onnellinen että huomasin juuri asian olevan tosi myös toisinpäin. Huomaamme koko ajan jotain uutta valoa pimeydessä. Luulin että toivo oli menetetty, mutta aina joku tuli ja loi uskon sydämeeni. Ja sillä muiden antamalla vahvalla uskolla seison nyt tässä ja voin viimein hengittää syvään, rauhoittua ja todeta viimeinkin että kaikki on niin kuin ennenkin. Että kaikki on hyvin. Ettei ole hätää. Ei tarvitse enää juosta pois. Voisi vain pysähtyä loputtomalta tuntuneeen juoksun jälkeen, istua viereesi ja sanoa "Joo, niin ajattelinkin". Silti juoksen sisäisesti vieläkin pakoon. Siitä tunteesta en pääse eroon vaikka oloni on niin tyyni, rauhallinen ja väsynyt sisäisestä juoksustani. Jonkun vain pitäisi pysäyttää minut ja sanoa ääneen minulle "Lopeta jo! Tuolla tapaa tapat itsesi!". Muuten juoksen taas siihen asti että olen sisäisesti niin puhki että nukun melkein kokonaisen viikonlopun ylitse. Mutta antakaa minun juosta vielä hetki. Vaihdan suuntani kuitenkin heti kohti typerää menneisyyttäni vielä hetkeksi ja mietin sitä kaikkea, masennun ja säälin itseäni. Sitten palaan takaisin todellisuuteen ja itkemisen jälkeen totean ettei kaikki olekaan niin huonosti ja yritän jatkaa kävellen matkaa seuraavalle sivulle.

"I've been keeping secrets under all these lights
But when you're around my defenses go
You don't let me run away from you"~Underneath This Smile, Hilary Duff

I said it 'cause I care

Tunteikkuuteni palasi. Mutta vain hetkeksi. Viime yönä itkin, ilosta. Hymyilin. Tunsin sisälläni kauan kateissa olleen rauhan. Tunsin itseni vihdoin onnelliseksi. Nukahdin lopulta, mutta rauhattomaan painajaiseen.

Tänään olen miettinyt hirveästi mitä sanon seuraavaksi. Ongelmilta en silti tahdo nähtävästi väistyä, joten en tiedä onko tästä mitään ennakkoapua normaalitilanteeseen, kun sanon ennen kuin ajattelen. Mietin pidetäänkö minua feikkinä. Kun koulussakin olen/olin yhtäkkiä iloinen ja suurimman osan masentunut ja hiljainen. Jos minua tuntee edes vähän, kyllä pitäisi tietää että olen aito ihminen. Tunnen itseni silti usein feikkiksi, sählä kun olen ja kaikkea. Teenkö sitten muka usein muuta kuin olen sanonut ta luvannut? En. Teenkö sitten usein jotain mitä en tarkota? Voi kyllä. Teenkö sitten sen kaiken vahingossa ja kadun myöhemmin syvästi? Voi kyllä. Menenkö aina sieltä mistä aita on matalin? Ehen. Kierrän sieltä mistä aita on rikki. Tajusitte idean. En silti ymmärrä miksi osa ihmisistä pitää minua niin huomaavaisena ihmisenä ja toiset välinpitämättömänä. Jos v*ttuilen, välitän! Yksinkertaista. Alan vasta nyt itsekkin sen tajuta! En kettuile jos en näe sitä tarpeellisena, jos en nää saavani vastausta tai en pidä ko. tyyppiä mahtavana ihmisenä. Nyt sain teidät ajattelemaan että "mitä hittoa?!!" No, ilkeä kettuilu on erikseen, harvoille ja valituille. En siis ole paha. Enkä välitä jos saan turpiini kettuilusta väärille tyypeille, lyön kovempaa takaisin, enkä ennenkään mitenkään alakynteen ole kenellekkään jäänyt, tai niitä tarinoita en kenellekkään tietenkään kerro. Kaikki tämä. Miksi? Siksikö että haluan olla ärsyttävä, jokaisen pahin painajainen? Ehei, minä välitän.

"I said it 'cause I can"~The Lazy Song, Bruno Mars

Tunnen itseni heikoksi ja liian varomattomaksi ollessani näin hyvillä mielin. Silti sen kaiken takana mietin mitä
seuraavaksi tapahtuu. Lasini keikkuu sen välillä onko se puoli täysi vai puoli tyhjä. Kaiken sen jälkeen, mikä olisi typerintä tehdä juuri kun on päässyt yli tästä kaikesta? No tietenkin alkaa miettiä pienessä mielessään mitkä ovat seuraavat murehtimisen aiheeni. Pelätä hullun lailla jokaista askeltaan ja vilkuilla pelokkaana sivuilleen kuin odottaen jotain. Mutta en keskity siihen nyt. Sitten vasta kun kaikki asiani ovat sirpaleina kädessäni ja yritän tärisevin käsin niitä korjata edes joten kuten sinnepäin, kuten matikan tunnilla tehtyjä idioottimaisia älykköpalikoita, niin silloin on aika murehtia. Mutta ei nyt.

"Today I don't feel like doing anything
I just wanna lay in my bed
Don't feel like picking up my phone, so leave a message at the tone
'Cause today I swear I'm not doing anything

Nothing at all

Nobody's gon' tell me I can't"~The Lazy Song, Bruno Mars

Fiilikset ovat hiukan tyhjät kun ajattelen ettei ensi viikolla joudukkaan kouluun. Ehkä se johtuu vain siitä että pelkään sitä että jään yksin. Olen suunnitellut kesästäni tasan 4 päivää. Jotkut joille olen tästä asiasta kertonut ovat olleet kannustavia ja jotkut masentavia. Mitä sä sitten aiot kesällä oikein tehdä -tyyppisiä lausahduksia tulee joka suunnalta, jotka saavat minut vain surulliseksi. Onneksi jotkut ovat kannustavia. En halua suunnitella aikaa eteenpäin. Mitään, ikinä. Haluan vain tehdä sillä hetkellä sitten sitä mitä huvittaa tai olla tekemättä. Että kannattaa varoa, jos saan päähänpiston tulla katsomaan sinua, saatat löytää minut kohta ovesi takaa ... ;)

