Kuin olisi aika sulkea tuo ovi perässään. Tuo ovi josta on juuri rynnätty ulos, jättäen huoneeseen tyhjän kaiun jonkun lähdöstä. Aavemainen tunnelma siitä että olenko sittenkään yksin? Olen saapunut pyöreään huoneeseen jonka seiniä täyttävät lukuisat ovet. Huokaus kaikuu ympärilläni. Kuin ei olisi muuta kuin valinnat edessäni. Mistä ovesta astua?
Avaan ensimmäisen oven; musta tyhjyys nielaisee minut ja alan tippua alemmas ikuisuuteen. Yhtäkkiä näkymätön käsi takanani vetäisee minut takaisin kynnykselle. Hätkähdän kiitollisuudesta ja jatkan seuraavalle ovelle.Toinen ovi; välinpitämättömyys, kylmyys, toivo, rauha ja ilkeys hyökyy kuin sekainen tuulenviri kasvoilleni, käännyn itse takaisin ja ovi pamahtaa kuuluvasti kiinni takanani.
Kolmas ovi; kokeilen kahvaa, lukossa. Ovessa lukee vain kolme sanaa; kielletty, syytetty, yksinäisyys. Kierrän oven lähempää kuin koskaan ennen mutta jatkan eteenpäin.
Neljäs ovi; kokeilen sitä, se on tiukassa. Paiskaudun ovea kohti ja pääsen kynnykselle jossa kohtaan myrskyn ja sokaisevan valon, sekasorron ja ristiriidan; ymmärrys, tunteettomuus, luottamus, katumus, katkeruus ja onni. Käännyn takaisin vilkuillen taakseni, olisiko siinä vastaukseni?
Viides ovi on raoillaan, haluanko palata siihen missä olen nyt? Tekisi mieli paiskata tuo ovi kiinni, vain tehdäkseen jotain. Raosta huokuu loputon epätoivo, suru ja viha; kuin ei enää koskaan olisi onnellinen. Karistan karmivat ajatukset ja jatkan matkaani.
Kuudes ovi; sininen utuinen sumu ympärilläni, monta eri pientä polkua erisuuntiin jatkuvat näkymättömiin ja taivaana miljoonat kirkkaana tuikkivat tähdet. Äänet kuiskailevat eri suunnista ja olo on täydellisen sekasortoinen. Ketä uskoa, minne päin lähteä? Laitan kädet korvilleni ja suljen silmäni ja peruutan ulos, hiukan heikompana kuin ennen.
Seitsemäs ovi; kirkas, valkoinen tyhjyys ja täydellisen rikkomaton hiljaisuus. En näe eteeni, suljen ne ja tunnen lämmön sisälläni. Jokin vetää minua eteenpäin ja jatkan haparointia. Avaan silmäni. Kuin mykistettynä menneisyys näkyy liikkuvina kuvia edessäni valkoista taustaa vasten. Kompuroin, pakko päästä pois. Pääsen ovelle, mutta se on lukossa.
Minkä puolesta enää taistella? Kaunis muisto hajoaa kyyneleiksi silmieni edessä. Yritän kohdistaa katseeni tulevaan, en näe muuta kun hymyilevät kasvot. Kuin kulkisin kaiken aikaa kahlepallo jalassani perässä raahaten ja kolisten, alistettuna kärsimään. Unohdettuna kitumaan, vaikken edes tiedä olinko syyllinen. Epätoivo huokuu ympärilläni ja saa kaiken tuntumaan mitättömältä. Vieressäni maassa on avain, vapaus houkuttelee mutta tunnen ansainneeni tämän. Ahdinkoni kasvaa, auttaako kukaan lopulta minua ylös? Kuin viimeinen lamppuni olisi jo sammumaisillaan, välkkyen hitaasti pimeydessä. Aika näyttää pysähtyneen ja huominen pimeältä. Syyllisyys tuntuu varjolta, joka seuraa minua minne pakenenkin. Olen pelkuri. Piiloudun takaisin noitten ainaisten tyhjien epäilyjen, pelkojen ja tekosyiden taakse ja katoan varjoihin. Jokainen hetki, jokainen ajatus kuin isku vasten kasvoja, tällä kertaa itseltäni. Vihaan itseni, tekisi mieli vain hyppiä ja itkeä. Varjo viivähtää kasvoilleni, mutta kukaan ei nähnyt sitä, jokaista hermosoluani pistelee kuin voisin jo aavistaa tulevan. Kuin osaisin lukea toisten eleitä ja ajatuksia liiankin hyvin, kylmän väre vaeltaa lävitseni. Pelkään ihmisiä ja ihmisten katseita. Samalla tunnen itseni vahvemmaksi, samalla heikommaksi kuin pitkään aikaan. Kuin kokoaisin itseni ja seuraavassa hetkessä murenen taas palasiksi ja kohta taas takaisin kokoon ja sitä rataa, kellon ympäri. Kuin sisäisesti yrittäisi murtaa itseäni ja niitä pieniä asioita jotka kannattelevat minua vielä pystyssä. Kuin haluaisin olla palasina maassa, mutta olen jo liian väsynyt. En voi ikuisesti olla tässä paikoillani ja valehdella itselleni. Kuin olisin kasvoní menettänyt, hävetty ja mustamaalattu ja yritän nyt juosta pakoon vaikka tiedän sen olevan turhaa. Hengästyn, anelen armoa ja lysähdän maahan muiden jalkoihin. Vainoharhaisuus kuin käsi, joka ei ikinä päästä irti tarraa lujempaa käteeni jättäen siihen jäljet. Yritän riuhtoa itseni irti, mutta syyllinen oloni käskee minun jäädä paikoilleen ja kärsiä minulle kuuluva rangaistus. Toista kättäni nykii itsekkyys, joka lupaa vapautusta kahleistani ja lupaa kertoa kaikille minun olleen vain se pieni ja viaton uhri, vierittäen syyt muiden niskoille. Käännän pääni pois. Mieluummin istun tässä ja kärsin kuin luovutan. Itken katkeria kyyneleitä maassa rikottujen lupausten seassa, joiden viillot eivät tunnu miltään siihen verrattuna mitä tunnen sisälläni. Silti vain kolme asiaa mitä haluaisin sanoa juuri nyt:
On ikävä.
Kiitos.Anna anteeksi.
