sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

'cause you can't buy a house in heaven

Jos ei oliskaan enää huomista.
Sitä ainaista seuraavaa mahdollisuutta, joita tulee lisää sitä mukaa kun tuhlaat edellisiä. Ei olisi mahdollisuutta tehdä asioita oikeiksi, kertoa totuutta ja nauttia elämän pienistäkin iloista. Jos loputtomalta tuntuva naru katkeaisikin ja et enää löytäisi ulos labyrintistä. Jos aurinko ei aamulla nousisikaan ja sinulla olisi elämäsi viimeinen päivä käytettävissäsi. Tietäisit pian henkäiseväsi viimeisen kerran tässä todellisuudessa.


Siinäpä jotain miettimistä miten käyttäisit kyseisen päivän.



Täytyy vain elää jokainen päivä kuin se olisi kertomukseni viimeinen.
Yrittää rakentaa luvuista omannäköiseni.
Luoda maailma, jossa todella haluan tuhlata päiväni viimeiseen sekuntiin asti.
Kuin kaikki olisi vain kytköksissä omiin niihin pienimpinkiin valintoihini.
Mikään ei tunnu enää olevan samantekevää.
Tulevaisuutta suunnitellaan tässä ja nyt, huomaamatta, taukoamatta.





On aika ahdistavaa herätä aamulla ja todeta nähneensä jälleen unia aiheenaan itsemurha. Näkee itsensä valmistautumassa ikuisuuden valoon, rauhallisen hyväksyttynä päätökseensä. Unia joissa kirjoittaa kirjeitä läheisilleen, myöntää totuudet, tallettaa kaikki tunteensa noihin pieniin paperinpaloihin ja sulkee kuoren ja samalla elämänsä kirjan takakannen lopullisesti kiinni.

Ajattelen itsemurhaa käsitteenä ensimmäisen kerran vasta nyt kaikkien niiden öiden herättämien sekavien tuntemusten jälkeen. Aamulla on aina hyvin tyhjä olo ja tekisi mieli soittaa tutulle jos toisellekkin, en voi edes kuvitella oikesti itsemurhaasuunnittelevan ajatusmaailmaa kun itse tunnun vain salaa pelkäävän sitä ettei yhtäkkiä minulla olisikaan todella syytä elää. Unissa en silti saa ikinä kiinni siitä tunteesta, päättäväisyydestä ja varmuudesta mitä siihen kauheaan tekoon vaadittaisiin, unet loppuvat aina juuri ennen "H-hetkeä". Ainoa jäljelle jäänyt ajatuksen puolikas on vain se kuinka itsekäs teko se todella olisikaan. Niinhän yleensä aiheesta puhutaankin itsekkyyden huipentumana, mutta sitä se todella on. Tai niin ainakin alan nyt itsekin viimein uskoa. Se muuttaa ajatusmaailmaa, kun näkee vaikka vain unissa läheisten itkevän ja juoksevan perään, mutta itse vain sulkee silmänsä, ja ajattelee millaista taivaassa mahtaa olla.

On helppottavaa tietää ettei nykyihminen edes teknologiansa avulla voi koskaan tietää ennalta ja ennustaa kuolinhetkeään. Sillä oikeasti minulta se teko ei tule "omasta kädestä". Rakastan elämän yllätyksellisyyttä, niin hyvässä kuin pahassakin. Ajatukseni ovat nyt vain keskittyneet miettimään näiden ihmeellisen todenmukaisten unieni merkitystä.
Onko kohtaloni auttaa ihmisiä? Vai onko aika niin täysi että olisi aika ruveta totuudentorveksi? Tai laimempi versio: kirjeet postiin ja muutto toiselle paikkakunnalle?




"Every time I think of you, I wish God was someone like you"

maanantai 9. huhtikuuta 2012

how do I say I'm sorry 'cause the word is never gonna come out

"Riko minut riekaleiksi,
särje sanani siruiksi.

Pilko minut atomeiksi,
murskaa muistoni muruiksi.

Tallaa tietoni tomuksi,
runno raivoni romuksi.

Polje maahan mun mielettömyys
ja se pohjaton itsekkyys.


Riko minut
että ehjäksi tulla saan,
riko minut hellästi
mutta kokonaan."~Riko minut, Johanna Kurkela


Sanat kuin pala kurkussa. Tyhjä hymy kuin kyyneleitten esteenä. Aikaisemmin kasatut palaset eivät enää kohtaa, vääristynyttä kuvaa on mahdoton korjata. Kaunis mielikuva katoaa kuin revityt paperinpalat tuulen mukana ja katoavat omille teilleen, piiloon. Vangitut sanat täyttävät sisimpäni, tulva tekee tuloaan. Kuin aallot vasten rantakivikköä iskevät sanat yhteen muistojen kanssa, vesi murtaa kiveä rannasta hitaasti mukaansa pohjalle. Katkeruus pyyhkäisee hiukset pois silmiäni peittämästä, jotta varmasti näkisin kaiken. Sarkasmi tervehtii vanhaa ystäväänsä ja haluaisi murtaa minut polvilleni. Janoan halua luovuttaa kaiken suhteen ja perääntyä menneisyyteen. Pahat aavistukset muodostuvat mielessäni ketjuiksi, joista jokainen katkeaa käsiini tai päättyy umpisolmuun. Pakenen muistoihin, pelkään tätä hetkeä. Elän päivä kerrallaan, jatkan sekavaa kertomustani hetki hetkeltä haparoiden. Harhautunut katse, huomaamaton ilme ja ele vaan kertovat toista tarinaa sisältäni. Taivaanrantaani yrittää kasautua tummia pilviä, eikä niitä hento tuuleni ehkä pysty puhaltamaan pois. Sulkeudun, koska ei ole mahdollisuutta olla se joka todella olen. Identiteettikriisi puristaa kättäni lujempaa ja yrittää johdattaa toiseen suuntaan. Totuus, ikuinen matkakumppanini murentaa pala palalta haaveitani, kun seison maailman reunalla hattu kourassa.
Kuiskaan, mutta kukaan ei kuule.
Nyökkään, mutta kukaan ei huomaa.
Suljen silmät, annan kaiken valua pois ja yritän unohtaa. Kuulen huudon "Juokse!". Mieli tekisi mutta sellaista vaihtoehtoa en ole koskaan saanut. Epäröin. En ole tottunut erityiskohteluun, joten jään paikalleni, tuijotan seinää ja koitan hengittää edes hetken. Epätoivo koputtaa oveen ja kysyy lupaa astua sisään. Huokaus. Saapuisi hiljaisuus ja peittäisi alleen kaaoksen. Kertoisi joku että lopulta kaikki tämä katoaa.



P.S. Pysykää ajantasalla, lukekaa ja linkittäkää alta löytyvää eteenpäin, tarvitsen lukijoita, kiitos :)