        Niin koulut sitten loppuivat. En sitä vieläkään ole oikein sisäistänyt. Sitä nimittäin etten tule enää ikinä palaamaan tuonne käytäville ja en ole enää kahlittuna sinne jossa kaikki tietävät menneisyyteni. Henkisesti olen silti se tyttö joka miltei itkee viimeisenä päivänä, lukitsee itsensä luokan oveen ja ei suostu lähtemään. Fyysisesti en sitä vielä ole tehnyt. Tässä kohdassa tekisi mieli sanoa että yläasteella kaikki oli niin helppoa ja rentoa ja nyt alkaa se oikea opiskelu. Mutta en sano. Sillä ainakaan minun tapauksessani se ei ollut. Nyt kerronkin teille omista kouluvuosistani yläasteella. 7. luokka oli yksi painajainen joka tuntuu niin kaukaiselta. Mietin usein kuinka selvisin siitä. Oman luokkansa koulukiusatun kohteena menetin uskoni ihmisiin ja ennen kaikkea menetin sen kykyni puhua koulussa, puolustaa oikeuksia ja annoin kaikkien talloa minut jalkoihini. Sitä puhekykyä koulussa en sitten saanut vieläkään takaisin. Silloin menetin jollain tapaa minulle tärkeän ystävän ja löysin toisen jonka kanssa aikaa vietin aina kun mahdollista. Hän oli ainoa valopilkkuni pimeässä, uskoni ihmisiin ja toivoni siitä etten ole niin hirveä ihminen kuin kaikki minulle huutelivat. Hän jollain tapaa muutti minua, antoi sen verran voimaa että jaksoin sen seuraavan viikon koulussa. 8. luokka. Jollain tapaa tilanne rauhoittui muttei kuitenkaan. Aina tuli jotain uutta. Ystäväni etääntyi hiukan, mutta oli aina tukenani vaikka hänellä olikin nyt paljon enemmän ystäviä. Tunsin itseni täysin ilottomaksi hänen rinnallaan, mutta hän sai hymyn itkuisille kasvoilleni. Hän tunsi kaikki minun huoleni ja auttoi ja niin minäkin yritin hänelle hiukan epäonnistuneesti tehdä. Tunsin itseni silti mitättömäksi ja viimeinenkin positiivisuuden häivähdykseni oli kadonnut viimeistään siinä vaiheessa kun aloin riidellä useammin äitini kanssa ja kuulin häneltä tuon kaiken mitä muutkin koulussa huutelivat. Ei ollut hyvä olla kotona saati koulussa. Enemmän silti pidin olla kotona. Niihin aikoihin olin ahdistuneempi ja masentuneempi kuin olen koskaan ollut. Juoksin taksista kotiin, oikeasti juoksin. Pääsin kotiin. Lukitsin ovet huolella takana. Juoksin taas omaan huoneeseeni, suljin oven ja käperryin peiton alle. Tuijotin kattoa, seinää tai televisiota ja söin jotain tuskaani siihen asti että oli aika käydä nukkumaan. Ja sitten itkin ja rukoilin. Tämä rutiini jokaikinen päivä koulun jälkeen. Tässä vaiheessa voin viimein kertoa viime kesästäni. Kesä ennen 9. luokkaa. Ripari. Ainoa pakollinen tehtäväni kesälle. Tuntui mahtavalta viettää viikko kahdestaan ystävän kanssa, oli se sitten leiriolosuhteissa tuntemattomien kanssa tai ei. Kun minut miltei vuosi sitten kärrättiin Arramajalle hirveän laukkuarmeijani kanssa ja jätettiin sinne oli ilmeeni varmaan sekava. Samalla innostunut, samalla epätoivoinen. Mutta en välittänyt, kyllä me selviäisimme siitä. Ei ole enää 'meitä', vaikka niin yritätkin vieläkin joskus mainita sivulauseissa. Joskus on parempi luovuttaa ja jättää sikseen. No, yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Menetin ystäväni ja kuollakseni odotin milloin hän kertoisi kaikki salaisuuteni muille. Leirin alku meni riidellessä ja viettäessä aikaa kyllä sellaisessa seurassa että ansaitsisin mitalin. Istuin vain mökissämme, tuojotin kattoa tai luin Aku Ankkoja, kun alapuoleltani alapediltä kuului milloin nyyhkytystä, milloin vaimeaa musiikin ääntä. Ainoa ilo taisi olla raamikset ja keskustelut, mutta nekin niin lyhyitä. Sitten kun taskukirjat loppuivat (luin niitä oikeasti varmaan 10!) otin itse itseäni niskasta kiinni ja menin uuteen porukkaan. Sain hirveän säälin ja lohdutuksen yllätyksekseni päälleni, täysin tuntemattomilta ihmisiltä. Ja niin heistä tuli ystäviäni, tärkeitä sellaisia vieläpä ja aloin ajattelemaan onko tälläisiäkin ihmisiä olemassa, kaikkien niiden koulun idioottien jälkeen. Lopulta en olisi halunnut lähteä pois, takaisin todellisuuteen. Ja niinhän minut kärrättiinkin takaisin kotiin ja viikon sen jälkeen olin jälleen kerran taas aika masentunut ja odotin vain että joudun kouluun. Mutta uudet ystävät eivät antaneetkaan minun jäädä yksin kotiin itkemään. He veivät minuut mukanaan aluksi pakolla miltei kaikkialle minne menivät ja ehkä silloin sain nähdä että elämää on kodin ja koulun ulkopuolellakin. Muutakin seuraa kun mennä juomaan kaikki viikonloput niin kuin minä koulussa kuuntelin luokkalaisteni juttuja. Siinä se kesä meni heidän kanssaan ja kotona en ollut miltei yhtään päivää, onnekseni. Paras kesäni ikinä. Ai miksi? No vertailunkohteeni olivat aika surkean laimeita. Lainasin kirjastoautolta yli 100 kirjaa ja yksi kerrallaan luin ne parvekkeella, yksin kotona. Ehkä siksi en enää lue kirjoja, sain yliannostuksen. Mutta sellaisia oli minun kesäni siihen asti, joten olihan tuo yksi ihan yliveto. 9. luokka. Kesällä olin saanut itsevarmuuteni takaisin mutta niinhän se valui alas kuin vessanpöntöstä kun astuin koulun ilmapiiriin. Syksy meni ex ystävän kanssa riidellessä ja tunsin itseni heikoksi, petetyksi ja odottelin päivää jolloin kuulisin kaikki salaisuuteni toisten suilta. Sain erään minulle niin hirmuisen tärkeän ystävän takaisin ja hänen valoisuudellaan jaksoin tuon masentavan syksyn. Talvella ajattelin jo että uudet ystäväni kesältä olisivat unohtaneet minut, mutta niinhän minut taas raahattiin mukaan, mielelläni kyllä siis menin, oikeasti. Samoihin aikoihin aloin erästä vanhaa ystävääni katsoa toisin silmin ja hänestä sain korvaamattoman tuen, jota en ikinä unohda. Talvi. Uusi kaveriporukka ja niillä mentiinkin sitten loppuun asti. Mahtavin puoli vuotta ikinä tuossa paikassa. Niin hauskaa meillä oli, en sitä ikinä unohda. Se kaikki sai jollain lailla minut unohtamaan ne kaikki menneet tuolla samaisessa paikassa. Sai minut olemaan onnellinen. Muutenkin  keväällä olen saanut ympärilleni niin monta uutta tukipylvästä ja ystävää, etten tiedä miten kiittää. En halua teistä ikinä luopua, on jo nyt ikävä, toivon ettette minua unohda ja toivottavasti pysyttekin mukana kun tarinamme jatkuu ensi syksynä aivan eri ympäristöissä ja uusien ihmisten ympäröiminä. Mutta katsotaan nyt ensin miten tässä kesässä käy.

