Elämä on kuin yksi iso pelilauta, jossa olen vain pieni pelinappula.
Koko ajan pitäisi tehdä valintoja.
Aina pitäisi tietää mihin suuntaan jatkaa.
Loputtomasti pitäisi vain jaksaa jatkaa eteenpäin.
Ikinä et voi tietää milloin on viimeinen kertasi yrittää,
jokaisella askeleella voit tippua aina vain alemmas.
Mitä jos en jaksa aina pelätä askeleitani?
Puristan noppaa kädessäni sydän lujaa tykyttäen rinnassani.
Sekavin ajatuksin jähmetyn paikoilleni tietämättä yhtään mitä tehdä.
En ansaitse tätä.
Kuin juuri olisin saanut ylimääräisen heittovuoron pärjätä, yrittää uudelleen.
Haluanko käyttää ja tuhlata sitä?
Risteys edessäni haarautuu kahteen suuntaan.
Pitäisi valita. Aivan itsenäisesti. Jälleen kerran.
Silti vain katselen noita kahta kylttiä edessä päin.
"Lähtö" ja "Maali".
Suora pudotus alas ja mutkainen tie, joka jatkuu näkymättömiin kaukaisuuteen.
Vilkaisen taakseni.
Huokaus.
Olisi helpompi vain palata. Unohtaa ja yrittää joskus toiste uudestaan, jos sitäkään.
Koitan palata edelliseen ruutuun, mutta tie sulkeutuu edestäni.
Istahdan aloilleni, mietteliäänä ruutuuni.
Ehkei edellisten viikkojen masentuminen olisi helpottanut sittenkään oloani.
Jalkojeni juuressa ruudussani huomaan tekstiä.
"Odota yhden heittovuoron ajan."
Kauanko joudun tässä istumaan ja odottamaan?
Katselen ympärilleni.
Jossain kaukana kaikuu kellon tikitys.
Vain vaisu tuulenviri pyyhältää ohitse sen kaiken hiljaisuuden keskellä, mutta en tunne enää silti olevani yksin.
Suljen silmäni ja muistot tulvivat mieleeni.
Itken ja hymyilen samaan aikaan tunteiden ottaessa minut valtaansa.
Huomaan nousseeni ylös seisomaan hieman huterin jaloin, mutta vahvempana. Valmiina ja virheistään viisastuneena.
Taidan nyt koittaa kerrankin mennä askeleen eteenpäin.