       Nyt mietitte millainen olen nyt. Itsevarma ja valmiina ottamaan kylmää vettä niskaan. En välitä enää. En ole kyllä pitkään aikaan välittänytkään, kunhan nyt viimein sain sulkea tuonkin oven perässäni ja juosta karkuun kourassa päättötodistus josta olen hiton ylpeä. Muuta? Hämmentynyt. Iloinen. Odottava. En ole yhtään tottunut uuteen hiustyyliini ja se on häiritsevää. Rättiväsynyt. Jännittynyt. Haikea. Sekaisin. Kaihoisa. Todella sarkastinen ja täynnä purkamatonta energiaa. Ylpeä. Ikävöivä. Hymy korvissa asti. Onnellinen. Tunnen itseni pidetyksi pitkästä aikaa ja se on ainoa asia mistä välitän aina eniten.

somehow I knew it all turns out

Aurinko paistaa. Tuuli heiluttaa vihreitä lehtiä. Lämpö väreilee iholla. Kuiva hiekka pöllyää tiellä. Ihanaa, saa mennä ottamaan aurinko ja ulos. Saa laittaa shortsit jalkaan, hihattoman paidan päälleen ja nauttia lämmöstä. Kaikki ovat aivan sekaisin kesästä. Paitsi minä. Tätä mieltä olisin ollut parisen päivää sitten mutta nyt tuntuu kuin kesäkärpänen olisi minuakin puraissut. Tuntuu niin vapaalta vaikka sitä en oikeasti ole. Nyt tuli vihdoin sellainen kesäkesäkesäkesäkesä!!! -fiilis ja alkaa tuntua ettei se kesä kai ihan pieleen voi mennä, miten olen pelännyt. Kai. Toivottavasti. Yritän pitää mieleni positiivisena tämän asian suhteen. Väsymys painaa päälle mutta yritän sen unohtaa ja murehtia sitä vasta sitten kun kuntoni lopahtaa siltä osin ja en pääse sängystä aamulla ylös.

"Like shadows in the faded light, we're invisible
I just wanna open your eyes and make you realize..."~Invisible, Taylor Swift

     Toissa päivänä tartuin härkää sarvista. Miltei kirjaimellisesti. Tartuin epävarmaan tilaisuuteen ja katsoin miten minun käy. Kannatti. En olisi uskonut sen olevan niin helppoa. Mutta kauhulla henkeä pidätellen odotan mitä seuraavaksi tapahtuu. Mikään, ainakaan minun elämässäni ei ole ollut näin helppoa joten en tyydy laskemaan vielä päältäni suojakilpeäni. Kohta lentää nuolia minua kohti kumminkin. En ole ikinä myöskään ollut näin heikoilla vesillä. Kun jää pettäisi heti kun hengähdän ääneen. Kuulen sen jo rasahtelevan, mutta yritän olla huomioimatta sitä sillä haluan vielä hetken olla rauhassa ajatuksiltani, unohtaa kaiken ja unelmoida. Silti pelkään huomista päivää. Minun elämässäni kun ei ikinä myrskyt ja vastavirrat tule rauhassa vaan aina yllättäen ja nurkan takaa. Olen aina valppaustilassa. Voi kun saisin sen valppaustilan päälle vielä suuni kohdalle, säästyttäisiin niin monilta ongelmilta. Mutta ei se mitään. Minä olen minä. Jos joku ei kestä niin juoskoon karkuun.

           En tiedä miksi viime päivinä on tuntunut mieli avautua jollekulle. Sitten kun olisi mahdollisuus, hölötän jotain aivan muuta tai annan olla. Jos taas hölötän, kadun sitä jälkikäteen. Parempi olla hiljaa. Ei ketään kuitenkaan kiinnosta. Ennen kaikkea jos jotakuta sattuisi kiinnostamaankin, en halua että kukaan tietää asioistani. Se on minulle kuin antaisi viholliselleen viimeisen aseensa ja antautuisi. Haavoittuisi ilman syytä, ennen taistelun alkua. Tiedän että on typerää ajatella niin mutta anteeksi, en voi sille mitään. En halua että koko ajan puhutaan minusta ja minun ongelmistani. Omat ajatukseni muistuttavat minulle niistä aivan tarpeeksi kun olen niillä fiiliksillä. Haluaisin silti että minut tunnetaan. Että ystäväni voisivat sanoa tuntevansa minut. Aika ristiriitaista kun en anna heidän tuntea, mutta minkäs voit. Yritän totutella.

       Katson edelleen ihmeissäni ulkona vallitsevaa vihreyttä. Kuin olisin juuri herännyt talvihorroksesta ja alkanut tajua että muuallakin kun oman pääni sisällä tapahtuu jotain kaiken aikaa. Kuin olisin saanut silmäni vihdoin auki, kuin korvani olisivat viimein auenneet ja ahmin kaikkea ulkopuolelta tulevaa tietoa. Kuin en tietäisi yhtään mitä muualla on tapahtanut moneen kuukauteen.

"I've never gone with the wind
Just let it flow
Let it take me where it wants to go
Till you open the door
There's so much more
I've never seen it before"~Crazier, Taylor Swift

      Aivan kuin olisin aloittanut uuden luvun oman elämän kirjastani. Kuin olisin aloittanut alusta. Kaikessa. Unohdin murheeni, kohtaan huomisen jotenkuten pystypäin ja katson miten minulle käy. Kuin edellinen tarinani olisi saanut jotenkin edes onnellisen lopun ja olisi aika unohtaa se ja jatkaa eteenpäin. Tuntuu todella helpottavalta, mutta hiukan tyhjältä. Mutta iloisuuteni takana näen edelleen liian selkeästi kaikki ne heikkouteni ja kaiken sen mikä minussa on vikana. Näen liian selvästi asiat jotka sattuvat minua eniten, joiden kautta minua olisi helpoin satuttaa kuin rikossarjoissa konsanaan ja pelkään niiden julkitulemista. Kivi on silti sydämessä, eikä hievahdakkaan edes hyvän oloni ansiosta. Ja samaan aikaan herkkä omatuntoni kolkuttaa miltei kaikesta. Mutta en anna minkään häiritä onnellisuuden tunnettani. Kuin joku olisi viimein antanut luvan jättää kaiken taakseen. Juosta pois katsomatta taakseen. Kohotan katseen hieman varovasti tulevaisuuteen ja unohdan menneisyyden, tai ainakin yritän unohtaa. Keskityn siihen tulevaisuuteen sitten kuitenkin vasta kun se onkin jo edessäni, mutta nyt nautin pääni sisällä vallitsevasta rauhasta ja hiljaisuudesta ja haaveilen armottoman paljon. Silti tunnen että kyllä ne ajatukset siellä edelleen ovat, ne minua niin masentavat, surraavat pääni takaosassa, mutta nyt pääni sisäiset pikakelaukset ovat vaihtaneet niin nopealle kelausasetukselle etten voi niitä enää murehtia. Nautin niin näistä hetkistä. Tuntuu kuin mieleni huutaisi vain yhtä asiaa; "Rentoudu, ei hätää!" En oikein tiedä mistä se johtuu mutta parempi näin kun miljoona asiaa mieltä painamassa. Edellisen kirjoitukseni hukkumisteoriassani olen nyt tainnut päästä kunnolla hengittelemään pinnan yläpuolelle. Mieleni huokaisee helpotuksesta miltei joka hetki kun saan viimein hengittää. Tunnen itseni vahvemmaksi, mutta haavoittuvaiseksi sen takia että pelkään totuttelevani liikaa siihen että menee hyvin ja en olekaan valmistautunut yhtäkkiseen myrskytuuleen. Uupunut ja onnellinen. Siinä kaksi sanaa jotka kuvaisivat minua juuri tällä hetkellä. Ja uupunutkin vain tämän typerän valvomisen ja viikkojen huonojen yöunien takia sekä osaksi myös tästä liiasta ajattelusta ja stressistä. Kunhan tästä pääsisi lomalle voisi pyyhkiä tuon toisen adjektiivin pois, nukkua kunnolla ja jäisi jäljelle vain tuo yksi. Ja toivon ettei se hetkeen muuttuisi mihinkään, kun en nyt jaksaisi saati haluaisi murehtia enää. Tuntuu kuin mikään ei voisi minua pysäyttää. Mutta helposti voisikin, mutta vain harvat asiat enää, joita heikkouksikseni voisi kutsua. Kuin pieni tämän hetkinen fiilis -minäni hyppisi nyt yläpystyä 24/7 niinkuin ennen aina. Se pikkukaveri onkin ollut pitemmän aikaa jo puolikuolleena, joko surullisena, mököttävänä tai epätoivoisena. Mutta selviydyin tästä kaikesta ja olen itsestäni ylpeä. Helpompi lähteä lomille, kuin aloittaisi puhtaalta pöydältä. Kuin kaikki nyt vain olisi loksahtanut paikoilleen. Palat löytäneet omat paikkansa, jotta minun olisi nyt hyvä olla edes hetken. Silti itseäni en saa kokonaiseksi sitten mitenkään, rikki aina ja ikuisesti, mutta siltä osin tyydyn kohtalooni. Ystäväni joka on kuullut kaikki murheeni ja valitteluni jo useamman kuukauden ajan, tapasi aina sanoa että kyllä kaikki järjestyy vielä hyvin. Niin sanoi moni muukin ja heitä pitäisikin kiittää tuesta. Ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin, kaiketi siis ihan hyvin. Tai sitten vain pääsin siitä kaikesta yli ja aloitin jollain lailla tietoisesti alusta. Mutta en sitä rupea miettimään. Kaikki tuntuu niin helpolta. Näinhän sen olisi aina pitänyt olla -fiilis kaikuu mielessäni. Olisi vain pitänyt aiemmin jatkaa eteenpäin ja unohtaa, mutta ilman sitä taistelua en olisi tässä näillä mielin juuri niiden ihmisten kanssa joiden kanssa juuri haluaisinkin olla. Suurimmilta osin olen helpottunut. Tiedätte varmaankin piirretyistä sen kuinka sirkat laulavat kun jonkun päässä kun ko. henkilön pään sisälle ei liiku sillä hetkellä oikein mitään tai sen kuinka pieni pölypallo vierii kuvan ohi kun on aivan hiljaista ja autiota? Ihana palata takaisin sellaiseen. Tervetuloa minun arkeeni.

"And in this crazy life

And through these crazy times
It's you, it's you
You make me sing
You're every line
You're every word
You're everything

You're every songAnd I sing along
You're every minute of my every day
'Cause you're my everything"~Everything, Michael Buble

broken up to pieces

Koko ajan kuin hiekka valuisi sormien välistä. Hiekkani on kaikki mitä minulla on, ja kuin se sisältäisi kaiken; ystäväni, tunteeni, aikani, toiveeni, muistoni ja ajatukseni. Yritän napata hiekanjyviä käteeni, mutta ne livahtavat karkuun. Kuin en onnistuisi taas missään. Haluan juosta karkuun. Ei mistään kuitenkaan mitään tule. Mutta mihin menisin? Ei minulla ole määränpäätä, vai onko? Kuka huolisi minut luokseen? Ennen kaikkea kuka antaisi minun lähteä? Kaikki tuntuu loputtomalta, ikuiselta, turhalta ja muutenkin niin sekavalta. Kukaan ei oikeasti ikinä voi ymmärtää näitä sisäisiä tuntemuksiani. Kuin olisin hajonnut peili joka tuo kaikille huonoa onnea. Ajatukset menevät kuin tv:n tekstitykset pääni sisällä, mutta niin lujaa etten ehdi niitä lukea. Kun nyt saisin hetken rauhan mielessäni ajatuksiltani kun en niitä kykene ajattelemaan. Kuin mieleni olisi tyhjä kuin autio niitty keskellä hylättyä metsää. Kuin voisin hetken huokaista, istua sinne paikoilleen, olla huolehtimatta mistään. Ai huokaisenko nyt viimein helpotuksesta? En. Koska kohta tämä hulluus alkaa taas ja en saa missään rauhaa. Ja sitten kun jotain saan ajateltua, alan haaveilla, totun liikaa ajatuksiini ja kun kohtaan tosielämässä asia onkin aivan erilainen kuin harhakuva mihin olen tottunu. Ja joka kerta se tulee shokkina nurkan takaa. Typerät totuudet. Ehkä kuvittelinkin ne kauniit ja hyvät hetket. Se ajatus saa minut surullliseksi joka kerta. Mielessäni vilahtaa kuvia menneistä hetkistä, unohdetuista kerrotuista sanoista ja sanoinkuvaamattomista yhteisymmärryksen tunnelmista kaukaisuudesta. Haluan palata niihin hetkiin, nauttia ja unohtaa tulevaisuuden. Kuka keräisi palaseni yhteen kun en itse siihen kykene? Ehkä olen kuin sellainen palapeli, jota ei saa kasaan kun jokunen palanen on hajonnut tai kadonnut matkan varrella. Mutta haluan olla taas kokonainen. Haluan olla taas vapaa. Katson ikkunasta kun tuuli lennättää vanhoja lehtiä kohti auringonlaskua ja toivon vain että voisin lähteä niiden mukaan. Unohtaa kaiken. Aloittaa ehkä alusta. Aivan kokonaan. Jossain muualla. Kaukana täältä. Unohdettuna ja luovutettuna. Mutta en halua unohtaa sinua.

"I'm not surprised, not everything lasts
I've broken my heart so many times, I stopped keeping track
Talk myself in, I talk myself out
I get all worked up, then I let myself down

I might have to wait, I'll never give up
I guess it's half timing, and the other half's luck
Wherever you are, whenever it's right
You'll come out of nowhere and into my life

And I know someday that it'll all turn out
You'll make me work, so we can work to work it out
And I promise you, that I give so much more than I get
I just haven't met you yet"~Haven't Met You Yet, Michael Buble

Viime aikoina tuntuu kuin minua olisi vedetty kuin nallekarhua kilpaa erisuuntiin pikkutyttöjen käsissä. Kaikki haluavat minun olevan jotain. Joku ihminen elämässäni nyt saattuu kaipaamaan lohduttajaan niin minusta nimitetään sellainen, aina eri ihmisten tarpeiden mukaan. Etenkin perhe ja ystävät antavat minulle liikaa kenkiä, jotka minun pitäisi täyttää. Mutta olen aika pieni, mitätön ja heikko ihminen, jonka jalankokokin on aika pieni. En voi kyetä kaikkeen mitä ihmiset minulta nyt vaativat, haluavat ja odottavat. Kuin olisi valittava ketä palvella. Kaikkia ei tarvitse miellyttää, mutta sitähän minä juuri haluaisin. Haluaisin aina sitä mitä en voi saada. Kuin lapsi joka itkee kaupan karkkiosastolla tikkarin perään jota ei voi saada. Mutta takaisin aiheeseen. En voi olla kaikkea mitä ihmiset haluavat minun olevan. Vaikka tuntuu että toteutan liikaakin heidän toiveensa, jokaiselle luon oman minähahmoni ja sille annan lisäksi paljon enemmän hermoja kun minulta löytyy ja hän saa mennä auttamaan ihmisiä. Pelastamaan jonkun päivän, kun minä saan siitä kunnian. Minua revitään erisuuntiin ja en tiedä mihinpäin lähteä pyytäjän mukaan vaiko antaa olla. Ehkä juuri siksi minulla on miljoona sivupersoonaani, koska rakastan miellyttää ihmisiä. On ihana saada joku nauramaan tai hymyilemään vaikka olisi huonokin päivä. Ei sen parempaa tunnetta ole olemassakaan, ainakaan minulle. Mutta silti en suostu muuttamaan arvojani heidän vuokseen. Haluan olla oma itseni. Mutta nyt tuntuu kun en enää jaksaisi vastustella. Ihan sama. Mitä minulle on tapahtumassa? Silti tuntuu että jokaiselle tuntemalleni ihmiselle on olemassa oma minäni. Siihen päälle omat sen hetkiset mielialani ja tunteeni henkilöä kohtaan niin aikamoinen sekametelisoppa on siis kyseessä. Mistä tämän asian sitten huomaa, että olen aivan erilainen eri ihmisille? Edelleen vetoan hyvään esimerkkiini siitä kuinka toisen mielestä en osaa olla minuuttia hiljaa ja toisen mielestä en ikinä puhu mitään. Tai toisen (tai useimpien ja minun...) mielestä olen totaalinen sählä ja toiset väittävät että olen kypsä ikäisekseni. Toinen sanoo että kanssani on niin helppo olla ja toiset muistavat aina muistuttaa kuinka hiton hankala olen. Ota siitä sitten selvää.
          Tunteikkuuteni on kadonnut ja vienyt itkun miltei kokonaan mennessään. Ja nyt tuntuu kuin olisin vain kivi ja sekin vain sen takia etten itke. En halua enää itkeä. En jaksa enää itkeä. En lödä syytä itkeä vaikka mieleni huutaa miljoonaa eri vaihtoehtoa siihen ja kaikkia niitä samaan aikaan. Kuin pääni taas räjähtäisi. Muita mielialojani? Hämmentynyt. Surullinen. Salaa hiukan onnellinen. Helpottunut. Jännittynyt. Odottava. Nyt hiukan positiivisempi, mutta silti pelokas. Nurkkaan ahdistettu. Helposti harhaanjohdatettava. Uupunut. Haikea. Harhaluuloinen. Niin väsynyt. Hankala. Jollain tavalla silti kaukaisesti vihainen. Pohjalla. Kuin hyppäisin jäätävän kylmään veteen aina kun yritän ajatella. Mitään. Tärisen ja haluan pois tuosta ikuisesta kylmyyden tunteesta. Olen ollut täällä jo niin kauan etten välitä kuin kylmänväreistä sydämessäni jotka pistävät aina välillä. Olen jo löytämässä reitin rantaa kohti, yritän sukeltaa sitä kohti, mutta tiedän jo että kohta minut yritetään taas hukuttaa takaisin siihen syvään päähän, joten hidastan matkaani kohti lämpöä ja rauhan tunnetta. Säästän siis voimiani, sillä tiedän että menee kauan ennen kuin olen oikeasti kuivalla maalla tästä kaikesta. Kurkotan kättäni veden pinnalle mutta kukaan ei nosta minua oikeasti ylös. Antaa vain välillä minun hengittää pinnan yläpuolella ennen kuin katoaa murehtimaan omia ongelmiaan. Ja sitten taas vajoan. Ahdistun omista ajatuksistani, masennun, kukaan ei auta ja katoan lopulta syvyyksiin ikiajoiksi.

"No more gas, in the red, can't even get it started
Nothing heard, nothing said, can't even speak about it
On my life, on my head, don't wanna think about it
Feels like I'm going insane

Put on your pretty lies, you're in the city of wonder
Ain't gonna play nice, watch out you might just go under
Better think twice, your train of thought will be altered
So if you must falter be wise"~Disturbia, Rihanna

believe me, it's easier pretend or just let go

Tässä vaiheessa on hyvä hetki kertoa että nämä kaikki juttuni blogissani siis viittaavat johonkin ihmisiin, hetkiin, muisteluihin, tarinoihin jne. Mikään lause tai sana ei ole turhaa, vain hyvin harkittu muokattu totuus siitä mitä ajattelen juuti tällä hetkellä. Esimerkiksi "my heart it can't rest until then" on hetki jota kauhulla olen odottanut, joka äsken oli käsillä. Kädet tärisi ja en kestä ajatella. Mitään. Mokasin tilaisuuteni. Ehkä. Mutta toivo elää. En usko että sydämeni silti pystyisi nyt lepäämään, loputonta juoksua on vielä jaksettava jatkaa. Loputtomastiko, kunnes sanon että en jaksa enää, anna minun mennä, sitä en tiedä mutta toivon niin paljon että ei. Muita pieniä paljastuksia? "please don't ever leave me" -ajatus on viime aikoina kummitellut mielessäni joka päivä, näin koulun loppumisen vuoksi. Takana siis pelko että kun emme näe joka päivä niin kuin ennen vähitellen unohdat minut. "you can't turn back 'cause this road is all you'll ever have" -miete vaivaa mieltäni öisin niin paljon etten sitä voi sanoin kuvata. Haluan kääntyä takaisin niin paljon. Kuin se lause kertoisi kaiken loputtomuudesta. Se vainoaa minua eniten. Muuta paljastettavaa? Mietin paljon laulun pätkiä mitä tänne raapustelen. Haluan joka ikisen sanan olevan todenmukainen ja ajatuksiani vastaava. Tässä vaiheessa uteliaimmat teistä (puhun sinusta Marja-Leena) menevät katsastamaan jokaikisen virren ihmetellen onko tämä totta?! No tässä teille lisää ihmeteltävää:

"Summer turned to winter and the snow had turned to rain
And the rain turned into tears upon my face
I hardly recognize the girl I'm today
And God, I hope it's not too late, it's not too late

'Cause you are not alone, I'm always there with you
And we'll get lost together till the light comes pouring through
'Cause when you feel like you're done and the darkness has won
You're not lost
When your world's crashing down and you can't bear the thought
I said, "You're not lost"

Life can show no mercy, it can tear your soul apart
It can make you feel like you've gone crazy but you're not
And things have seemed to change, there's one thing that's still the same
In my heart, you have remained and we can fly, fly, fly away"~Lost, Michael Buble

On niin paljon helpompaa teeskennellä. Jättää sikseen. Luovuttaa. Antaa olla. Teeskennellä välittävänsä, tarkoittavansa ja tehdä oikeastaan vähän kaikkea jatkaen elämäänsä välittämättä sen enempää. Ei ei ei, en ole sellainen ja tuntuu hirveältä ajatella että olen jonkun mielestä. Mutta kun tarkoitan sitä mitä sanon. Aina. Jospa vain valehtelisin ja unohtaisimme kaiken tämän? Jospa vain teeskelisimme että emme tunne toisiamme? Jospa vain sanoisimme kaikille että kaikki ok, älkää huolehtiko? Tai että mitään ei ikinä olisi tapahtunut ja sinä palaisit tuntemanani ystävänä luokseni hymysyin ja jatkettaisiin siitä mihin jäätiin, aloitettaisiin uusi luku? Teeskennellään vain. Ehkä tämä kaikki on jo teeskentelyä, ehkä vain omatuntosi pakottaa sinut tähän niin kuin minullakin. Jos tämä kaikki on jo teeskentelyä voisimmeko vain unohtaa, aloittaa alusta? Tai olla aloittamatta alusta ja olla kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut. Tällä kaikella puheellani en siis väitä että olisin täysin feikki, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan teeskentely puheillani. Hymyily, pieni valehtelu kaikkiin niihin kysymyksiin 'miten minulla menee?' ei ole pahasta. Parempi niin kuin kauhea kyselytulva siitä olenko masentunut, niin kuin yleensä. Voi herranjestas, juttuni otetaan kyllä aivan liian vakavasti. Ehkä vain muista on mielenkiintoista nähdä että iloisellakin tytöllä menee huonosti ja on hänelläkin jotain, heidän mielestään mitättömän pieniä, murheita. Tuntuu kuin olisin joku eläintarhan elukka lasin takana ja toiselta puolelta muut ihmettelevät minua.
       En tiedä mitä kirjoittaa. En tiedä mitä ajatella. Niin monesti olen miettinyt sitä että mitä jos en enää jaksakaan? Tätä kaikkea. Lähtisin vain pois. Itsemurha ei tulisi kysymykseenkään koska pidän itsestäni liikaa sekä ihmisistä joiden kanssa elän ja muutenkin elämästäni tehdäkseni sellaista ja mielestäni se on muutenkin väärin ja itsekästä. Mutta jos vain lähtisi pois? En ottaisi mitään mukaani, muuttaisin nimeni ja lähtisin pois, katoaisin jälkiä jättämättä (Olen katsonut aivan liikaa Kovaa Lakea ja Kadonneet -ohjelmia telkkarista...). Kuka sen huomaisi? Vai välittäisikö kukaan? Kuka lähtisi etsimään minua? Kuka itkisi? Kuinka moni miettisi kohtaloani? Kuinka moni OIKEASTI välittäisi?

"If you're out there if you're somewhere if you're moving on
I've be waiting for you ever since you've been gone
I just want it back the way it was before
And I just wanna see you back at my front door
And I'd say to you..."~If This Was A Movie, Taylor Swift

Tänään haluaisin puhua haaveista. Unelmista. Tulevaisuuden suunnitelmista. Tunnen itseni monesti aika tyhjäksi ihmiseksi kun minulla ei paljoa noita mitään edellä mainittuja löydy. Mistä unelmoin? Mistä haaveilen? Mitä haluan tulevaisuudeltani? En oikeasti tiedä. En ikinä ajattele sellaisia asioita. Ajattelen aina vain lyhyitä aikavälejä eteenpäin, en välitä huomisesta, tuokoon mukanaan mitä tuo. En välitä. Yritän vain selvitä siitä sitten kun sen kohtaan. Murehdimisjärjestys on säilyttävä. Tuo kuulosti todella oudolta. Mutta päivä kerrallaan. Mutta mitä vähäisiä haaveita minulla sitten jää jäljelle? Haluaisin päästä sinne lukioon minne pääsystä olen haaveillut jo kauan. Muita vähän aikavälin toiveita en keksi. Pitemmän ajan päähän sijoittuvia olisi sitten se oman ammatin löytäminen, seuraavaan opiskelupaikkaan pääseminen, oman ison perheen perustaminen, omakotitalo kaupungin ulkopuolelta ja tietenkin se herra oikea. Yleensäkin minusta tuntuu turhalta ajatella tulevaisuutta. Sinne on niin paljon vielä aikaa. No, niinhän ajattelin nyt tulevasta kesästäkin ja lukion alkamisesta ja nyt ne ovat jo miltei kohdallani enkä ole suunnitellut mitään. Muistan viime kesän viimeisen kesälomapäivän. Nyyhkytin ystäväni kanssa kuinka ihana kesä oli ja kuinka ensi kesästä tulisi vielä parempi. Ja minä en muuta valittanut kuin sitä kuinka en kestä mennä kouluun, en kestä vuottakaan enää tuolla että haluan toiseen kouluun ja että sinne on ikuisuus kun on seuraava kesäloma. Ystäväni lohdutti että nopeasti se vuosi menee ja lähdimme pyöräilemään eri suuntiin silmiämme pyyhkien. Onneksi ystäväni oli oikeassa, vuosi meni todella nopeasti. Tuntuu kuin siitä keskustelusta olisi aikaa vain muutama viikko, todellisuudessa siis paljon enemmän. Ja hyvinhän koulukin sujui, alkuvaikeuksien jälkeen, mutta kevät tuossa vihaamassani paikassa on ollut paras viettämäni aika siellä. Olen saanut olla edes hipun verran oma itseni. Mahtavat muistot jäivät. Kiitos että kestitte minua. Anteeksi kaikesta. Tulee ikävä.

"You find another way to be
The highlight of my day
I'm taking pictures with my mind
So I can save 'em for a rainy day

It's hard to make a conversation
When he's taking my breath away
I should say
'Hey, by the way'

You're beautiful, every little piece, love
Don't you know, you're really gonna be someone
Ask anyone

And when you find everything you looked for
I hope your life leads you back to my door
But if it don't, stay beautiful"~Stay Beautiful, Taylor Swift

Ajattele minua, kiltti. Edes joskus.

if I let myself go I'm the only one to blame

Nyt menee totaalisesti hermo. Kaikkeen. Esimerkiksi ihanaan bloggeriin joka päästi viimeksi sisään keskiviikko iltapäivänä ja muille aukesi aikaisemmin ja minulle vasta nyt. Varsinaista rasismia!
Mikään ei voi onnistua. Mitään ei tapahdu. On hiljaista. Murehdin esimerkiksi ärsyttäviä ihmisiä jotka jättävät kaiken sikseen, eivät jahtaa unelmiaan vaan odottavat sellaisen tipahtavan taivaalta eteensä. Jos olisin sen tapainen henkilö, olisi minut persoonallisuuteni vuoksi poljettu maahan niin paljon enemmän kuin nyt, kun vastustan kaikkea ja puolustan omia oikeuksiani. En ymmärrä miten muut pärjäävät tässä elämässä vain myötäilemällä. Ensinnäkin hermoni ei kestäisi sitten yhtään ja toiseksi taistelun avulla ei minun ole tarvinnut luopua minulle tärkeistä ihmisistä. Ei ole monesti tarvinnut antaa periksi jostain tärkeästä arvosta tai ystävästä. Valitettavasti joskus ystävästä ja sellaisen kaukaisen unelta tuntuvan ajan ajatteleminen kääntää vain puukkoa sydämessäni. Mutta lähes aina olen jaksanut taistella heidän puolestaan (ja heitä vastaan...) ja uskonut heidän aina palaavan, luottanut heihin ja kertonut kuinka tärkeitä he ovat minulle, taistellut heistä viimeiseen asti. Eivätkä he mihinkään silloin ole lähteneet. Miksi nykyään en siihen enää kykene? Annan heidän vain mennä. Mihin taistelutahtoni (tässä asiassa onneksi vain) katosi? Mutta huomaan usein aiheuttavani ongelmani aivan itse, ne vain kerääntyvät kaikki luokseni ja kovasti pitävät siitä kuinka huolehdin liikaa kaikesta. Oikea ongelmamagneetti. En voi syyttää kuin itseäni tälläisen taakan kantamisesta. Kenelle taakkaani jakaisinkaan, minua ei vain ole opetettu avautumaan omista asioistaan. Sukuvika kun suksi ei luista, isäni on aivan samanlainen haaveileja mietiskelevä tyyppi niin kuin minäkin, kun olen yksin. Se häiritsee ja vaivaa. Kuin näyttäisin omia heikkouksiani muille "ulkopuolisille". Ja olenhan sitä toki kokeillut, avautumista nimittäin, ystäväni on nytkin aika hermostunut kuinka huonosti asiani ovat (tietenkin kerron vain huonot asiat, iloiset asiathan ovat arkipäivääni muitten silmissä) ja siihenhän se päättyi ettei hän osannut auttaa. Silti hän jaksaa edelleen ottaa osaa ja hiukan avittaa kun kohtaan ongelmiani mistä olen hänelle kertonut. Onhan hän melkein ainoa joka tietää melkein kaiken minusta, tässä vaiheessa puhun siis omasta henkilökohtaisesta terapeutistani. Murehdin sitä että hän murehtii liikaa minun asioitani ja se tekee oloni vain pahemmaksi. Itseäni syytän kun olen tälläinen kun olen. Usein mietin tulevaisuuden ammatikseni terapeuttia. Sitähän teen miltei päivittäin, kuuntelen muiden ongelmia ja autan, osaksi sen takia ehkä olen niin hajalla, niin miten kestäisin sen kaiken? No en mitenkään. Valkoinen, pyöreä ja pehmustettu huone kutsuisi aika nopeasti. (Uskon että nytkin, tälläkin hetkellä valkotakkiset miehet etsivät minua jossain ison haavin kanssa viedäkseen minut hoitoon jonka joku ystävä tai vihollinen on minulle hommannut. Sitä odotellessa...) Tunnen vain olevani liikaa vastuussa muidenkin asioista ja syytän niistä itseäni. Kuka välittäisi minun sydänrukastani?

"I guess this is good-bye and good luck
I can't be what you want me to be.

I'm sorry for changing
I'm sorry it had to be this way
But, I won't apologize for who I am."~I Won't Apologize, Selena Gomez

Miksi pyytää anteeksi? Miksi odottaa? En jaksa, en kestä, en salli itseni enää tehdä sitä. En halua enää ikinä saada itseäni tälläiseen jamaan missä olen ollut ja olen nyt. Miksi pitäisi kärsiä? Miksi pitäisi välittää? En halua, mutta en siihen itse voi vaikuttaa. Ehkä voisinkin vaikuttaa vointiini, mutta en halua. Tässä tulee esiin se masokistinen puoleni. Oudolla tavalla pidän siitä kun menee huonosti. Miksi?! En tosiaan tiedä ja se itseänikin kummastuttaa. Haluaisin vain olla niin kuin ennen. Aikakone olisi mahtavinta ikinä. Mutta haluaisinko sitten vaihtaa elämäni jonkun toisen elämään? Ehen, pidän tästä, en tälläkään hetkellä näe kuin pari hassua asiaa mitkä olisivat oikein ja hyvin mielestäni elämässäni, sellaisia asioita mihin olisin tyytyväinen, mutta jollain kierolla tavalla haluan kuitenkin nähdä tämän oman kirjani loppuratkaisun. Joka toivon mukaan on onnellinen.
       Viimeaikoina on unirytmini mennyt aivan sekaisin. Nukkuisin päivät ja valvoisin yöt. Ja sitten kun illalla kerrankin väsyttäisi, ei ole mahdollisuutta käydä nukkumaan. Tai sitten vain valvon ja mietin vailla määränpäätä ja ajantajua. Kauankohan tätä on kestänyt? 2 tai 3 viikkoa? Siitä voitte päätellä kuinka uupunut olen. Vaikka sitä olen kyllä nyt aivan muutenkin. Viikko pitäisi vielä kestää valvoa niin alkaisi loma ja voisin virallisesti palata tähän ns. kesärytmiini. Eräälleni ystävälleni tätä juttua selitin ja hän kysyi minulta mietinkö ja murehdinko asioita liikaa ennen nukkumaan menoa. Vastasin että; "Tietenkin, mutta sitä olen tehnyt aina. Ei se siitä voi johtua. Ehkä viime aikoina vain tavallista enemmän, ehkä se on syy". Hän hymyili ja sanoi että toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Omat sanomiseni mietityttävät usein itseäni jälkikäteen, niin kuin tässäkin tapauksessa. Pitkään iltani ovat olleet pimeässä istuskelua ja murehtimista, joka ei näytä tekevän minulle hirveän hyvää. Ehkä yksi seikkani joka tekee minusta haavoittuvaisemman yksilön ovat omat ajatukseni jotka iltaisin vainoavat minua ja en saa niiltä rauhaa. On pakko miettiä, murehtia, muistella vanhoja ja itkeä menneitä. Teen siis itse itseni rikkinäiseksi. Vanha sanonta "Olet itse itsesi pahin vihollinen" on siis periaatteessa minun tapauksessani totta. Mutta miten voisin lopettakkaan? Haluan kyllä, mutta vanhoista tavoistaan on niin vaikea päästä eroon ja sen olenkin todistanut jo aivan liian monta kertaa.       
          Viime päivinä on tosiaan tuntunut siltä kuin eläisin kaksoiselämää. En tiedä miksi tämä tunne minut valtaa aina ajan tullen. Kuin olisi loppuen lopuksi sittenkin vain 2 erilaista minää, se kiltti kuunteleva hyvä ystävä ja se paha tunteeton vittuilija (anteeksi kiroilu). Haluaisin tietenkin olla pelkästään tuota ensimmäistä vaihtoehtoa mutta eipä onnistu. Tulinen tempperamenttisuus vain on aika suuri osa minua ja eiköhän se kuulu siihen omien oikeuksien puolustamis -taktiikkaankin. Mietin vain onko ketään joka olisi nähnyt kunnolla ne molemmat puoleni? Aivan kuin tutustuessa tiedottomasti päättäisin kumpi puoli itsestäni ko. henkilölle näyttäytyy. Jotkut jäävät roikkumaan inhottavasti siihen välillä, kun se toinen osapuoli ei taistelekkaan vastaan tai halua olla ystäväni ja silloin en osaa oikein tehdä ko. henkilön kanssa oikeen mitään järkeen käypää. Anteeksi siitä. En hallitse itseäni. Haluan mutta en pysty. Se on joko tai. Siitä kai johtuu usein tuo "olen niin hankala ihminen" -valitukseni. En vain jaksaisi itse puoltani valita, valitse sinä, osoita se jotenkin ja jatketaan elämämiämme. En kestä enää mitään muuta, olen liian uupunut vaihtaakseni päätöstäsi.

"I don't wanna be the girl that has to fill the silence
The quiet scares me 'cause it screams the truth
Please don't tell me that we had that conversation
'Cause I won't remember, save your breath
'Cause what's the use?

The sun is blindin'
I stayed up again
I am findin'
That's not the way I want my story to end

When it's good, then it's good, it's so good 'til it goes bad
'Til you're trying to find the you that you once had
I have heard myself cry 'never again'
Broken down in agony, just tryin' find a friend"~Sober, P!nk

Todella pelottavan todenmukaista ^ Ehkä sillon kun nukun kirjoitan unissani lauluja ja lähetän niitä eri laulajien levytettäviksi? Siinä todellista kaksoiselämää. En lakkaa silti ikinä hämmästelemästä kuinka löydän laulujen sanoista niin tunteitani kuvaavia pätkiä ja on välillä kuin itse olisin laulun omin käsin kirjoittanut. Ja usein kuuntelemani laulut itkettävätkin minua. Aivan kuin ne sanoisivat ääneen totuuden jonka olen tiennyt sisälläni jo kauan aikaa. Ja kappas, siinä löytyi taas yksi heikkouteni. Kuka voi sanoa että olen vahva ja itsevarma ihminen? Olen siitä salaa ylpeä että minua pidetään sellaisena, mutta en silti sitä ymmärrä. Mutta se onkin ulkokuoreni. Sisällä asiat ovat aivan päinvastoin.

maybe someday I'll sit next to you and say "yeah, I thought so"

"So don't go higher for desire
Put it in your head,
baby, Hollywood is dead, you can find it in yourself.
Keep on lovin' what is true and the world will come to you,
you can find it in yourself
Love what is true and the world will come to you,
you can find it in yourself
No no no no no..."~Hollywood, Michael Buble

Rakastan tätä kappaletta ja musiikkivideo on aivan upea! Voit katsoa sen tästä! Tämä biisi saa minut aina hymyilemään ja kuunneltuani sen tuntuu päiväni edes vähän paremmalta kuin se oikeasti on. Mahtava piilodissaus videossa Justin Bieberiä kohtaan teki myös vaikutuksen...

"You made me insecure
Told me I wasn't good enough
But who are you to judge
When you're a diamond in the rough
I'm sure you got some things
You'd like to change about yourself
But when it comes to me
I wouldn't want to be anybody else"~Who Says, Selena Gomez

Koko päivä meni minulta nyt jotenkin ohi. Mietin liikaa taas omiani, mutta ei se mitään kun kukaan ei sitä ikinä huomaa. Mutta viimein koitti edes jonkinlainen vapaus koulutyöstä. Tänään oli viimeinen koe ja läksyjä tulee enää vain todella harvoista aineista koska kirjatkin on suurimmilta osin jo kerätty pois. Voi tätä rauhaa ja hiljaisuutta. Juhlistin vapautustani istumalla koneen ääressä miltei koko päivän, joten mitenköhän tämä eroaa normaalista...?
          Iltapäivällä latailin musiikkia lisää tuntitolkulla puhelimeeni ja pisti silmääni sana "masokisti" alla olevan kappaleen sanoista. Minä "sivistynyt ja tunnollinen" äidinkielen opiskelija tietenkin tiedän mitä kaikki hienot sanat tarkoittavat. No turvauduin kaveriini Wikipediaan, taas kerran. "Masokistinen henkilö saa nautintoa joutuessaan alistetuksi, pahoinpidellyksi, sidotuksi tai joutuessaan kärsimään jollain muulla tavalla." Pelottavan kuuloista mutta tunnen ehkä hipun verran masokistiseksi, en tiedä miksi. Huomion kerjäämistä? Ehkä.
       Ajatukseni kieppuvat tällä hetkelläkin niin kovaa ympyrää pääni sisällä että en saa niistä selvää, enkä jaksa niiden vauhtia hidastaa. Ihan kiva olla hetki rauhassa, vaikka tuntuu nykyään etten koskaan saa rauhaa. Jos saisinkin muilta, niin en sitten itseltäni. Ajattelen liikaa ja omat ajatukseni ahdistavat. Kaikkialla muistutaan jostain mieltäni painavasta kysymyksestä, en saa rauhaa. Viime ja sitäkin edellisenä yönä näin sellaisia unia jotka eivät kestä päivänvaloa. En edes unissani saa itseltäni rauhaa. Aika tuntuu ikuisuudelta. Kuin se matelisi. Odottaen että kerkeän laahustamaan mukana. Ja mitään ei tapahdu, eikä mitään kuulu. Kuuntelen tarkasti hiljaa yksikseni ja odotan, mutta ei mitään. Ehkä jollan tasolla olen luovuttanut. Odotan vain lopputekstien alkua ja uuden täysin erilaisen elokuvan alkua. Olenko sitten henkilöistä hyvien vai pahojen puolella, on ainoa asia mistä välitän.
       Iltapäiväinen sade ei todellakaan piristänyt mieltäni. Yksin kotona istuin ja katselin pisaroiden valumista ikkunan toisella puolen. Kuin sisälläni sataisi ja ukkostaisi. Kumpa sade voisi huuhtoa sen kaiken pois. Sateesta tulee mieleeni itkeminen, tuo uusi harrastukseni jota olen harrastanut viime aikoina oikein urakalla. Kukaan ei varmaan usko tätä ulkokuoreni perusteella. Mutta totta se on. Mutta en ole aina ollut tälläinen, tunteikas kyllä, mutta en näin "dramaattisella" tavalla. Tai ainakin itselleni tämä on aika dramaattista, koska yleensä en itke melkein koskaan. Mikä ihme minulle oikein on oikein tullut??

"That never happened,
I guess I'm dreaming again"~Crushcrushcrush, Paramore

Nappaan itseni haaveilemasta mitä useammin. Kuljin vesilammikoiden läpi huomaamattani ja kastelin kenkäni ja hyvä etten kävellyt ojaan, kun kävelin ajatuksissani naapurista kotia kohti. Ai että mitä oikein ajattelin silloin? Apua, jos nyt pitäisi sanoa mitä mietin silloin, ei olisi mitään tietoa. Olen kuin kone joka käsittelee liian montaa aihetta samaan aikaan ja lopulta hajoaa. En sentään lopullisesti vielä ole saanut error:ia. Mietiskelyt riippuvat myös mielialastani ja mieltäni painavista asioista, mutta aika monipuolesti eri näkökulmista mietin asioitani. Usein tuntuu että pääkoppani "kovalevy" on tulvillaan ideoita, ajatuksia ja inspiriraatioita ja sekoan niiden paljouden vuoksi. No, siihen tottuu. Kun mietin asioille uusia näkökulmia, totuttelen niihin liikaa ja unohdan usein että se olikin vain mielikuvitukseni tuotosta. On hankalampi muistaa mikä on totta. Aivan liikaa asioita pohdiskeltavana. Kuin aika loppuisi kesken ja pitäisi jo toimia. Tunnen jo sen "haluan juosta pois täältä ja jättää kaiken taakseni" -tunteeni lähestyvän, mutta haluan vielä hetken seisoa paikallani ja unelmoida turhasta. En vielä kokonaan halua luovuttaa, roikun mukana.
       Kaikki tämä murehtiminen ja liika miettiminen on paljon rankempaa kuin normaali rentoelämäntyylini. Ja käyhän tämä rahapussinkin päälle, suklaata kuluu paljon enemmän ja hei haloo, suklaa ei ole ilmaista ihmiset! Minä kun en ikinä toista itseäni, sanon vielä kerran että tämä kaikki on niin typerää ja haluaisin lopettaa.  Mutta en pysty. Pakkomielteeni? Kyllä varmaankin. Mutta minkäs sille voin, olen heikko, en voi ohjata ajatuksiani, sanomisiani, tekojani, tunteitani tai oikein mitään muutakaan. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko, on tapana mummollani sanoa. Sitä odotellessa.

Waiting...

"So maybe I'm a masochist
I try to run but I don't wanna ever leave
until the walls are goin' up
in smoke with all our memories

Just gonna stand there and watch me burn
but that's all right because I like the way it hurts
just gonna stand there and hear me cry
but that's all right because I love the way you lie
I love the way you lie
Ohhh, I love the way you lie"~Love The Way You Lie (part II), Rihanna feat. Eminem

Ennen pidin siitä miten tämä ainainen unelmointi minua sattui. Se tuntuu kaukaiselta valheelta, mutta totta se oli. Olen vain kärsinyt nyt liikaa, en kestä enää ja en pidä siitä enää yhtään. Ehkä vasta nyt pelasin kaikki korttini, vaikka tuntui että peli oli menetetty jo aikoja sitten. Vai saanko ottaa vielä yhden ässän hihasta, jooko??